Sain eilen 3.10.2017 iltapäivällä puhelinsoiton Radio Dein
toimittajalta. Hän selitti aluksi, mistä oli saanut yhteystietoni, ja sitten
esitti melkoisen määrän ilmastonmuutosaiheisia kysymyksiä, joihin vastailin
lounaani valmistelun ohessa. Puhelun lopuksi toimittaja esitti kutsun tänään
(4.10.) aamulla suorana lähetettävään Dein ohjelmaan, Viikon debattiin, jossa
aiheena olisi ilmastonmuutos.
Kun kyselin, kenen kanssa pitäisi debatoida,
toimittaja ehdotti jotakuta vihreää poliitikkoa. Minä annoin ymmärtää, etten
ole kiinnostunut jankuttamisesta henkilöiden kanssa, joiden suhtautuminen
aiheeseen usein on herkän uskonnollinen ja vähemmän faktoihin pureutuva. Taisin vihjata, että keskustelisin
mieluummin jonkun edes vähän asiaan perehtyneen kanssa. No, parin tunnin
kuluttua tuli tieto, että Helsingin yliopiston ympäristömuutoksen professori
Atte Korhola olisi käytettävissä lähetykseen, ja minä myös sitten lupauduin.
Aamuinen kokemus oli minulle avartava, sillä en ole muutamaa
kauan sitten tehtyä haastattelua lukuun ottamatta joutunut juoksemaan
mediastudioissa ja varsinkaan suorissa lähetyksissä. Jätän kokemukseni muun kommentoinnin pääosin niille lukijoille, jotka jaksavat tuon pitkän lähetyksen
kuunnella. Olen blogin kautta sitä kuuntelevia palkinnut leikkaamalla pari pitkähköä radiomainosjaksoa pois.
Olen käynyt kuuntelemassa muutamia professori Korholan
luentoja, nähnyt häntä joissakin debateissa sekä kuullut ja lukenut hänen
käsityksistään valtamediasta. Muutaman Korholan tutkimuspaperinkin olen lukenut.
En kuitenkaan tunne Korholaa, eikä hänellä liene ollut mitään käsitystä
minusta. Ehkä siksi hän suostuikin debattiin? Suostuisiko toista kertaa?
Ehkäpä, sillä ei tuo debatti mennyt ainakaan kammoamani jankkaamisen
puolelle tai ollut muutenkaan epäkorrektia. Mutta sanon kuitenkin yhden asian,
joka särähti korvaani pariin kertaan.
Professori Korhola luonnehti minua pariin otteeseen ehkä
hiukan vähättelevästi kansalaistieteilijäksi ja osittaistotuuden siementäjäksi. Vaikka Korholan
ilmaukset eivät sinänsä olleet loukkaavia, niitä voi kutsua ad
hominem -argumentoinniksi, jota minun opiskeluaikanani korkeakouluissa – ja
myöhemmin myös työelämässä – opetettiin välttämään. Sen käyttämisestä kun voi kuulijoille
jäädä epäilys, että asia-argumentit ovat loppumassa.
