Ratkaisematonta ilmastoasiaa YK:n ilmastokokoukselle

Väärinymmärtäjät  ilmastokokouksen aikoihin
järjestetyllä ilmastomarssilla New Yorkissa

Yllä olevalla otsikolla ilmestyi artikkeli Financial Post -lehdessä 22.9.2014, jolloin YK:n yleiskokouksen yhteydessä pidettiin isoa ilmastokokousta. Artikkelin teksti oli arvostetulta ilmastotutkijalta, jonka henkilöllisyys selviää kirjoituksen loppupuolella. Olen sisentänyt alkuperäisen artikkelin suomennetun tekstin ja lisännyt muutaman kommenttini normaalisisennyksellä.

Lehdistötilaisuudessa viime viikolla YK: n pääsihteeri Ban Ki-moon totesi: "Toimet ilmastonmuutoksen torjumiseksi ovat kiireellisiä. Mitä enemmän niitä lykkäämme, sitä enemmän me maksamme ihmishenkinä ja rahassa." Hiljattain nimitetty YK: n rauhanlähettiläs, Leonardo DiCaprio, totesi: " Keskustelu on päättynyt. Ilmastonmuutos on todellisuutta nyt. "

Nämä lausumat heijastavat väärinkäsitystä ilmastotieteen tilasta ja siitä, missä määrin voimme syyttää ihmiskunnan aiheuttamaa ilmastonmuutosta kielteisistä seurauksista kuten äärimmäisistä sääilmiöistä. Ilmasto on aina muuttunut ja muuttuu edelleen. Ihmiskunta on lisännyt hiilidioksidia ilmakehään, ja hiilidioksidilla sekä muilla kasvihuonekaasuilla on lämmittävä vaikutus ilmastoon.

Niinpä. Väärinkäsitystä on tarkoituksellisesti julkisuudessa ja sillä ajavassa politiikassa. Kirjoittaja – aivan kuin minäkin CAGW-skeptikkona – myöntää kasvihuonekaasujen vaikutuksen, mutta jättää viisaasti kertomatta vaikutuksen suuruuden. Sitä ei nimittäin tiedä riittävällä varmuudella tai virhemarginaalilla kukaan. Ehkä siksi viestinviejiksi tarvitaan mm. hyviä näyttelijöitä?

Näiden perusasioiden takana on kuitenkin huomattavaa epävarmuutta, ja useimmat ilmastotieteen tärkeimmät näkökulmat ovat kiivaan tieteellisen keskustelun kohteena: Onko lämpeneminen vuodesta 1950 pääosin ihmiskunnan syytä, ja miten ilmasto kehittyy 21. vuosisadalla luonnollisista ja ihmiskunnan aiheuttamien syiden vuoksi? Yhteiskunnalliset epävarmuustekijät varjostavat vastauksia kysymyksiin, onko lämpeneminen "vaarallista" ja onko meillä varaa radikaalisti vähentää hiilidioksidipäästöjä.

Silmiinpistävää oli se, että luonnollisesta ilmastonmuutoksesta, jolle emme voi mitään, tai ilmastonmuutoksen epävarmuuksiin liittyvistä asioista ei taidettu lausua sanaakaan YK:n poliittisessa ilmastokokouksessa.

Viimeaikaisen tieteellisen ilmastonmuutoskeskustelun ytimessä on vuodesta 1998 lähtien alkanut lämpenemistauko, jonka aikana maapallon keskimääräinen pintalämpötila ei ole noussut. Tämä havaittu tauko on ristiriidassa vuoden 2007 IPCC: n neljännen arviointiraportin odotuksiin, joiden mukaan lämpeneminen jatkuisi nopeudella 0,2 °C per vuosikymmen 21. vuosisadan alkuvuosikymmeninä. Lämpenemistauko herättää vakavia kysymyksiä siitä, onko ilmaston malliennusteista 21. vuosisadalle paljoakaan hyötyä päätöksenteossa ottaen huomioon epävarmuustekijät ilmastoherkkyydessä hiilidioksidin suhteen sekä muutokset tulevaisuuden tulivuorenpurkauksissa, auringon aktiivisuudessa ja vuosikymmenten ja vuosisatojen aikavälin heilahtelut merivirtausten vaihtelussa.

Lämpenemistauko kuului niinikään ”kiellettyihin” puheaiheisiin Ban Ki-moonin kokouksessa. Miksihän se on niin herkkä asia, että aihe on yritettävä vaieta kuoliaaksi?

