Afrikan uusi rahoitusautomaatti - tapaus Zimbabwe

Pariisin ilmastokokous alkaa jo vaikuttaa, vaikka muste on paperista hädin tuskin kuivunut. Ei, sillä ei ole mitään vaikutusta ilmastoon näin muutaman kuukauden jänteellä eikä luultavasti pidemmälläkään paljoa. Mutta ensimmäiset laskut on meille länsimaihin jo lähetetty siitä, että olemme ”pilanneet” kehitysmaalaisten elämän, ja Pariisin sopimuksessa lupasimme maksaa siitä kompensaatiota.

Kuva 1: Kirjoituksen lähteenä ollut The Herald-lehden
verkkosivun osa

1500 miljoonan dollarin laskun on lähettänyt maa eteläisestä Afrikasta. Tuon maan kansa kuulemma näkee nälkää ilmastonmuutoksesta johtuen. Maan johdolle riittäisi tänä vuonna tuo summa, mutta noin miljardi dollaria tarvittaisiin joka vuosi sen jälkeenkin ilmastonmuutokseen sopeutumiseksi. 

Hyvä on, paljastetaan, että maa on Zimbabwe, ja katsotaan samalla, miten ilmastonmuutos on sitä runnellut. Zimbabwella on ollut ongelmansa. Ne ovat olleet niin isoja, että oikeastaan mihinkään tilastotietoon ko. maan osalta ei voi luottaa. Mutta yritetään kuitenkin, ettei saada rasistin leimaa.

Vakiolukemistooni kuuluva Zimbabwe Herald -lehti avasi asiaa tarkemmin. Sen jutun alusta on muutamia poimintoja alla.

Hallituksen mukaan vuodesta 2012 alkanut jatkuva kuivuus uhkaa viidennestä väestöstä – varsinkin maaseudulla – nälänhädällä. Heidän ruokkimisensa maksaa noin 1,5 miljardia dollaria [vuodessa]…

Sopeutuakseen ilmastonmuutokseen Afrikan maiden, jotka ovat kaikkein vähiten vastuussa ilmastonmuutoksesta, pitää odottaa, kunnes rikkaat maat ovat saaneet hyötynsä taloudellisesta kasvusta. Ja tuo tapahtuu joskus 2020-luvulla, kun länsimaat ryhtyvät vähentämään päästöjään nopeammin…

Pariisin ilmastosopimuksessa on ei-sitova lupaus 100 miljardin dollarin vuosittaisesta rahoituksesta – sekä julkisista että yksityisistä lähteistä – millä autetaan köyhempiä maita selviytymään ilmastonmuutoksesta. Tuo voi kuulostaa isolta rahalta, mutta sitä se ei ole. Yksin Zimbabwe tarvitsee sopeutumiseen noin 10 miljardia vuoteen 2025 mennessä… Ja Afrikassa on 53 muuta maata, joilla on isommat väestöt ja tarpeet verrattuna Zimbabween.

Noniin, kävin hakemassa arvostetusta CRU TS -aikasarjasta Zimbabwen "kuivuuteen" vaikuttavat sadannan ja lämpötilan tiedot. Ne on pelkistetysti osoitettu kuvassa 2.

Kuva 2

Zimbabwen alueen sadannassa ei ole tapahtunut minkäänlaisia muutoksia viimeisen 50 vuoden aikana. Sadekauden lämpötiloissakaan ei lineaarisen trendin mukaan ole muutoksia sitten vuoden 1991. RSS-satelliittiaikasarjan mukaan Zimbabwen leveysasteilla sijaitsevan Afrikan alailmakehän lämpötila näyttää 0-trendiä jo vuodesta 1986 alkaen. Viimeaikaisesta ihmisperäisestä ilmastonmuutoksesta ei siis säätilastojen perusteella näy jälkeä.

Pariisin ilmastosopimus – pelastettiinko maailma?

Pariisin ilmastosopimuksen lopullinen versio on julkaistu. Olen sen kertaalleen ehtinyt lukea. Seuraavassa ovat mielestäni sopimuksen tärkeimmät kohdat, ja kirjoituksen lopussa koetan vastata otsikon kysymykseen.

Sopimuksen 2. artiklassa asetetaan sopimuksen periaatteelliset tavoitteet, joita ovat

• globaalin keskilämpötilan nousun rajoittaminen alle kahteen asteeseen verrattuna esiteolliseen aikaan,
• ilmastonmuutoksen haitallisten vaikutusten minimointi, ja
• ilmastorahoituksen lisääminen em. tavoitteiden saavuttamiseksi.

Sopimus syntyi ja ranskalainen diplomatia riemuitsee

Kahden asteen rajan lisäksi ilmeisesti jonkinlaisena kompromissina pykälässä todetaan lisäksi pyrkimys lämpenemisen rajoittamiseksi vain 1,5 asteeseen. Nuo rajat ovat sikäli turvallisia, että niitä ei tultane nykyisten sivilisaatioiden aikana ylittämään sopimuksesta riippumatta. 

IPCC:nkin käyttämä HadCRUT4-aikasarja näyttää 100 vuoden lämpenemisvauhdiksi ajalla 1878 - 2014 noin 0,55 °C/100v. Meteorologisten mittausten lämpöaikasarjat eivät globaalisti kauemmas historiaan yllä, mutta jos uskoisimme paleoklimatologisia tutkimuksia, olisi lämpötilakehitys ollut viilenevää ainakin viimeisen 8000 vuoden ajan. 1,5 °C -raja on siis joko valtavan kaukana tai kuitenkin turvallisen kaukana. Saapas nähdä, mikä ajanjakso otetaan edustamaan esiteollista aikaa.

Sopimuksen 4. artiklassa tunnustetaan ero kehittyneiden ja kehitysmaiden osalta. Jälkimmäiset saavat sopimuksen mukaan kasvattaa CO2-päästöjään, mutta niitä kannustetaan ajan mittaan vähentämään siten, kuin talous sallii. Ja kyllähän nuo päästöt kasvavatkin, sillä muutamien seuraavien vuosien aikana Kiina, Intia ja muut kehittyvät taloudet pystyttävät vähintään kerran viikossa vastaavan kapasiteetin hiilivoimaa, jonka Helsingin kaupungin energiayhtiö aikoo valtuustonsa mukaan sulkea vuonna 2024.

Vähiten kehittyneille maille ja pienille tropiikin saarivaltioille annetaan mahdollisuus luoda sellaisia ”alhaisen hiilipäästön strategioita”, kuin ne haluavat. Tuvalu, Malediivit, Kiribati jne., voivat siis ostaa edelleen dieselgeneraattoreita siten kuin tykkäävät. Tämä on sikäli kummallista, että juuri noilla maillahan pitäisi olla parhaat mahdollisuudet ottaa käyttöön nykyistä aurinko- ja tuulienergiaa, mutta ehkä ne eivät kansainvälisen yhteisönkään mielestä ole kilpailukykyisiä ja noiden maiden mahdollisuuksien rajoissa.

Neljännen artiklan 11. kappaleessa todetaan, että valtiot voivat muuttaa ”ilmastolupauksiaan”, mutta tärkeintä lienee se, että velvoitetta moiseen ei ole. Yleensäkin sopimus on kirjoitettu konditionaaliin siten, että maat saavat tehdä suurin piirtein niin kuin haluavat. Niinpä ei ole ihme, että sopimus näyttäisi sopivan hyvin mm. Kiinalle ja Intialle, jotka aikovat rakentaa massiivisesti uutta hiilivoimaa tulevina vuosina.

