Ne isot ilmastoarvoitukset ja niiden kalliit ongelmat meille

Ilmastotutkimuksessa on runsaasti asioita, jotka ovat kiistanalaisia. Jotkut niistä ovat sitä hyvin perustellusti ja toiset sitten huonommin perustein. Minä olen aika usein kirjoittanut noista asioista, ja sen mukaisesti olen sitten saanut välillä kovin ristiriitaisia ja jopa riitaa haastavia kommentteja. Koetetaanpa nyt toista lähestymistapaa.

Ilmastotutkimuksessa on myös asioita, joista ollaan eri leireissä jokseenkin samaa mieltä. Yksi sellaisista asioista on se iso suunta, jonka mukaisesti alailmakehän lämpötila on muuttunut sitten Veiksel-jääkauden päättymisen. Keskimääräisen lämpötilan nopeasta noin kolmen asteen noususta 17000 - 14000 vuotta sitten ollaan aika yksimielisiä. Sen jälkeenkin lämpötila vielä nousi lähes 8000 vuotta, joskin tuohon aikaa sisältyi suuria vaihteluja ja nousuvauhdin hiipuminen viimeisinä vuosituhansina. Tuostakin ollaan yksimielisiä, mutta noiden vaihtelujen syistä on erilaisia näkemyksiä. Yksimielisyys jatkuu vielä siitäkin, että viimeisten noin 6000 - 7000 vuoden aikana keskimääräinen ilmasto on pääsääntöisesti viilentynyt, joskin tuonkin jakson aikana on ollut välillä lämpimämpiä kausia. Jopa siitä, että viimeinen umpeutunut vuosituhat oli keskimäärin kylmin verrattuna sitä edeltäviin yhdeksään tai kahdeksaan, taidetaan olla samaa mieltä. Ainakin paleoklimatologisten tutkimusten ylivoimainen osa tukee em. käsitystä.

Meillä on tuoreinta ja tarkinta tietoa viimeisen parinsadan vuoden ajalta lämpötilamuutoksista paikallisesti ja vajaan 100 vuoden ajalta yhä kattavampaa mittaustietoa koko maapallolta. Tuo tieto on täysin yksimielistä siitä, että ilmasto on lämmennyt, ja viimeiset parikymmentä vuotta ovat olleet keskimäärin jonkin verran lämpimämpiä kuin muutama niitä edeltänyt ja selvästi lämpimämpiä verrattuna vaikkapa 1600- ja 1700-lukujen kylmiin kuolonvuosiin. Minun mielestäni tuota lämpenemistä ei kannata kiistää, sillä todisteet sen puolesta ovat aika murskaavat.

Mutta onko nykyinen keskimääräinen lämpimyys jotain historiallisesti ennennäkemätöntä, kuten aika usein kuulee sanottavan, onkin sitten ilmastopoliittisia rintamia jakava asia. Mielestäni siinäkään ei ole riidan aihetta. Jos nimittäin hyväksyy tuon aihemmin kertomani yksimielisyyden holoseenin lämpötilaoptimista ja sitä seuranneesta vuosituhantisesta jäähtymisestä jonkinlaisine vaihteluineen, ei nykyinen ilmastomme ole mitenkään sellainen, mitä vastaavaa eivät edelliset ihmissukupolvet tai muu luonto olisi joskus kokenut. Voimme tietysti väitellä lähes loputtomiin detaljeista, kuten lämpenemisen suuruusluokasta viime vuosikymmeninä. Onko se ollut 0,8 vai 0,3 astetta, on oikeastaan aika triviaali riitelyn aihe, kun sitä vertaa ilmastotutkimuksen isoihin arvoituksiin. Sama koskee väittelyä siitä, onko ilmasto lämmennyt ollenkaan enää tällä vuosisadalla vaiko muutaman asteen sadasosan verran.

Nuo em. asiat liittyvät siihen, pystymmekö mittaamaan ilmastoamme. Mielestäni vastaus siihen on myönteinen. Pystymme ja koko ajan aiempaa paremmin. Mittaamme satelliiteista ilmakehää oleellisesti laajemmin kuin vaikkapa 40 vuotta sitten, ja kykenemme 2000-luvulla käyttöön otetulla vedenalaisella teknologialla havaitsemaan sellaisia merissä tapahtuvia asioita, joilla on isohko merkitys myös ilmastollemme. 