Keskeinen argumentti päästövähennysten puolesta on huoli säätuhojen kasvavista kustannuksista. Ne liittyvät väestönkasvuun ja vaurauden kasvuun herkillä alueilla, eivätkä äärimmäisten sääilmiöiden lisääntymiseen, saati mahdolliseen ihmisen aiheuttamaan ilmastonmuutoksen lisään. IPCC:n asiaan paneutuneesta SREX-erikoisraportista löytyi vähän näyttöä ihmiskunnan aiheuttamasta äärimmäisten sääilmiöiden lisääntymisestä. Maailmalla näyttäisi olevan kollektiivinen "sään muistinmenetys", sillä nykyistä yleisemmät sään ääri-ilmiöt 1930- ja 1950-luvuilla näyttävät unohtuneen.

Ilmastotiedettä ei ole sen paremmin "ratkaistu" kuin ihmiskunnan aiheuttama ilmaston lämpeneminen on "huijausta". Olen huolissani siitä, että ilmastonmuutoksen ongelmaa ja sen ratkaisua on huomattavasti yksinkertaistettu. Syvä epävarmuus perusasioiden takana olevista asioista on yleinen ilmastonmuutoksen ongelma, jota usein luonnehditaan "pirulliseksi sotkuksi". Tällä ongelmalla on monimutkaiset mitat, joita on vaikea määritellä ja jotka muuttuvat ajan myötä. "Sotkulle" on ominaista toisiinsa liittyvät monimutkaiset asiat, joihin on osaratkaisuja, jotka luovat uusia ongelmia.

Kuitenkin varma ennakkokäsitys ihmisen toiminnan aiheuttamasta vaarallisesta ilmastonmuutoksesta on lähtökohta kauaskantoisille suunnitelmille vähentää kasvihuonekaasupäästöjä. Suunnitelmien osia voidaan pitää yhtä merkityksellisinä energiapolitiikkaan, talouteen, kansanterveyteen ja yleiseen turvallisuuteen liittyvistä syistä. Väite siitä, että ylivoimainen oikeutus suunnitelmille perustuu ihmiskunnan aiheuttamaan ilmaston lämpenemiseen, tekee karhunpalveluksen sekä ilmastotieteelle että poliittiselle prosessille. Tiede ei sanele yhteiskunnan valintoja, mutta tiede voi arvioida, mitkä politiikat eivät toimi ja voi antaa tietoa siitä epävarmuudesta, joka on kriittistä päätöksentekoprosessissa.

Uusi vihreä energia syö enemmän kuin tienaa

Yhdysvaltalainen meriekologian tutkija, Charles Hall, havaitsi sellaisen yllättävän seikan, että jos kala joutuu käyttämään ravinnon hankintaan enemmän energiaa, mitä se saaliistaan saa, on lopputulos aika selvä ja huono kalan kannalta. Meillähän on tästä kotimainen sanonta menneiltä vuosisadoilta, jossa otsikon kolme ensimmäistä sanaa vaihtuvat sanoihin ”Hullu mies Huittisista…”. Vuonna 1981 Hall laajensi tuota havaintoaan energiasektorille, ja syntyi käsite EROI (Energy Returned On Investment) – siis investoinnin antama energia.

Energiateollisuudessa tuo tarkoittaa sitä, että kun esimerkiksi rakennamme voimalaitoksen, pitäisi meidän saada siitä ko. laitoksen elinkaaren aikana takaisin enemmän energiaa, mitä sen rakentamiseen, käyttöön, ylläpitoon ja lopulta sen poistamiseen käytetään energiaa. Muutenhan tuollainen voimalainvestointi ei ole hyödyllinen saati kannattava. Voimalaan tehdyn yhden yksikön investoinnin saamiseksi pitää saada vähintään yksi yksikkö takaisin, jotta voisimme kestävästi edes katsella tuota voimalaa päivänvalossa. Tuo suhde on kannattavan energiainvestoinnin alaraja. Jos se tuottaa voimaa EROIE suhteella 1,2:1 (siis investoitu yksi yksikkö ja takaisin saadaan 1,2 yksikköä) voimme jo sytyttää lampun ja katsella voimalaa pimeälläkin. Jos suhde on 3:1, meillä voi olla varaa kutsua kavereitakin katsomaan sitä, ja järjestämme tanssit kerran vuodessa. Jos suhde on tuotakin oleellisesti parempi, pystymme kouluttamaan uusia ihmisiä rakentamaan voimaloita, jolloin niitä on mahdollista monistaa. Oikein hyvillä suhteilla meillä on varaa jopa tutkimuslaitoksiin, jotka kehittävät vielä paremmilla EROIE-suhteilla toimivia voimaloita, ja elintasomme nousee.