5. artikla saattaa muodostua jollain tavoin ongelman Suomelle. Siinä kehotetaan huolehtimaan hiilinielujen suojelusta ja aivan erityisesti metsät mainiten. Sanoisin, että tältä osin nykyisen hallituksemme halu lisätä metsäpohjaisen bioenergian käyttöä ei välttämättä ole aivan sopimuksen hengen mukaista.

9. artiklassa säädetään, että kehittyneiden maiden on osoitettava taloudellisia resursseja kehitysmaiden toimiin ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi ja siihen sopeutumiseksi. Mitään määrällisiä ohjeita rahoituksen osalta ei kuitenkaan anneta. Nykyinen tai jopa sitä pienempi määräkin siis riittäisi.

Liman ilmastokokous ja Déjà-vu

Liman kokouksen mustanpuhuva tunnus

Perun pääkaupungissa pidetty ilmastokokous (COP20) on kantautuneiden tietojen mukaan päässyt jonkinlaiseen laihaan sopuun ”tiekartasta” kohti kansainvälisen ilmastosopimuksen solmimista ensi joulukuussa Pariisissa (COP21). Katsotaanpa, miten kokoomuslainen ympäristöministeri Sanni Grahn-Laasonen summaa tuoreessa bloggauksessaan kokouksen annin itse paikalla olleena. Omat kommenttini ovat tavalliseen tapaan normaalitekstillä.  

Liman ilmastokokous päättyi hetki sitten sopuun, jota voisi kuvailla vaikka näin: heikompi kuin toivoimme, mutta paljon parempi kuin ei mitään.

Kaikki joutuivat tekemään kompromisseja. Emme saaneet parhaita mahdollisia askelmerkkejä kohti Pariisia, mutta olemme yhä raiteella kohti päätavoitetta eli uutta ilmastosopimusta vuoden 2015 lopulla. Uusi, kattava ilmastosopimus tarvitaan, tätä yksikään osapuoli ei missään vaiheessa ole kyseenalaistanut. Yhteinen tahto luo myös toivoa siitä, että tie löytyy.

Ministeri Grahn-Laasonen

Kattavuus on suhteellinen käsite. Limassa sillä tarkoitettiin kahta eri asiaa. Kehitysmaat ja osa kehittyvistä talouksista tarkoitti sitä, että päästörajoitukset ja kustannukset koskevat kattavasti vain länsimaita, ja tulonsiirtojen vastaanottajina ovat kattavasti kehitysmaat. Osa länsimaista käsitti em. ryhmien mielestä epäreilusti, että päästövähennykset koskisivat kaikkia maita – myös maailman ylivoimaisesti suurinta CO2-päästäjää eli Kiinaa, ja kolmanneksi suurinta päästäjää eli Intiaa. Kovin paljoa yhteistä ei noilla käsityksillä ole. Eikä silloin ole yhteistä tahtoakaan.

Liman kokous oli vaikea ja meni reilusti yliajalle. Lukuisten käänteiden ja maaryhmien konsultaatioiden jälkeen puheenjohtajat toivat sunnuntaiyönä istuntoon päätösesityksen, joka oli hyväksyttävissä.

Liman kokous oli hyvin samantyyppinen kuin aiemmatkin ilmastokokoukset, jotka ovat kokouksen alun toiveikkuudesta huolimatta menneet aina reilusti yliajalle ja tuottaneet laillisesti sitovan, aidosti kattavan sekä kunnianhimoisen sopimuksen ajajien näkökulmasta heikkoja tai suorastaan katastrofaalisia tuloksia. Ainoa asia, mistä Limassa sovittiin, taisi olla kasvojen pesu, jotta täydellistä epäonnistumista ei tarvitsisi myöntää Euroopan ja Pohjois-Amerikan vihreille.

Mistä Limassa sitten sovittiin? Limassa saatiin aikaan uuden ilmastosopimuksen pohjateksti. ”Elementtipaperi” sisältää edelleen lukuisia vaihtoehtoja. Vaikeat kysymykset jäivät ratkaistavaksi Pariisissa, mutta se oli odotettavissakin.

Elementtipaperin ”lukuisat” vaihtoehdot on lievä ilmaus. Tosiasiassa elementtipaperissa ei muuta olekaan kuin keskenään ristiriitaisia vaihtoehtoja. En ihmettele, ettei ympäristöministeri halunnut antaa linkkiä siihen. Ilmastorealismi sellaisen kuitenkin antaa – kas tässä.

Uutta ilmastosopimusta on pyritty rakentamaan maiden omista lähtökohdista käsin, jotta vanhaa, historiallista jakolinjaa teollisuusmaihin ja kehitysmaihin voitaisiin murtaa. Aika on ajanut ohitse vuoden 1992 maajaosta, kun osa kehitysmaista on vaurastunut. Ns. palomuuri on edelleen yksi vaikeimpia kysymyksiä Pariisin tulevissa neuvotteluissa.

Maailman maiden on aiemmin sovittu tuovan itse määrittelemänsä panokset pöytään uuden sopimuksen pohjaksi ensi vuoden maaliskuuhun mennessä tai hyvissä ajoin ennen Pariisin kokousta.

Limassa oli tarkoitus sopia, mitä näiden panosten tulisi sisältää. Lisäksi oli tarkoitus sopia siitä, mitä kaikkia tietoja näistä pitäisi esittää, jotta olisi arvioitavissa, miten annetut lupaukset riittävät ilmastonmuutoksen hillitsemiseen.

Tietovaatimukset jäivät niukemmiksi kuin olisimme toivoneet ja muuttuivat viime vaiheessa enemmän suositusluontoisiksi.

Tjaah, aika lieviä ilmauksia jälleen. Tosiasiassa tietovaatimuksista ei kyetty sopimaan ollenkaan. Edes siitä, milloin tiedot annetaan kokouksia järjestävälle UNFCCC:lle, ei päästy sopimukseen.

EU:lle ja Suomelle on ollut tärkeää, että kansalliset panokset keskittyvät päästöjen vähentämiseen.

Tässäpä erimielisyyksien ydin onkin. Pääosalle maailman maista tuo asia ei ole ollenkaan tärkeää, sillä niillä ei ole aikomustakaan keskittyä hiilidioksidipäästöjen vähentämiseen. Ne haluavat keskittyä EU:n, Yhdysvaltain ja muutaman muun kehittyneen maan maksamien satojen tai jopa tuhansien miljardien dollareiden vuosittaisten ilmastokorvausten jakamiseen. Ymmärrettävästi tämä asia ei ole Suomen tärkeimpien prioriteettien joukossa, vaikka rahan lappaminen etelään nykyisin jo kuuluu maamme politiikan normistoon omasta velkaantumisestamme huolimatta.

Euroopan unioni on jo tehnyt oman sitoumuksensa. Olemme luvanneet vähentää päästöjämme vähintään 40 prosenttia. Vähintään-sana lupaa, että olemme valmiita tekemään enemmänkin, jos muu maailma lähtee mukaan. Jo ennen Liman kokousta optimismia loi se, että EU:n lisäksi maailman suurimmat saastuttajat USA ja Kiina kertoivat omista sitoumuksistaan. Kiina lupasi, että sen kasvihuonekaasupäästöjen kasvu pysähtyy viimeistään vuonna 2030 ja että uusiutuvan energian osuus nousee 20 prosenttiin. USA vähentää päästöjään 26-28 prosenttia vuoden 2005 tasosta vuoteen 2025 mennessä.

Vai loivat USA:n ja Kiinan lupaukset optimismia? Kiinahan lupasi kasvattaa hiilidioksidipäästöjä 2030-luvulle asti. Ja Yhdysvaltain lupauksen antoi parin vuoden kuluttua eläköityvä presidentti, jota maan kongressi ei ilmastopolitiikassa tue. Kun edes tietovaatimuksista ei sovittu, ei Kiinan tarvitse kummemmin kertoa, miten se aikoo nostaa uusiutuvan energian osuutta.