Mittauksia ja pieniä muutoksia enemmän huomiota pitäisi kiinnittää yleisesti ja tässäkin vaatimattomassa blogissa sekä sen kommenteissa ilmastoparadigman kykyyn selittää niitä muutoksia, joiden suunnan ja suuruusluokan olemme kyenneet selvittämään. Tältä osinhan asiat ovat hyvin perustellusti kiistanalaisia.

Minun käsitykseni mukaan nykyisen hiilidioksidipakotteen kasvuun perustuvan ilmastonmuutoshypoteesin suurin ongelma liittyy kyvyttömyyteen selittää tuo aiemmin mainitsemani vuosituhantinen jäähtyminen sitten holoseenin lämpöhuipun. Tiedämme varmuudella, että ilmakehän hiilidioksidipitoisuus oli tuolloin noussut merkittävästi useiden tuhansien vuoden ajan ja massiiviset jäätikköalueet olivat sulaneet. Noiden asioiden yhdessä, siis sekä säteilypakotteen kasvun että maanminnan heijastuskyvyn heikkenemisen, olisi pitänyt pystyä ylläpitämään lämpenemistä edelleen tai ainakin saavutettua lämpötasapainoa. Tätä selittämätöntä asiaa kutsutaan holoseenin lämpötila-arvoitukseksi.

Stikkufrenia on vakava ilmastotauti

Watts Up With That -sivuston (WUWT) ylläpitäjä Anthony Wattsilla on hauskaa, kun taannoin julkaistusta Marcott et al. -tutkimuksesta käydään väittelyä. Tuo tutkimushan toi monissa maissa, myös Suomessa, valtamedian avulla julkisuuteen uuden lätkämailakuvaajan jääkauden jälkeisestä globaalista lämpötilahistoriasta. Kun monet Marcottin tutkimukseen perehtyneet tahot ovat tehneet tästäkin lätkämailasta säleitä, ovat puolestaan ilmastopanikoijat ryhmittyneet siilipuolustukseen sen ympärille.

Rommin ThinkProgress-blogissaan esittämä
lätkämaila, jonka sininen varsi ja lavan alku
on Marcottin tutkimuksesta. Lavan jatko on
Rommin suosimista tietokonemallinnuksista.

Kovinta kieltä Marcottin puolustuksen puolella ovat käyttäneet ThinkProgress-sivuston vetäjä Joe Romm ja Marcottin tutkimuksen ohjaajaksi tai arvioijaksi epäilty Michael Mann, jonka aiempi lätkämailatutkimus on vuosien varrella pantu palasiksi. Romm ja Mann ovat koettaneet ylläpitää puolustusta lähinnä heittämällä yleisluonteisia epäilyksen varjoja Marcottin tutkimusta kohtaan arvostelua esittäneiden päälle. Niinpä mm. ylivoimaisesti maailman suosituinta ilmastosivustoa ylläpitävän Anthony Wattsin he yrittivät leimata mitatun lämpötilatiedon kieltäjäksi, kun Watts ei ole uskonut Marcottin lätkämailakuvaajan lapaosaan. Huvittavaa tässä leimausyrityksessä oli tietysti se, että Marcottin aikasarjoissa ei ole ainuttakaan lämpömittarein mitattua tietoa - kaikki siinä esitetty tieto on johdettu sedimenttien ja ikijään porausnäytteistä, puiden lustoista jne. - ja Anthony Watts on huomattavan kokenut instrumentein kerätyn tiedon asiantuntija.

Michael Mannin stikkufreeninen twiittaus

Watts on ihmetellyt, mistä syntyy Rommin ja Mannin osoittama vimma puolustaa virheitä täynnä olevaa tutkimusta ja siihen liittyen tarve käydä tutkimuksen arvostelijoiden kimppuun ad hominem -hyökkäyksillä. Vastapiruiluna hän epäilee ilmastoasioissa lätkämailoja näkevien elävän harhoissa ja ehdottaa oireyhtymälle uutta tautiluokitusta - Stickophreniaa. Suomennettuna se voisi olla vaikka Stikkufrenia.

Stikkufrenian oireina ovat Wattsin mukaan mm.

• Jääkiekkomailojen näkeminen siellä, missä niitä ei ole
• Data-hallusinaatiot (datan tarkoitushakuinen manipulointi lätkämailakuvaajien tuottamiseksi)
• Tieteellisen ajattelun vääristymä määrittämällä ensin haluttu lätkämailaa muistuttava tutkimustuloksen ja liimaamalla valikoidut säleet sen jälkeen lätkämailaksi
• Mahtipontinen lätkämailojen esittely sosiaalisessa mediassa 
• Lätkämailoja vailla olevan tieteen ja mielipiteen kiivas kiistäminen.