Daniel Weißbach

Luulenpa asian olevan riittävän selvää lukijalle, jotta voin mennä eteenpäin. Fyysikko Daniel Weißbach on analysoinut nykyisten sähköntuotantoon erikoistuneiden voimalaitostyyppien EROI-lukuja sakasalais-puolalais-kanadalaisen tutkijaryhmänsä kanssa. Heidän tutkimuspaperinsa ” Energy intensities, EROIs, and energy payback times of electricity generating power plants” ilmestyi viime vuonna Energy-julkaisussa. Tulokset ovat murskaavia sekä tuuli- että aurinkovoimalle. No katsotaanpa tarkemmin.

Weißbach on vertaillut aurinkokennoon, aurinkokeräimeen, biomassaan, tuulivoimaan, maakaasuun, hiilivoimaan, vesivoimaan ja ydinvoimaan perustuvia voimalatyyppejä olemassa olevien empiiristen seurantatietojen perusteella ja laskenut niiden EROI-luvut. Nämä hän on suhteuttanut siihen pienimpään lukuun, jolla kyetään ylläpitämään nykyaikaista länsimaista yhteiskuntaa. Tuo luku on Weißbachin ja eräiden muidenkin mukaan seitsemän (EROI 7).  Jos siis voimalan elinkaaren aikana siihen investoitua energiaa ei saada takaisin vähintään seitsemänkertaisesti, yhteiskunta taantuu rakentaessaan alhaisen luvun voimaloita aivan kuten kala laihtuu ajaessaan takaa saalista suupalan tuottamaa energiaa suuremmalla vaivalla. Kalat ovat oppineet vuosimiljoonien aikana, vaan miten on ihmiskunnan laita. Alla on tärkein kuva Weißbach et al. –paperista.

Kuvan sinisistä palkeista näemme, että periaatteessa aurinkokennoon ja biomassaan (esimerkissä maissin muuntaminen etanoliksi) perustuvia voimaloita lukuunottamatta muut  tarkastellut voimalatyypit ylittävät selvästi tuon EROI 7 –tason, joten ne ovat periaatteessa kestäviä ratkaisuja termodynamiikan kannalta tarkasteltuna. Tehokkuuserot ovat toki erittäin suuria. Mutta kun saadulle energialle asetetaan sellainen pieni lisävaatimus, että sen on oltava käytettävissä varmasti silloin, kun on kysyntää (keltaiset palkit, buffered), putoaa tuulivoima kannattavien paletista auttamatta pois ja vielä aika selvällä marginaalilla.

Jääminimiveikkauksen voittaja on ...

On aika julistaa Ilmastorealismia-blogin Arktikan merijääminimiveikkauksen 2014 tulokset. Veikkaukseen, johon oli mahdollista osallistua 1. - 15.8.2014 osallistui 13 henkeä, jotka tämän bloggauksen kommenteissa veikkasivat jääminimiä ja sen päivämäärää. Muistin virkistämiseksi kokoamani taulukko veikkauksista on kuvassa alla.

Jokseenkin varmasti tuo jääminimi saavutettiin Japanin avaruustutkimuskeskuksen (JAXA) mukaan 17.9. arvolla 4 884 120 km² ja Yhdysvaltain lumi- ja jäätietokeskuksen (NSIDC) mukaan samana päivänä arvolla 5 010 510 km². Kun molempien tutkimuslaitosten mukaan arvot ovat lähteneet kasvuun, en usko jään pinta.alan (extent 15%) romahtavan niin, että tuo 17.9. arvo enää alittuisi.

Ilmastosäikähtäneitä ja konsensusta ihmettelemässä

Olin asioilla eilen Helsingin keskustassa, ja niiden jälkeen piipahdin Aleksanterikadulla erääseen italialaiseen ravintolaan. Katsahdin ulos, kun kadulla olevat jalankulkijat näyttivät pysähtyvän. Hetken kuluttua alkoi kuulua marssirumpujen pärinää. Ilahduin tuosta tutusta äänestä. Ovatko puolustusvoimat löytäneet jostain sen verran rahaa, että ovat saaneet Kaartin soittokunnan liikkeelle sunnuntaina? No äkkiä maksamaan ja ulos katsomaan paraatia.