Mistä Pekingissä sovittiin?

Yleisradio uutisoi 12.11.2014 otsikolla ”Yhdysvallat ja Kiina ilmoittivat vähentävänsä kasvihuonekaasuja huomattavasti”. Katsotaanpa, onko uutisjutussa perää, ja unohtuiko siitä kenties jotain oleellista. Sisennettynä Ylen jutun kappaleita, ja kommenttini ovat normaalitekstillä.

Mistä Obama ja Xi sopivat?

No, hassusti jo otsikossa on asiavirhe. Eivät nuo suurvallat aio vähentää kasvihuonekaasuja maapallolta tai muualtakaan. Otsikossa ehkä tarkoitetaan, että ne aikovat vähentää kasvihuonekaasupäästöjä? Näin tuo varmaan on ymmärrettävä. Kesätoimittaja on tainnut saada jatkaa marraskuulle?

Maailman suurimmat saastuttajat aikovat saada päästönsä laskuun. Asiantuntijat pitävät yhteisen rintaman syntyä ilmastonmuutosta vastaan historiallisena. Suurvallat ilmoittivat haluavansa vauhdittaa uuden ilmastosopimuksen syntyä ensi vuonna Pariisin ilmastokokouksessa.

Hmmm… vai saastuttajat. Uutisessa kasvihuonekaasuilla kaiketi tarkoitetaan hiilidioksidia eikä esimerkiksi kaikkein tärkeintä ja yleisintä kasvihuonekaasua eli vesihöyryä. En tosin kumpaakaan noista kaasuista voi pitää saasteina. Elämän edellytyksiä ne ovat liki kaikille eliöille. Sanoisin, että aika löysää on sanojen käyttö. Mutta menköön, kun taisin kuitenkin ymmärtää asian.

Kiinan ja Yhdysvaltain presidenttien ”sopimus” on minunkin mielestäni tarkoitettu lähinnä Pariisin kokouksen valmisteluaineistoksi. Vauhdittaako se kansainvälisen ilmastosopimuksen valmistumista, on toinen juttu.  Epäilen, että annettua signaalia ei tulla katsomaan hyvällä oikein missään.

Yhdysvallat ja Kiina ovat sopineet vähentävänsä kasvihuonekaasuja merkittävästi. Yhdysvaltain presidentti Barack Obama ilmoitti Pekingissä, että Kiina aikoo saada kasvihuonekaasupäästönsä laskuun vuoden 2030 tienoilla.

En ole vielä nähnyt presidenttien Obama ja Xi solmimaa sopimusta. Mutta kansainvälisten uutistoimistojen välittämä Obaman viesti, että Kiina aikoo saada kasvihuonekaasupäästönsä laskuun vuoden 2030 tienoilla saattaa sisältää pienen käännösvirheen.  Siitä nimittäin voi puuttua yksi tärkeä sana. Jos se lisättäisiin, tuo virke kuvastaisi Kiinan aiempaa linjaa asiassa varsin hyvin. Silloin tuo virke kuuluisi seuraavasti: ”Kiina aikoo saada kasvihuonekaasupäästönsä kasvun laskuun (siis kasvun taittumaan, ei absoluuttista päästöjen vähentämistä) vuoden 2030 tienoilla.”

Olipa tuo virke kummin päin hyvänsä, sen voi kirjoittaa suomeksi ja selkeämmin seuraavasti: Kiina aikoo lisätä fossiilisilla polttoaineilla tuotettavan energian määrää ainakin seuraavat 15 vuotta. Jos tuon sanalisäyksen ottaa huomioon, voi edellisen virkkeen luvun kasvattaa ainakin 25:en.

Yhdysvallat vuorostaan aikoo Obaman mukaan leikata päästöjä vähintään neljänneksen vuoden 2005 tasosta vuoteen 2025 mennessä.

Tämä kuulostaa hienolta. Siinäkin valitettavasti on pari mutta- ja jos-kohtaa. Yhdysvaltain politiikkaa seuraavat tietävät, että äskettäisissä välivaaleissa Obaman demokraattipuolue menetti enemmistönsä senaatissa jo ennestään edustajainhuonetta hallinneille republikaaneille, joilla siis on ensi vuodenvaihteesta alkaen enemmistö molemmissa kamareissa. Obaman mahdollisuudet saada läpi ilmastosopimuksia kongressissa ovat hyvin heikot. Ja ne ovat nollaluokkaa, ellei kaavailtu sopimus sisällä Yhdysvaltain päästövähennysten luokkaa olevia vähennyksiä myös kaikille muille merkittäville hiilidioksidin päästäjille. Tämän "sopimuksen" mukaan näin ei ole ainakaan Kiinan kohdalla. Jokainen laskutaitoinen hallitus maailmassa tietää, että vähän yli kahden vuoden päästä eläkkeelle siirtyvä Obama ei pysty vaikuttamaan enää aikansa jälkeisestä ilmastopolitiikkaan. Niinpä hänen aikomuksilleen ei enää panna kovin paljoa painoa.

Pelastaako Pyhä Alex meidät Brysselissä?

Pääministeri Stubb on menossa Brysseliin sopimaan EU:n ilmasto- ja energiapaketista ensi vuosikymmenelle. Hän katsoi viisaaksi selittää kansalle Helsingin Sanomien vieraskynäkirjoituksessa, miksi asiat käsitellään jo nyt. Siitä muutamia otteita:

Ilmastonmuutos on ihmiskunnan suurimpia haasteita. Sen torjumisessa on kyse omasta ja lastemme tulevaisuudesta.

Kuva 1

Hmmm... Tulevaisuus on siis vaarassa, jollei haasteeseen vastata. Sijoitin tuohon viereen maapallon keskilämpötilakuvaajan vanhanaikaisessa muodossa, jotta pääministerin vanhemmatkin sukulaiset ymmärtävät, millainen CAGW-peto on nostamassa päätään. Pääministeri EU-kolleegoineen on siis päättäväisesti lähdössä torjumaan sitä, että sininen kuvaaja ei havaittavasti nousisi vaaka-akselilta tulevaisuudessa.

Jokainen meistä voi tehdä oman osansa päästöjen vähentämiseksi. Suomen, EU:n tai rikkaiden teollisuusmaiden omat toimet eivät kuitenkaan riitä siihen, että ilmasto lämpenisi vähemmän kuin kaksi astetta, jota pidetään kriittisenä rajana.

Uhkana siis ovat ihmiskunnan aiheuttamat hiilidioksidipäästöt, jotka kieltämättä ovat kasvaneet viime vuosikymmeninä. Kasvihuoneilmiön voimistumista tosin ei oikein havaitse tuosta edellisestä kuvasta. Ja Stubb muiden lailla tähtää politiikkatoimillaan kahden asteen lämpenemisrajan alittamiseen. Sillä maailma pelastetaan.

Toivottavasti ensi vuonna Pariisin ilmastokokouksessa syntyy sitovampi kansainvälinen sopimus. EU on valmistellut omaa panostaan jo pitkään. Ratkaisujen aika on torstaina Brysselissä kokoontuvassa Eurooppa-neuvostossa, jossa on tarkoitus päättää unionin ilmasto- ja energiatavoitteista vuosille 2020–2030.