Olen havainnut noita oireita ihmisissä myös täällä Suomessa. Viereisessä kuvassa taudin oireet ovat selvästi näkyvissä. Ei kukaan täysin terve hiihtele lämmitetyllä Aleksanterinkadulla joulukuussa ja huutele lumia takaisin. Seuratkaapa tarkkaan ympäristöänne lauantaina 23.3. klo 20:30-21:30. Tuolloin oireilevat ihmiset sammuttelevat kodeissaan valoja ja kiroavat hiiltä, jota minä pidän välttämättömänä elämän rakennuspalikkana ja energian lähteenä. 

Stikkufrenialle altistutaan havaintojeni mukaan helpoiten vihreässä liikkeessä ja ympäristöhallinnossa. En kuitenkaan pysty tätä asiaa todistamaan, sillä asiaa ei liene vielä tutkittu. Terveyden ja Hyvinvoinnin laitoksen kannattaisi ehkä selvittää asiaa. Suosittelen THL:lle tutkimuksen aloittamista Ilmalan ja Pasilan suunnista. Tautiluokitusta saatetaan tarvita piankin.

Olen niin varma asiasta, että ehdotan samantien stikkufrenian hoitoon salaa kokeilemaani terapiaa. Lähipiirissäni olleet ja lievästi oirehtineet ihmiset ovat toipuneet lähes normaaleiksi noin tunnin mittaisella Ilmastorealismia-blogin intensiiviluvulla. Viikottainen lukuannos on häivyttänyt oireet kokonaan.

Lätkämailakäyrän rakentamisohje a la Marcott

Marcottin ja Mannin lätkämailakäyrät päällekkäin

Science-lehdessä muutama viikko sitten julkaistu Marcottin tutkimus maapallon jääkauden jälkeisestä lämpötilakehityksestä on joutunut kovan kritiikin kohteeksi. En ryhdy tässä kirjoituksessa toistamaan tuota kritiikkiä kuin summaavalla tasolla. Annan kuitenkin kirjoituksen lopussa kansantajuisen esimerkin siitä, miten helppoa ilmastotieteen käyttämällä matematiikalla on saada haluttu tulos aikaiseksi.

Aloitetaan kuitenkin julkisuudessa tuohon tutkimukseen kohdistuneen kritiikin syistä ja pääkohdista. Tarve tarkastella tutkimusta johtui kahdesta pääsyystä. Ensinnäkin Marcottin tutkimus sai paljon julkisuutta. Monissa valtamedioissa sen tulokset otsikoitiin sensaatiohakuisesti. Esimerkiksi Yleisradiomme otsikoi sen täysin väärin seuraavasti: "Maapallo kuumempi kuin koskaan jääkauden jälkeen, ja kuumeneminen jatkuu rajuna." Edes julkisuushakuinen Marcott ei käsittääkseni ole väittänyt moista.

Toinen pääsyy oli se, että Marcottin tutkimustulokset poikkesivat olennaisesti siitä käsityksestä, joka tiedemaailman valtavirralla on jääkauden jälkeisestä ilmastohistoriastamme. Sen mukaanhan pääosa holoseenista (=viimeisen jääkauden jälkeinen aika) on ollut nykyaikaa hieman lämpimämpi, eikä viimeisten vuosikymmenien muutaman asteen kymmenesosan lämpenemisessä ole mitään ennennäkemätöntä. Ilmaston vaihtelu suuntaan jos toiseen on siis normaalia. Esimerkiksi Lapin ilmastohistoria todistaa juuri tämänkaltaisesta kehityksestä.

Marcott varmasti veti jo tutkimusasetelmassaan linjoja turhan suoriksi yrittäessään rakentaa ilmastomme maapallon laajuista historiaa yli 10 000 vuoden ajalta tukeutuen 73:en lämpötilarekonstruktioon. Jos kuviteltaisiin, että nuo aineistot jakautuvat maantieteellisesti tasaisesti koko maapallolle ja ajallisesti tasaisesti tuon 10 000 vuoden jaksolle, ne osoittautuisivat hyvin harvaksi havaintoverkoksi. Maantieteellisesti jokainen noista aineistoista joutuisi edustamaan keskimäärin noin 30 miljoonan neliökilometrin aluetta, jos kukin niistä kattaisi vaikkapa 2000 vuoden ajalta paikallisen lämpötilahistorian. Jos tuohon mittaustarkkuuteen uskoisi, voisi yhtä hyvin väittää, että nykyisen Venäjän ja Kanadan alueen lämpötilan mittaamiseen ja esittämiseen riittäisi yksi lämpömittari. Valitettavasti edes noin kattavia rekonstruktioita Marcott ei käyttänyt. Sellaisia kun ei vielä ole maantieteellisesti eikä ajallisesti saatavilla.

