Konsensusargumentoinnin heikkous ja ilmastotutkimus

Erilaisissa väittelyissä ilmastonmuutoksesta kuulet usein väitteen, jonka mukaan "97 % tiedemiehistä on tätä mieltä" tuosta ja tästä ilmastoa koskevasta asiasta. Kun tiedemiehet ovat noin ylivoimaisella konsensuksella tuota mieltä, ei meillä pitäisi enää olla syytä epäillä. Näinhän asiaa argumentoi mm. entinen valtiosihteeri Raimo Sailas, jonka kolumnia arvioin edellisessä bloggauksessani.

Entinen korkeakoulupudokas ja nykyinen Hollywood-näyttelijä George Clooney herätti huomiota hiljattain Amerikassa selventäessään konsensusargumenttia lääkäriesimerkillä: Sinä sairastut vakavasti. Sadasta alan erikoislääkäristä 97 suosittaa sinulle erästä hoitoa, mutta kolme lääkäriä ehdottaa jotain muuta. Kumpaa neuvoa noudatat? No entä kumpaa neuvoa noudattaisit, jos sattuisit tietämään, että nuo 97 lääkäriä ovat olleet väärässä jo 16 vuoden ajan tai ehkä pidempäänkin, ja nuo kolme ovat olleet koko ajan oikeassa?

Tämä ilmastotutkimuksen 97-prosenttinen konsensus on ollut ahkerasti käytetty työkalu vihertäviä agendoja ajaville poliitikoille. Valitettavasti se jo itsessään on virheellinen perustuessaan parin ilmastoaktivistin, John Cookin ja Dana Nuccitellin, "tutkimukseen", joka on aika hyvin käsitelty mm. täällä ja täällä.

Kysymys siis kuuluu, pitäisikö meidän luottaa tuohon ilmastotutkijoiden fiktiiviseen 97-prosenttiseen konsensukseen ja ryhtyä rajuihin toimenpiteisiin tässä ja nyt? Vai pitäisikö luottaa tuohon kolmen prosentin yhtä fiktiiviseen porukkaan? Vastaus dilemmaan on oikeastaan aika helppo. Älä luota äänekkääseen enemmistöön vaan oikeassa olevaan joukkoon sen koosta riippumatta. Nimittäin tässä tapauksessa - siis ilmastotutkimuksessa - tuo "97-porukka" on todella ollut väärässä ainakin viimeiset 16 vuotta, ja tuo kolmen prosentin marginaaliryhmä on epäilyksineen ollut ainakin enemmän oikeassa. 

Katsotaanpa tuon 97-prosenttisen konsensuksen ilmastomallinnusten tuloksia, ja verrataan niitä empiirisesti mitattuun ilmastoon. Viereisessä kuvassa on Alabaman yliopiston tohtori Roy Spencerin kuva trooppisen alueen lämpötilan muutosta kuvaavista mallinnuksista ja todellisesta mitatusta lämpötilasta.

Rationaalinen ihminen ei voi tehdä tuosta kuvasta kuin yhden johtopäätöksen: Lähes kaikki tuon 97-prosenttisen konsensuksen mallinnukset ovat olleet täysin pielessä. Tjaah, mutta tohtori Spencer taitaa kuulua tuohon outoon kolmeen prosenttiin?

No katsotaanpa toista kuvaa seuraavaksi. Se on tuon 97-prosenttisen konsensuksen alkuperäinen kuva IPCC:n 5. arviointiraportin luonnoksesta varustettuna tohtori Ira Glicksteinin kommenteilla. Siitä selviää sama asia: Ilmastomallinnukset ovat olleet kaikki väärässä. Siis ylivoimaisen konsensusenemmistön oma kuvakin todistaa väärässä olosta. Ja samasta todistavat kaikki muutkin ilmastomallinnusten ja reaalimaailman väliset vertailut. 

Konsensusenemmistön mallinnukset ovat siis jokseenkin poikkeuksetta liioitelleet lämpenemistä. Ne ovat yliarvioineet sitä niin paljon, että jopa kovan tiedelehden maineessa oleva Nature-julkaisu on alkanut epäillä lämpenemistä. Se on paljon, sillä Nature on julkaissut kursailematta tuon äänekkään 97-porukan juttuja ja hyllyttänyt Spencerin ja Glicksteinin edustaman vähemmistön tutkimuspaperit konsensuksen vastaisina.

Kun joku vaatii sinua seuraavan kerran uskomaan johonkin vedoten konsensusargumenttiin, kysy pitäisikö meidän luottaa tuohon "97 prosenttiin", jotka ovat olleet väärässä, vai oikeassa olleeseen "kolmeen prosenttiin".

Todellista tiedettä ei tehdä konsensuksilla tai kädennostoäänestyksillä. Jos se olisi ollut aina vallitseva tapa, liikkuisimme luultavasti edelleen simpanssien lailla käyttäen neljää raajaa. Tiede ja tietämys edistyvät sillä, että aina välillä löytyy se yksi rationaalinen realisti, joka osoittaa konsensuskäsityksen olleen väärä. Jo muinaiset kreikkalaiset filosofit luokittelivat konsensukseen ja laajemmin auktoriteettiin vetoamisen argumentointivirheeksi.

H/T NoTrickZone