Sopivasti juuri ennen tuota Eurooppa-neuvoston kokousta Yleisradion poliittisesti vihreä toimittaja Yrjö Kokkonen latasi mediayhtiönsä nettisivuille uutisen lämpöennätystä rikkovasta vuodesta:

Kuluneet 12 kuukautta, eli ajanjakso viime vuoden lokakuusta tämän vuoden syyskuuhun ovat olleet maapallon tilastoidun ilmastohistorian lämpimimmät. Asiasta kertoo Yhdysvaltain liittovaltion sää- ja valtamerentutkimusorganisaatio NOAA.
Kalenterivuosina mitattuna tähän mennessä lämpimin vuosi on ollut 1998. Ilmastotieteilijät muistuttavat, että tuolloin vuosi alkoi voimakkaan el Nino -sääilmiön vaikutuksessa. Tyynellä valtamerellä esiintyvä El Nino -ilmiö nostaa maapallon keskilämpötilaa. Tänä vuonna el Ninoa ei ole ollut, mutta on todennäköistä, että loppuvuodeksi se syntyy, ilmastotutkijat ennustavat.

Ihkua, fantsua vai epistä ilmastosopimusta odotellessa

Australialainen Sydney Morning Herald -lehti avaa  Yhdysvaltain näkemyksiä YK:n kuvun suojissa käytävistä neuvotteluista mahdollisesta globaalista ilmastosopimuksesta, josta voitaisiin sopia Pariisissa loppuvuodesta 2015. Olen tuota asiaa käsitellyt ohimennen useammassa aiemmassa kirjoituksessani kasvavalla skeptisyydellä, mutta nyt ehkä on syytä sanoa asia suoraan.

Yhdysvallat ja ilmeisesti useimmat muutkin isot valtiot Euroopan unionin maita lukuunottamatta ovat pääsemässä sopimukseen kansainvälisen ilmastosopimuksen hengestä. Pariisissa 2015 ehkä hyväksyttävä sopimus voi olla globaali ja sitova, jotta sopimusta ajanutta YK:a ei aivan jyrätä, mutta yksi pieni ja merkittävä asia sitä lieventää. Nimittäin yleisiä vaateita päästövähennyksille ei taida tulla, vaan valtiot voivat ihan itse päättää omista hiilidioksidipäästötavoitteistaan.

Se periatteessa sopisi hyvin lähes kaikille Euroopan unionia ja Yhdysvaltoja lukuunottamatta, mutta näistäkin jälkimmäinen näyttäisi suostuvan nielemään asian. Siis voimakkaasti kehittyvät maat (mm. Kiina ja Intia) voivat jatkaa kivihiileen perustuvan energiateollisuutensa kehittämistä ja saman voivat aloittaa myös todelliset kehitysmaat. Päästövähennyksiä odotettaisiin vain teollistuneilta länsimailta - kuten Suomelta - jotta ns. hiilivuoto teollisuuden työpäikkojen siirtymisineen itään ja etelään jatkuisi.

Mutta valitettavasti asia ei yksityiskohtien osalta ole ollenkaan niin selvä, kuin alussa linkkaamani Yhdysvaltain neuvottelija, Todd Stern, kertoo. Kehitysmaiden tavoitteena on lisäksi saada vuosittain vähintään 100 miljardin korvaukset länsimailta ns. ilmaston "pilaamisesta". Suomen osuus tuosta vaatimuksen alarajasta voisi olla 500 - 1500 miljoonaa euroa vuodessa laskentaperusteista riippuen. Summan suuruus riippuu tietysti Stubbin hallituksen neuvottelijoiden saamasta ohjeistuksesta ja Brysselin päätöksistä, sillä EU todennäköisesti koettaa pysyä asiassa yhtenäisenä ja alan johtavana toimijana. Siksi summa saattaa kivuta tuon haarukan yläpäähän.

Emme taida saada sitovaa ilmastosopimusta 2015 – ja hyvä niin?

Joka vuosi kansainvälisissä ilmastokokouksissa aggressiiviset ilmastopainostusryhmät ovat vaatineet laillisesti sitovaa ilmastosopimusta. Sen eteen on tehty vaikka minkälaisia temppuja ja vetoomuksia. Mikä mahtaa olla sitovan sopimuksen tulevaisuus, ja mitä Suomi tekee, on tämän bloggauksen pohdintana. Sanotaanko suoraan, että molempien asioiden osalta tulevaisuus näyttää heikolta. Ensin mainittua ei tule ja jälkimmäisen osalta hallituksemme tuskin osaa katsoa kansallista etua.

Myös  Obaman hallinto kertoo, että uutta ja sitovaa ilmastosopimusta ei tule. Viime keskiviikon NewYork Timesin artikkelin mukaan polku sopimuksen aikaansaamiseksi loppui 14 kuukautta ennen ensi vuoden syksyllä pidettävää Pariisin ilmastokokousta. Sen sijaan paras jäljellä oleva tarjous on ei-sitova sopimus. Tämä on iso uutinen, josta Suomessa ei ole juurikaan kerrottu.

Sitä odotellessa hallitustenvälinen ilmastopaneeli (IPCC) yrittää lisätä lämpöä viidennen raporttinsa synteesiosalla tehden sitä, mitä se parhaiten osaa: Se yrittää tuottaa oikeanlaista tunnelmamusiikkia juuri ennen ilmastoneuvottelujen romahdusta. Tässä on se ongelma, että musiikki kuulostaa jo vanhanaikaiselta. IPCC:n raportti, jonka ensimmäinen osa julkaistiin viime syyskuussa, jäi väistelemään koko ilmastotutkimusta hämmentävää isoa kysymystä: Mitkä ovat globaalin lämpenemistauon mahdollisia syitä ja seurauksia? Tauko on jo yli vuosikymmenen mittainen. Sille on jo nyt 39 erilaista ja keskenään ristiriitaista selitystä – lukumäärä vain kasvaa – ja nyt osa ilmastotutkijoista jo sanoo sen mahdollisesti jatkuvan vielä vuosikymmenen tai paljon pidempään. IPCC on joutunut merkityksettömyyden sivuraiteelle ja pysyy siellä, kunnes sillä on jotain vakavaa sanottavaa lämpenemistauosta ja perustelee alarmisminsa, jonka perusteena ovat toteutumatonta lämpenemistä ennustaneet tietokonemallit. Titanicin orkesteri soittaa taas.

Kööpenhaminan ilmastoneuvottelukatastrofin 2009 jälkeen – kun siis sitovaa CO2-päästörajoitussopimusta siellä ei syntynyt – yhdysvaltalaiset ja eurooppalaiset neuvottelijat vetivät hyvin erilaiset johtopäätökset siitä, mitä pitäisi tehdä seuraavaksi.

Obaman hallinto uskoi ilmastonmuutosdiplomatian perustamiseen siihen, että tunnustetaan Kiinan ja Intian vastustuksen estävän kattavan sopimuksen toteuttamisen. Yhdysvaltain senaatti ei tulisi ratifioimaan sopimusta, jossa mukana eivät olisi kaikki suurimmat päästöjen aiheuttajat. Laskennallisesti oli selvää, että jos kaikki suurimmat päästöjen aiheuttajat eivät olisi mukana sopimuksessa, ei olisi mitään mahdollisuuksia torjua ilmaston lämpenemistä.

Saman logiikan mukaisesti presidentti George W. Bush ei aikanaan lähettänyt Kioton pöytäkirjaa senaatin ratifioitavaksi. Sen sijaan hänen hallintonsa laati strategian, jonka tavoitteena oli suurten kehittyvien talouksien sitouttaminen asiaan. Tuon strategian omaksui myös presidentti Obama. Sen menestymiseksi  vaadittiin kehittyneiden ja kehitysmaiden jaon voittaminen, joka kirjattiin vuoden 1992 YK:n ilmastonmuutoksen yleissopimukseen. Sen vuoksi Yhdysvaltain senaatti hyväksyi vuonna 1997 äänin 95-0 Byrd-Hagelin resoluution, jonka mukaan Yhdysvaltain ei pitäisi ratifioida mitään ilmastonmuutokseen liittyvää sopimusta, elleivät siihen konkreettissesti ja ajallisesti sitoudu myös kehitysmaat.