Eikä tutkimuksessa käytettyjen aikasarjojen tarkkuus riitä kuvaamaan ilmaston vaihteluja edes 100 vuoden tarkkuudella. Marcott itsekin myöntää lämpötilojen kertovan muutaman sadan vuoden aikaisesta keskimääräisestä lämpötilasta. Niinpä esimerkiksi 1850-luvulta nykyhetkeen havaitun 0,5 - 0,8 asteen lämpenemisen ei tuonlaisella erottelukyvyllä pitäisi näkyä ollenkaan. Kuitenkin Marcottin esiin saamassa kuvaajassa on hurjan näköinen lämpenemispiikki viimeisen 100 vuoden loppuosassa.

Pääosa - noin 80 prosenttia - Marcottin käyttämistä aineistoista on analysoitu merenpohjan (rannikon) sedimenteistä poratuista näytteistä. Nuo näytteet ilmentävät tietysti paikallisesti niitä lämpötiloja, jotka ovat olleet  meressä orgaanisten aineiden kerrostuessa meren pohjaan. Kuinka paljon merivirrat ja muut merissä tapahtuvat asiat ovat niihin vaikuttaneet, jää arvailujen varaan. Ilman lämpötilaa Saharassa, preerialla tai vuoristoalueilla merissä elävä kasviplankon ei kuitenkaan tallenna. Ja tuon harvan aineiston vuoksi se tuskin kykenee edustamaan edes merten lämpötilaa vaihtelusta puhumattakaan.

Ohje lavan rakentamiseksi lätkä,mailakäyrään
a la Marcott. Todistin juuri, että ilmasto alkoi
lämmetä vasta 1960-luvulta alkaen.

Ehkä eniten Marcottin tutkimuksessa kuitenkin herätti huomiota sen lämpötilakuvaajan samankaltaisuus kuuluisan ja tempputekniikalla aikaansaaduksi osoitetun Mannin lätkämailakäyrän kanssa. Tuo samankaltaisuus saatiin aikaan erilaisilla manipuloinneilla. Kun Michael Mann yhdisti rekonstruoituja aikasarjoja väärennellen ja harhaanjohtavasti mitattuihin lämpötiloihin, herra Marcott on päättänyt käyttää harvoja ja valikoituja aineistoja rakentaessaan lätkämailansa nousevan lavan. Seuraavassa ohje ja viereinen kuva minkä tahansa lätkämailakuvaajan rakentamiseksi a la Marcott.

Valitse kaksi 1900-luvulle ulottuvaa lämpöaikasarjaa, jotka käytännössä kumoavat toisensa, mutta eivät ulotu 1980-luvulle. Ota sitten vielä yksi lämpöaikasarja, joka osoittaa jyrkkää lämpenemistä 1900-luvun lopulla. Summaa nämä, ja lapa nousee ennennäkemättömän hienosti ylös, kuten viereisestä kuvasta näet. Julista noiden kolmen paikallisen lämpöaikasarjan tulos globaaliksi lämpötilahistoriaksi, ja julkaise se Science-lehdessä. Mannin lätkämailasta puusäleitä tehnyt Steven McIntyre kertoo tuon yksinkertaistamani tarinan Marcottin tempusta tarkemmin täällä.

Lisää ja laajemmin Marcottin tutkimuksen kritiikkiä englanniksi voit lukea vaikka täältä. Murskaavaahan se on. Siitä huolimatta verovaroin kustannettu Yleisradiomme jokseenkin varmasti jatkaa linjallaan, jonka mukaan kohta käristymme tänne kaikki, ellemme ryhdy viilentämään ilmastoa korotetuilla energiaveroilla jne.

Ps. 1: WUWT-sivuston Anthony Watts twiittaa, että alkuperäisen lätkämailakuvaajan luoja, Michael Mann, olisi ollut yksi Marcottin tutkimuksen arvioijista. Jos näin olisi, kuvaajien yhdennäköisyys ylimmässä kuvassa ei ole ihme. Eikä ihme enää ole sekään, että tutkimus pääsi Science-lehteen, jonka matalaa tasoa ilmastoasioissa en enää ihmettele.