Aleksanterinkatua pitkin tosiaan oli tulossa marssijoiden joukko, mutta kyse ei ollut nyt puolustusvoimista. Nappasin kännykän taskusta kuvausta varten, ja tulos on viereisessä kuvassa. Tarjoilija, jolle olin muutamia sekunteja sitten maksanut, tuli perässäni jalkakäytävälle ja - tuttuja kun äskeisestä asioinnista jo olimme - kysäisi aika vahvasti suomea murtaen, josko tietäisin mistä on kyse. Tuolta etäisyydeltä ei vielä asiaa nähnyt. Pianhan se selviäisi, joten sytytin tupakan ja odottelin.

Päästessäni lukemaan marssijoiden kylttejä asia valkeni minulle heti. Kyseessä oli tietenkin ilmastomarssi, joita sunnuntaina 21.9.2014 tiettävästi järjestettiin muuallakin maailmassa. Kerroin asian vieressäni ihmettelevälle tarjoilijalle, joka kysyi lisää: "Mutta miksi he marssivat?" En äkkiseltään ja kuvaamisen kiireessä osannut vastata muuta: "No heidän mielestään ilmasto on liian kuuma."
- "Siis täällä Suomessako, ..." kysyi tarjoilija ja lähti takaisin sisään ilmeisesti mielenkiintonsa menettäneenä. Noiden kolmen pisteen kohdalla oli italiankielisiä kirosanoja, jotka opin parikymmentä vuotta sitten käytännössä ja lukemattomien toistojen avulla jouduttuani Roomassa kolariin, jossa vastapuolen auto vaurioitui niin pahoin, että normaali pakeneminen kolaripaikalta ei onnistunut.

Minä jatkoin kuvien räpsimistä, jotta saisin myöhemmin käsityksen marssijoiden murheista. Aika vaimeita olivat marssijoiden huutelut. Niistä ei saanut selvää, sillä takanani olleet kaksi keski-ikäistä pariskuntaa pohti samaa asiaa sen verran kovaäänisesti, että oikeastaan mitään ei jäänyt vaimeista huutoyrityksistä muistiini. Mutta kannetut kyltit ja banderollit tietysti tallentuivat puhelimeeni. Viereisen kuvan etualalla oleva maskin taakse piiloutunut mies esittää ministeriä tai ehkä afrikkalaista diktaattoria, joka lappusen mukaan on enemmän kiinnostunut rahasta kuin luonnosta. Takana isompaa banderollia kantavat kertovat tarkkailevansa päättäjiä. Hmm...

Ilmastoherkkyyttä arvioimassa kotikonstein

Voisivatko viisaammat lukijat auttaa minua pienessä ongelmassa, joka minulla on herkässä asiassa. Kyse on tietysti ilmastotutkimuksen keskeisestä kysymyksestä tai arvoituksesta –siis ilmastoherkkyydestä. Suomenkielinen wikipedia osaa kertoa tuosta asiasta seuraavaa:

Ilmastoherkkyys on ilmaston lämpötilatasapainon muutos hiilidioksidipitoisuuden kaksinkertaistuessa.

Hallitustenvälinen ilmastopaneeli IPCC arvioi neljännessä arviointiraportissaan maapallon ilmastoherkkyydeksi 2–4,5 °C, todennäköisimmin 3 °C. Lämpötilanousun jäämistä alle 1,5 °C:n pidetään erittäin epätodennäköisenä. Mahdollisuutta, että ilmastoherkkyys olisi yli 4,5 °C, ei voida sulkea pois, vaikka se ei sovi kovin hyvin yhteen havaintojen kanssa. Arvio on noussut jonkin verran vuonna 2001 julkistetusta, joka oli 1,5–4,5 °C.

Viidennessä arvioraportissaan (AR5, julkaistu lokakuussa 2013), on IPCC laskemassa ilmastoherkkyyden alarajaa arvoon 1,5 °C. Samalla on IPCC luopunut ilmoittamasta todennäköisen arvon. Syynä luopumiseen on IPCC:n arvioraportissa mainittu olevan konsensuksen puute IPCC:n tiedemiesten keskuudessa.