Kööpenhaminan jälkeen eurooppalaiset kuitenkin pitivät kiinni tavoitteestaan saada aikaan sitova sopimus, joka kattaisi kaikki merkittävät päästöjen aiheuttajat - siis tavallaan kyse oli Yhdysvaltain strategian rikkomisesta. Strategiana oli käyttää YK:n ilmastonmuutosneuvottelujen vuosisykliä hajottamatta kehitysmaiden tukemaa enemmistökoalitiota ja lupaamalla kehitysmaille sadan miljardin dollarin vuosittaista ilmastotukea. Ideana oli, että itsensä eristetyiksi löytävien Intian ja Kiinan olisi lopulta annettava periksi kansainvälisen painostuksen alla ja allekirjoitettava kattava sopimus.

Durbanin ilmastokokouksessa 2011 eurooppalaisilla oli vielä ilmeinen valttikortti, joka sisälsi harhauttavan uhkauksen. Nimittäin kaikki muut kehittyneet maat olivat päättäneet liittyä Yhdysvaltain rintamaan ja aikoivat poistua Kioton pöytäkirjan sitoumuksista ensimmäisen sitoumuskauden lopussa. Kanada meni vielä pidemmälle ja irtisanoi virallisesti sopimuksen osaltaan. Ilman suurten kansakuntien suunnitelmallista sitoumusta kovaan ja kaikkia kattavaan sopimukseen EU vetäisi pois pistokkeensa Kioton sopimuksen jatkolta ja kaikelta muultakin. Uhkauksen esitti  Britannian silloinen ilmastonmuutosministeri Chris Huhne, joka ironisesti sittemmin joutui eroamaan ja palvelemaan väärästä valasta tuomittuna Hänen Majesteettinsa vankilalaitoksessa.

Ilmastosopimusten historiasta, puuhamiehistä ja vaikuttavuudesta

Paavo Väyrynen

Varoitan lukijaa heti alkuun parista asiasta. Kirjoituksen alussa on tylsä tai pelottavan tuntuinen historiaosa. Sen yli voi hypätä suoraan toiselle sivulle. Synkästä aloituksesta huolimatta tarinalla on onnellinen loppu.

YK:n ilmastonmuutoskonventti on kansainvälinen ilmastonmuutosta vastaan taisteleva sopimus, joka syntyi Rio de Janeirossa YK:n ympäristö- ja kehityskokouksessa Earth Summitissa vuonna 1992. Se tunnetaan yleisesti nimellä ilmastosopimus ja lyhenteellä UNFCCC (United Nations Framework Convention on Climate Change). Tuon mainion ja maailman pelastavan sopimuksen Suomen puolesta hyväksyi tietysti eduskunta. Käytännön toimijana oli Esko Ahon (Kesk)  hallitus, jossa varsinaisina poliittisina puuhahenkilöinä toimivat ulkoministeri Paavo Väyrynen (Kesk) ja ympäristöministeri Sirpa Pietikäinen (Kok). 

Sirpa Pietikäinen

UNFCCC:n pääasiallinen saavutus toistaiseksi on vuonna 1997 laadittu Kioton ilmastosopimus, joka oli voimassa vuoteen 2012 saakka. Siinähän sovittiin yksityiskohtaisesti kasvihuonekaasujen päästöjen rajoittamisesta. Kioton sopimuksen hyväksyivät lähes kaikki maat Yhdysvaltoja ja muutamaa kääpiövaltiota lukuunottamatta. Kioton sopumuksen mukainen päästöjen rajoitusvaihe pääsi alkamaan vasta vuonna 2008.

Suomen puolesta Kioton sopimuksen neuvotteli Paavo Lipposen (SDP) I hallitus, ja puuhahenkilöinä olivat ulkoministeri Tarja Halonen (SDP) ja ympäristöministeri Pekka Haavisto (Vihr). Riittävän ratifioijamäärän täytyttyä sopimuksen astui lopulta voimaan vuonna 2005, jolloin maamme peräsimessä oli Matti Vanhasen (Kesk) I hallitus, jonka ulkoministerinä oli Erkki Tuomioja (SDP) ja ympäristöministerinä Jan-Erik Enestam (RKP).

Paula Lehtomäki

Tarkoituksena oli sopia UNFCCC:n Kööpenhaminan kokouksessa vuonna 2009 laajemmasta ja kovemmasta seuraajasta Kioton sopimukselle. Sen oli tarkoitus astua voimaan 2013 alkaen. Suomen puolesta asiaan oli jo sitoutunut Matti Vanhasen (Kesk) II hallitus, jonka ulkoministerinä toimi Alexander Stubb (Kok) ja ympäristöministerinä Paula Lehtomäki (Kesk). Vanhasen hallitus valmisteli talvella 2010 elinkeinoministeri ;Mauri Pekkarisen (Kesk) johdolla ns. risupaketin, jolla on sittemmin siirretty korotetuista energiamaksuista yms. kerättyjä varoja metsänomistajien, metsäurakoitsijoiden ja tuulivoimayhtiöiden omistajien taskuun riskittömästi arviolta lähes miljardin verran. Lasku on kasvamassa tulevina vuosina huomattavasti. Pekkarisen tytär ja vävypoika olivat johtavissa asemissa merkittävässä tuulivoimayhtiössä. 

Alexander Stubb

Kööpenhaminan ilmastokokous kuitenkin lässähti täysin Stubbin ja Lehtomäen harmiksi, eikä uudesta ilmastosopimuksesta päästy periaatesopuun. Siitä alkaen vuosittaiset UNFCCC:n kokoukset ovatkin olleet aika riitaisia. Toiset maat (lähinnä EU) haluavat pelastaa maapallon, ja köyhemmät pelastettavat maat haluavat, että nämä pelastajat maksavat siitä ensin tuhansissa miljardeissa dollareissa olevan vuosittaisen maksun pelastettaville. Kokouksissa ei ole päästy sopuun summasta lähinnä siksi, että Yhdysvallat ja muutamat muut EU:n ulkopuoliset länsimaat ovat pitäneet pelastusmaksua isohkona.


Dohan ilmastokokouksessa joulukuussa 2012 sovittiin lopulta, että Kioton sopimusta jatketaan vuoteen 2020 asti, ja tavoitellaan uudelleen maailmanlaajuista kattavaa ilmastosopimusta, josta voitaisiin sopia Pariisin ilmastokokouksessa 2015. Sopimuksen on tarkoitus olla voimassa 2020 alkaen. Tätä asiaa ovat Suomen puolelta olleet puuhastelemassa Jyrki Kataisen (Kok) ja Alexander Stubbin (Kok) hallitukset, joissa ulkoministerinä on ollut Erkki Tuomioja (SDP) ja ympäristöministerinä Ville Niinistö (Vihr). 

Pariisin kokoukseen kuitenkin lähtee hallitus, joka muodostetaan ensi kevään eduskuntavaalien jälkeen. Niissä vaaleissa ratkaistaan myös se, haluaako Suomen kansa maksaa etelän maille maapallon ilmaston pelastamisesta vuosittain sen 1-2 miljardia euroa, miksi hintalappu seurannaisvaikutuksineen maamme osalta muodostunee.Hyvällä showlla on hintansa.

Näyttäisikö vuosi 2013 merkkejä lämpenemisestä?

Tämä vuosi on tärkeä ilmaston lämpenemisestä huolestuneelle vihreälle liikkeelle. Ensi syksynä hallitusten välinen ilmastopaneeli, IPCC, julkaissee ensimmäisen osan viidennestä ilmastoraportistaan. Pian tuon julkaisun jälkeen pidetään Puolassa YK:n ilmastokokous, jossa pitäisi päästä eteenpäin vuodelle 2015 suunnitellun laajan ilmastonmuutoksen torjuntaa koskevan ilmastosopimuksen valmistelussa.

Monessa maassa Euroopassa ja muuallakin on alettu empiä kunnianhimoisen ilmastopolitiikan ja sen kanssa ristiriidassa olevan järkevän energiapolitiikan välillä. Ihmiset hermostuvat maapallon pelastamisyritysten vuoksi nouseviin energian hintoihin, jotka eivät korreloi ilmaston olemattoman lämpenemisen kanssa.

Lämpenemisen puute voi olla vaikea asia myös kotimaiselle vihreälle liikkeellemme. Ilmastolakia valmistellaan, ja se pitäisi säätää ennen vuoden 2015 eduskuntavaaleja. On nimittäin mahdollisuus, että  ilman lämpenemistä noiden vaalien jälkeen Vihreät eivätkä muidenkaan puolueiden ilmastovihreät enää istu hallituksessa, ja tuo joidenkin mielestä kallis tai muuten turha laki saattaisi jäädä kokonaan säätämättä.

Ilmaston lämpeneminen vähentäisi niitä paineita, joita niin kansainväliseen kuin kansalliseen ilmastopolitiikkaan kohdistuu. Ihmisen aiheuttamaa hirvittävää ilmastonmuutosta (CAGW) epäilevät tahot ovat kyenneet lähinnä sosiaalisen median kautta siirtämään epäilyksen myös äänestäjien enemmistöön. Vakuuttavimpina näyttöinä ilmaston lämpenemisen pitkähköstä pysähdyksestä ovat tietysti erilaiset lämpöaikasarjat, joiden trendikuvaajat ovat sojottaneet vaakatasossa jo yli 15 vuoden ajan. Katsotaanpa siis, miten vuosi 2013 on alkanut. Näkyisikö merkkejä lämpenemisestä?

Alailmakehän lämpötilapoikkeamat verrattuna vuosien
1981-2010 keskilämpötilaan.

Aloitetaan satelliittimittauksiin perustuvista mittauksista, joiden tulokset on julkaistu tammi- ja helmikuun osalta. Viereisestä UAH-sarjasta näkyy, että ainakaan vuoden ensimmäiset kuukaudet eivät ole tuoneet lämpenemistä esille. Kovin tasalämpöiseltä näyttää koko 2000-luku muutamaa piikkiä lukuunottamatta. Tilastollisesti merkitsevää lämpenemistrendiä ei löydy muistakaan ilmakehän lämpöaikasarjoista. Kuvat muuten suurenevat klikkaamalla.

Merien pintalämpötilan poikkeama
vuosien 2003-2006 keskiarvosta

Ilmakehä ei oikein voi lämmetäkään, elleivät sen todellinen lämpövarasto, meret, lämpene. Katsotaanpa seuraavaksi niiden pintalämpötilan viimeaikainen globaali muutos. Huomaat, että kovin lähellä toisiaan ovat viereisen kuvan kuvaaja (merenpinnan lämpötilapoikkeama) ylempänä olevan alailmakehän vastaavan ajanjakson (toukokuu 2002 - helmikuu 2013) kuvaajan kanssa. Trendi on tasainen, eli ei lämpenemistä ainakaan 10 vuoteen. Lisätietoja näistä Roy Spencerin blogista lainatuista sarjoista englanniksi täältä ja täältä.

Viimeisten vuosien lämpötilakehityksestä ei siis ole rohkaisuksi kunnianhimoisten ilmastolakien ja -sopimusten ajajille. Miltä ennusteet sitten näyttävät? Olisiko loppuvuonna kuitenkin odotettavissa lämpenevää?

Helmikuun lopulla tehty ennuste Tyynenmeren El Niño/La Niña
tilanteesta vuodelle 2013

Aloitetaan maapallon merien suurimman lämpöpumpun, El Niño/La Niña -ilmiön ennusteista. Viereisessä kuvassa esitetyt Yhdysvaltain meren- ja ilmastontutkimuslaitoksen, NOAA:n, tuoreet mallinnukset eivät lupaa lämpenemistä. Jotta niin tapahtuisi, täytyisi tuon kuvan graafissa esitetyn ENSO-indeksin nousta tulevina kuukausina selvästi yli yhden, jolloin El Niño -ilmiö toisi läntisellä Tyynellämerellä lämmennyttä vettä laajalti pintaan ja lämmittämään laajemmin ilmakehää. Useimmat mallinnukset lupaavat ENSO-neutraaleja olosuhteita, jolloin ei sen paremmin lämpene kuin kylmenekään.

Pohjois-Atlantin lämpösisältö syöksyssä alaspäin

Atlantin lämpöpumpustakaan ei näytä olevan lohtua lämpenemistä odottaville. Sitä mittaava AMO-indeksi (Atlantic Multidecadal Oscillation) on mennyt viime marraskuussa ensimmäisen kerran negatiiviselle puolelle sitten vuoden 1996. Se tarkoittaa siis kylmeneviä vesiä myös Pohjois-Atlantille. Jos AMOn negatiivinen trendi jatkuu, se taitaa jatkua viilenevänä samantien seuraavat 20 vuotta. Siis ei lämpenevää siltäkään suunnalta. Tuo ilmiö näkyy hyvin myös Pohjois-Atlantin lähinnä pintaa olevan 700 metrin merivesikerroksen lämpösisällössä.  Joulet ovat sieltä olleet karkaamassa hurjaa vauhtia avaruuteen jo useamman vuoden ajan, ja saatamme olla menossa Atlantilla kohti 1970-luvun lämpötiloja vuoteen 2030 mennessä.

Ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden kehitys
viime vuosina.

En siis uskalla luvata ilmastoherkille vihreille ystävilleni globaalia lämpenemistä. Valitettavasti joudun ennustamaan keskilämpötilan pysymistä nykyisellä tasollaan tai jopa pientä laskua loppuvuodeksi. Mutta yhden piristyksen annan reippaille ilmastoalarmisteille maan tuntia odotellessa. Ilmakehän hiilidioksidipitoisuus ainakin Mauna Loan mittauspisteessä saattaa nousta yli 400 ppm:n (=miljoonasosan) jo ensi toukokuussa. Pohjoisen pallonpuoliskon kasvien yhteyttäminen pudottaa sen tuon rajan alle ehkä jo kesäkuussa, mutta 400:n raja ylittyy sitten taas uudelleen ensi vuoden keväänä. Sitä rumpua kannattanee lyödä kovaa. Tosin AGW-skeptikot kysyvät rummutuksen tahdissa ja luultavasti vielä kovaäänisemmin, missä se hiilidioksidipitoisuuden kasvun tuottama lämpö piileksii.

Greenpeacen raamatulliset vitsaukset edessämme hyvin pian

Creenpeace on aloittanut uuden kauhukampanjan syntisestä elämästämme. Kampanjan nimi on Point of No Return - siis piste, josta ei ole paluuta. Kampanjan vahvistamiseksi järjestö on julkaissut usean kymmenen sivun pamfletin, jolla on sama nimi. Juuri mitään uutta tuo pamfletti ei tuo. Hiilivoima ja uusien fossiilisten energialähteiden etsintä on edelleen se, joka meidät Greenpeacen mukaan vie tuhoon. Kyse on siis samasta maailmanlopun ennustamisesta, jota järjestö on julistanut lähes koko olemassa olonsa ajan. Ehkä uusi vivahde on se, että maailmanloppu saattaa olla edessä aikaisemmin kuin tiesit.