Vuosina 2011-2013 on ilmastoherkkyyttä tutkittu erityisen paljon. Näiden uusimpien tutkimusten mukaan ilmastoherkkyyden arvo 95% todennäköisyydellä on välillä 0,7 - 1,8 °C. Todennäköisimmän arvon ollessa 1,3 °C.

Tutkitaanpa asiaa pienen ajatusharjoituksen avulla. Olen laskenut alempana olevaan kuvaan muutamia kuvaajia erilaisilla nykyisen ilmastoparadigman mukaisilla oletuksilla. No tosiasiassa olen noita oletuksia vähän kotioloihin pelkistänyt, mutta vain vähän. Oletukset ovat mediastakin aika tuttuja:

1. Maapallon ilmaston keskimääräisellä lämpötilalla on jokin tasapainoarvo, joka vallitsi ennen ihmiskunnan sekaantumista asiaan. Tämä alkoi teollisesta vallankumouksesta – siis ns. hyvinvointiyhteiskuntien kehityksen aamunkoitossa – 1700 luvun lopulla. Olettakaamme, että maapallon keskilämpötila vuonna 1780 – siis tuo tasapainoarvo – oli +14°C. Tuohon arvoon tai ainakin mahdollisimman lähelle sitä ilmastomme lämpötila pitäisi kaikkien vihreiden ryhmien mukaan säätää.

2. Kaikki tai lähes kaikki lämpeneminen sitten teollisen vallankumouksen alun johtuu ihmisen aiheuttamasta fossiilisten polttoaineiden käytöstä, mikä on aiheuttanut ilmakehän hiilidioksidin nousun vuoden 1780 arvosta 280 ppm (ppm = miljoonasosaa) tasolle 400 ppm tänä vuonna. Mm. hallitustenvälinen ilmastopaneeli on yli 95-prosenttisella varmuudella tätä mieltä, joskaan kenellekään ei ole vielä selvinnyt, miten noinkin korkeaan varmuuteen on päästy.

3. Ilmastoherkkyyden mukainen lämpötila voidaan laskea vähän yksinkertaistetusti kaavalla T(c)=14°C+Ilmastoherkkyys×ln(c/280 ppm)/ln2 , jota mm. ilmastomallinnukset käyttävät vähän eri muodossa ja muilla tekijöillä täydennettynä. Tuota kaavaa olen käyttänyt kuvassa. Siis

• T(c) on maapallon alailmakehän keskilämpötila määrätyllä ilmakehän hiilidioksidipitoisuudella c.
• 14°C on maapallon keskilämpötila vuonna 1780. Kukaan ei tiedä, osuuko arvo kohdalleen, sillä tuohon aikaan lämpömittareita oli aika harvassa. Mutta sillä ei nyt ole merkitystä tämän ajatusharjoituksen kannalta. Sama pätee lukuun 280 yhtälössä. Tuo luku on arvio hiilidioksidipitoisuudesta vuonna 1780. Vuonna 2014 hiilidioksidipitoisuus on noin 400 ppm.
• Lämpötilan nousu esiteollisesta ajasta vuoteen 2014 on ollut noin +0,7°C.
• Ilmastoherkkyys on se tuntematon vakio, jota mm. IPCC on yrittänyt arvata jo 25 vuoden ajan pääsemättä edes likimääräiseen päätelmään.
• Yhtälön loppusosa kuvaa hiilidioksidipitoisuuden logaritmisesti pienenevää vaikutusta pitoisuuden kasvaessa. Tästä ei ole tieteellistä erimielisyyttä. 

No niin, mennään graafiin. Se on aika helppolukuinen.

Erinomaisten energiauutisten päivä

Torstai 18.9.2014 oli mielestäni pääosin hyvien uutisten päivä, joskin ainahan mukaan mahtuu myös masentavia asioita. Aloitetaan kuitenkin noista hyvistä.

Yle lainaa Financial Timesia, joka kertoo koko maailmaa sykähdyttävästä energia-alan uutisesta.

Suurimittaisen tuuli- ja aurinkovoiman tuotantokustannukset ovat painuneet Yhdysvalloissa samalle tasolle kuin kaasuvoiman, kertoo talouslehti Financial Times. Lehti perustaa tietonsa talousanalyysejä tekevän Lazard-yhtiön laskelmiin.
– Olemme sanoneet, että jonain päivänä aurinko- ja tuulivoima ovat kilpailukykyisiä perinteisen energiantuotannon kanssa. No, nyt se päivä on tullut, sanoi Lazardin voima-, energia- ja infrastruktuuriyksikön johtaja George Bilicic.