Tällä kertaa koin kuitenkin hauskoja hetkiä tutustuessani eräisiin aineistoihin, joilla kampanjaa koetetaan elävöittää. Tällä sivulla Greenpeace osoittaa kuvin, miten tuhoamme maailmamme. Olen kopioinut muutamia kuvia tuolta sivulta kommentointia varten. Kuvat suurenevat niitä klikkaamalla.

Ylimmässä kuvassa on puolalainen hiilivoimala. Se pääsi Greenpeacen sivuille edustamaan ilmastonmuutoksen alkua ja ydintä. Puolalainen hiilivoimala valittiin luultavasti siksi, että ensi vuoden suurin ilmastokokous pidetään Puolassa. Pääosin hiilivoimaa käyttävä Puola tullee saamaan tästä syystä runsaasti huomiota kansainvälisten ympäristöjärjestöjen jutuissa lähimmän vuoden aikana.

Seuraavassa kuvassa on pensaspalo Australissa. Greenpeacen kuvatekstissä kerrotaan ihmisten jo kärsivän ilmastonmuutoksesta, sillä ilmasto on jo lämmennyt lähes asteen. Tuon kuvan ja normaalin lämpötilavaihtelun kontrasti on tietysti dramaattinen. Ehkä Greenpeacen ihmiset pelkäävät tuollaista ilmastonmuutosta?

Pensaspalot ovat Australiassa aivan normaaleja tapahtumia. Ne syttyvät useimmiten salamaniskusta. Mikään ei viittaa niiden yleistymiseen viimeisen vuosisadan aikana, jolloin maapallon ilmasto on toipunut jääkauden jälkeisen ajan kylmimmästä jaksosta, jota pikkujääkaudeksikin kutsutaan. Alle asteen lämpeneminen ei niitä ainakaan aiheuta.

Kolmantena kuvana on "hurrikaani" Sandyn aiheuttama tulvatuho New Yorkin tienoilta. Greenpeace ei ehkä ole vielä tietoinen, että Sandy ei maihin iskiessään ollut enää hurrikaaniluokassa. Järjestö unohti mainita, että tulvatuhot johtuivat myrskyn lisäksi samanaikaisesta poikkeuksellisen korkeasta nousuvedestä, jolla ei tiettävästi ole mitään tekemistä äärimmäisten sääilmiöiden  tai ilmaston kanssa.

Ihmistäkin varmaan voidaan syyttää Sandyn tapauksessa, sillä matalalle rannikolle ja muuten tulvaherkille alueille rakentaminen kostautuu aina silloin tällöin. Mutta tuskinpa ilmastonmuutosta kannattaa kovasti syyttää, jos uskomme vaikkapa hallitusten välistä ilmastopaneelia. Sen SREX-raportissa ei havaittu merkittävää ilmaston äärevöitymistä.

Neljännessä kuvassa Jaroslavlin kaupunki on pakkasen kourissa. Kuvatekstin mukaan jotkut Venäjän osat ovat olleet äärimmäisen kylmyyden kourissa, mikä todistaa ilmaston äärevöitymisestä. Siis kylmyys on Greenpeacen mukaan todiste ilmaston lämpenemisestä? Voihan Venäjä! Minä kun olen pitänyt Venäjänmaan talvia kylminä ihan luonnostaan.

Tällä kuvalla Greenpeace ehkä järkyttää niitä ihmisiä, jotka eivät tunne Venäjää. Samalla kuva on valittu pohjustamaan seuraavaa kuvaa, jossa lumipeite on vallannut tunnetun kaupungin, joka ei saa lumipeitettä aivan joka vuosi.

Jerusalem lumen peitossa varoittaa ihmiskuntaa sään äärevöitymisestä ja siitä mahdollisuudesta, että Venäjän kylmyys voi levitä lämpimillekin alueille. Tosiasiassa Jerusalemissa sataa lunta aika useinkin - ei nyt aivan joka vuosi, mutta muutamia kertoja vuosikymmenessä. Kuva ei siis ole harvinaisuus, eikä kyse ole ilmaston äärevöitymisestä. Tässäkin kuvassa siis on kysymys normaalista ilmiöstä. Yleensä sadetta pidetään hyvänä asiana Lähi-idässä. Näin on myös silloin, kun se sattuu tulemaan lumen muodossa. Mutta joillekin "Luvatun maan" peittyminen arktiseen ilmiöön voi olla merkki siitä, että Kaikkivaltiaskin haluaa ihmiskunnan tekevän vihreän parannuksen. Lähes raamatullisista vitsauksista on siis kysymys. Olen melko varma siitä, että seuraavassa kuvakampanjassa Greenpeace kaivaa heinäsirkkaparvetkin esiin.

Greenpeacen mukaan kaikki tuo yllä olevista kuvista ilmenevä kauheus ja syyllisyytemme tulee maksamaan taloudellisesti lukemattoman määrän miljardeja, aiheuttamaan suunnatonta kärsimystä ja tappamaan kymmeniä miljoonia ihmisiä ennenaikaisesti jo vuonna 2030. Paljoa ei siis ole aikaa tehdä parannusta.

Tästä Greenpeacen sadusta minulle jälleen kerran tulee mieleen YK:n vanhat ennusteet kymmenistä miljoonista ilmastopakolaisista, hukkuvista saarivaltioista ja monista muista kauheuksista, joista kukaan ei ole vielä löytänyt todisteita. Mutta nämä jututhan kiehtovat kovasti mielikuvitustamme, kuten vanhemmatkin sadut  ovat tehneet. Monet jopa avaavat lompakkonsa näille sadunkertojille, tai saattavat hurahtaa uuteen ilmastouskoon.

Greenpeace tähtää tälläkin kampanjalla vuoteen 2015, jolloin YK:n mukaan pitäisi sopia uudesta, kattavasta ja sitovasta kansainvälisestä ilmastosopimuksesta. Siksi järjestö on ilmoittanut vuoden 2015 olevan se piste, jonka jälkeen ei ole paluuta turvalliseen ilmastoon, jos koko ihmiskunta ei tee parannusta. Tuhosi taitaa siis olla lähempänä kuin uskotkaan?

Kun vihreä ilmastokokous maailman pelasti

Durbanin riitaisa ja jatkoajalle venynyt ilmastokokous päättyi 11.12.2011. Kokouksessa sovittiin joistakin asioista. Tosin niistä sovittiin oikeastaan vain se, että tulevissa kokouksissa sovitaan sitten tarkemmin, mistä Durbanissa sovittiin. Durbanin pöytäkirjoja jouduttaneen odottamaan muutamia viikkoja, sillä etelä-afrikkalaisille pöytäkirjan pitäjille taisi jäädä monin osin epäselväksi, mistä sovittiin.

YK:n puitteissa nyt kuitenkin aloitetaan neuvotteluprosessi, jonka päämääränä on aikaansaada vuoteen 2015 mennessä sitova ja vuonna 2020 voimaan tuleva sopimus kaikkia maita koskevista kasvihuonepäästöjen rajoituksista. Juuri mistään konkreettisesta tämän vaikeaksi ennakoidun neuvotteluprosessin osalta ei sitten päästy sopuun.

Ympäristöministeri Ville Niinistön (vihr.) mukaan voi pitää merkittävänä läpimurtona, kun tähän saakka ilmastosopimusten ulkopuolella olleet maat lupautuivat neuvottelemaan uudesta sitovasta sopimuksesta päästöjen vähentämiseksi. Niinistön mukaan sovun ansiosta maapallon keskilämpötilan nousu pystytään ehkä rajaamaan enintään kahteen asteeseen.

Vastineeksi tälle lähinnä EU:n ja pienempien kehitysmaiden ajamalle tavoitteelle sovittiin, että EU, Norja, Sveitsi ja Uusi Seelanti jatkavat yksipuolisesti ensi vuoden lopussa päättyvää Kioton ilmastosopimusta viidellä vuodella. Tämä merkitsee, että Kiotoon sitoutuneiden maiden määrä vähenee huomattavasti, ja Kioto kattaa enää enintään 15 prosenttia koko ihmiskunnan hiilidioksidipäästöistä. Onneksi tästäkin asiasta lopullinen sopiminen jäi ensi vuodelle, joten hallitukset myös EU:ssa voivat vielä harkita asiaa. Todettakoon vielä, että maailman suurimmat hiilidioksidipäästöjen aiheuttajat, Kiina, Intia ja Yhdysvallat, eivät edelleenkään sitoudu rajoituksiin.

Durbanissa sovittiin, että jo vuosi sitten Cancunissa sovittua YK:n hallinnoimaa ja 100 miljardin dollarin vuosibudjetilla toimivaa ilmastorahastoa ryhdytään kehittämään. Tämä vaatimus oli pienten kehitysmaiden listalla korkealla. Onneksi tämän lähinnä EU:n, Pohjois-Amerikan maiden ja Japanin maksettavaksi aiotun rahaston varojen keräämisestäkään ei päästy minkäänlaiseen ratkaisuun, joten tältäkin osin neuvottelut jatkuvat tulevina vuosina.

Vihreä meppimme Satu Hassi kirjoittaa blogissaan Durbanin kokouksesta seuraavaa: "Tulos on valtava historiallinen läpimurto tai aivan riittämätön sen mukaan mistä näkökulmasta katsoo. Maailmanpolitiikan ja ilmastodiplomatian näkökulmasta mannerlaatat ovat rytisseet uuteen asentoon. Mutta ilmastotieteen näkökulmasta ei ole lähestulkoonkaan varmistettu, että pystytään estämään maapallon lämpeneminen yli kahden asteen. Se on kuitenkin jotenkuten mahdollisuuksien rajoissa."

Monien ympäristöjärjestöjen tiedottajat ovat Hassin kanssa hieman eri mieltä. kansainvälisen WWF:n ilmasto- ja energiaohjelman johtaja Samantha Smith totesi pettyneenä: "He eivät saaneet sopua aikaiseksi (Durbanissa). Kaikki vesitettiin niin, että jokainen saattoi tulla mukaan (loppuasiakirjoihin)."

Myös muut järjestöt, muun muassa WWF Suomi, Greenpeace, Luontoliitto, Kehitysyhteistyön palvelukeskus Kepa ja Kirkon ulkomaanapu, muistuttavat, että Kioton sopimuksen jatkon pituus jäi auki. Järjestöt ovat huolissaan siitä, että uuden Kiotoa seuraavan kansainvälisen ilmastosopimuksen käyttöönotto lykkääntyy todennäköisesti 2020-luvulle saakka, eikä päästöjä saada käännettyä laskuun ajoissa.

Hassi ja Niinistö joutunevat siis selittelemään äänestäjäkunnilleen historiallisuutta ja läpimurtoja.

Durbanin riitelevän vihreän kokouksen puheenjohtajana toiminut Etelä-Afrikan ulkoministeri Nkoana-Mashabane päätti kokouksen sanoihin: "Olemme pelastaneet tänään huomisen". Näihin sanoihin voi kyllä yhtyä. Kokous sentään onnistui torppaamaan 1600 miljardin dollarin ilmastorahastolaajennuksen ja "Maaäidin" oikeuksia puolustavan kansainvälisen oikeusistuimen perustamisen, joiden tehtävinä olisi ollut ilmastoasioista toisin ajattelevien hiljentäminen ja sähkön hinnan kolminkertaistamista haluavan tuulivoimalateollisuuden etujen ajaminen. Muutenkin liki nollatulos - siis sopiminen sopimisesta joskus tulevaisuudessa - mahdollistaa vielä uuden harkinnan kaikesta siitä, mistä oltiin sopivinaan Durbanissa. Kiitämme vielä tästä ennenkaikkea Kiinaa ja Intiaa.

Seuraava riitelevä ilmastokokous, COP18, järjestetään vuoden päästä Qatarissa. Sielläkin todennäköisesti pelastetaan maailma ja tehdään historiallisia läpimurtoja sopimalla tulevista ilmastoaktiivien neuvotteluista uusissa lämpimissä kokouspaikoissa. Neuvotteluintoa tosin voi haitata se, että ilmaston lämpötila on laskenut jo 13 vuoden ajan siitä huolimatta, että ilmakehän hiilidioksidin määrä on jatkanut kasvuaan. Vuonna 2020 ilmasto on ehkä viilentynyt jo niin paljon, että vihreän ilmastopolitiikan suosio on marginalisoitunut prosenttiliikkeeksi. Mutta ilmastosirkusta pääsemme nauttimaan ja nauramaan vielä pitkään.

Saksan ja EU:n yksinäinen ilmastohirttosilmukka

Röttgenin murhe: Saksa maksaa taas

Saksan ympäristöministeri on murheissaan Kioton ilmastosopimuksen seuraajan kohtalosta. Näyttää siltä, että myöhemmin tänä vuonna sovittavaksi ajateltuun uuteen ilmastosopimukseen sitoutuu oikeastaan vain Euroopan Unioni. Muut päästelevät hiilidioksidia kiihtyvään tahtiin ilmakehään.

Ympäristöministeri Norbert Röttgenin mukaan Kioton ilamstosopimuksen seuraajasta ei ehkä päästä Durbanin ilmastokokouksessa minkäänlaiseen sopuun. Suurimmat hiilidioksidin päästömaat, Kiina ja Yhdysvallat, ovat jo kieltäytyneet sopimuksesta. Myös Japani ja Kanada ovat indikoineet samaa. Saksan ympäristöministeriötä lähellä oleva saksalainen CO2 Handel kirjoittaa: "Oikeastaan vain EU ja Norja sekä muutama muu maa aikovat sitoutua systemäättiseen hiilidioksidipäästöjen vähentämiseen....Tilanne saattaa johtaa siihen, että uuteen sopimukseen sitoutuvat maat ovat vastuussa vain 16 prosentista koko maapallon hiilidioksidipäästöistä".

Asia on tietysti ongelmallinen Euroopan Unionille, sillä näillä näkymin EU-maat tulevat verottamaan kansalaisiaan ennenäkemättömän rajusti ja kustantamaan ko. verovaroilla kehittyvien maiden yhä halvempaa energian tuotantoa. Eurooppalaisten työpaikat katsovat yhä kiinnostuneempina Intiaan ja varsinkin Kiinaan, joka aikoo lisätä hiilenpolttoaan seuraavan 19 vuoden aikana enemmän kuin EU, Yhdysvallat ja Japani nykyisin polttavat yhteensä. Asialla on siis aika isoja taloudellisia vaikutuksia myös Saksalle ja Suomelle.

Intoa liittyä ilmastosopimukseen on monissa maissa hillinnyt taloudellisten kysymysten lisäksi se tosiasia, että ilmasto ei ole lämmennyt viimeisen 13 vuoden aikana yhtään, vaikka hiilidioksidipitoisuus on kasvanut ennätysvauhtia. Vain EU ei vielä ole havahtunut asiaan, mistä syystä havaitsemme energialaskujemme ja muunkin hintatasomme nousevan samaa tahtia kuin kilpailukykymme katoaa. Valitettavasti edes ilmasto ei korvauksena tälle lämpene.