Tätä hetkeä minäkin olen odottanut - hienoa!

Kustannusten laskuun ovat vaikuttaneet sekä tekniikan kehitys että tuotannon valtava kasvu. Erityisesti Kiinassa on perustettu suuria aurinkopaneelitehtaita, jotka ovat pudottaneet paneelien yksikkökustannuksia.

Maakaasun hintakehitys USA:ssa, Saksassa ja Japanissa

Niinpä. Valitettavasti jatkuvasti nousseet energiahinnat ovat pakottaneet niin eurooppalaisia kuin amerikkalaisia yhtiöitä siirtämään tuotantolaitoksiaan mm. Kiinaan. Sinne ovat menneet myös ne työpaikat, joita eri maiden hallitukset lupasivat omiin maihinsa vihreän energiateknologian valmistukseen. No pääasiahan on kuitenkin kustannustason lasku.

Yhdysvalloissa maakaasu on ollut suosituin uusien energiantuotantolaitosten käyttövoima. Kehitystä on edesauttanut liuskekaasun hinnan nopea lasku. Uusiutuva energia on kuitenkin kuronut hintaeroa umpeen, lehti kertoo.

Tämän vuoden alussa Yhdysvalloissa käyttöön otetuista suurista voimaloista lähes puolet on ollut tuuli- tai aurinkovoimaloita. Niiden perustamista ovat vauhdittaneet valtiolliset tuet ja myös eräiden osavaltioiden asettamat määräykset, joiden mukaan tietty osuus energiasta on tuotettava uusiutuvilla energianlähteillä.

Hmm... Mihin noita valtiollisia tukia ja määräyksiä on tarvittu, jos kilpailukyky on saavutettu?

Uusiutuvan energian tukeminen julkisin varoin on nostanut Yhdysvalloissa keskustelun, käytetäänkö verodollareita järkevästi. Uusiutuvan energian hinnanlasku rauhoittanee veronmaksajia, koska laitokset näyttävät tulevan toimeen ilman tukiaisiakin, lehti uumoilee.

Viimeinenkin liittolainen kiukuttelee ilmastotutkijoille

Olen useissa kirjoituksissa todistanut, että Etelämannerta ympäröivä merijää kieltäytyy vaihtelemasta nykyisen "ilmastonmuutostotuuden" mallien mukaisesti. Se on sitkeästi jatkanut kasvuaan, vaikka ilmastotutkijoiden muka yksimielisesti kaakattamien mallinnustulosten mukaan sen olisi pitänyt vähetä jopa nopeammin kuin pohjoisen merijään. Mallinnusten ja empiiristen havaintojen välillä ei siis ole mikään pikkuinen ero. Kyse on järkyttävän isosta virheestä ennusteissa, joissa mallinnusten miinus on todellisuudessa reaalimaailman plussa. Jätän lukijalle pohdittavaksi, kumpi on väärässä - luonto vai uskossaan lujat ilmastotutkijat tietokonemalleineen.

Normaalisti fysikaalisissa tieteissä yksikin hypoteesin vastainen ja oikeaksi todettu reaalimaailman mittaustulos riittää heittämään hypoteesin roskikseen tai vähintään korjauspajalle. Ilmastotutkimuksessa kaikki on toisin. Vaikka lähes kaikki tuon tutkimusalan suoltaman ilmastonmuutospropagandan ennusteet ovat jääneet toteutumatta tai toteutuneet ennusteiden vastaisesti, on vallitseva paradigma saanut jatkaa elämäänsä huolellisessa poliittisessa suojeluksessa, kun yksi ennuste on parin viimeisen vuosikymmenen aikana näyttänyt toteutuvan. Nimittäin pohjoinen merijää on myös todellisuudessa vähentynyt 1970-luvun lopun ja 1980-luvun alun tilapäisistä huippulukemistaan. Mutta muutaman viimeisen vuoden kehitys viittaa siihen, että Arktikankin jääkenttä on lopettamassa yhteistyön tietokonemallinnusten kanssa.

Pohjoinen merijää on saavuttamassa vuosittaisen sulamiskauden miniminsä tällä tai ensi viikolla. Jääpeitteen tämänvuotinen minimipinta-ala asettunee hiukan alle viiden miljoonan neliökilometrin. Tämä tarkoittaa suurinpiirtein samaa tasoa kuin vuosina 2013, 2009 ja 2005. Jääpeitteen minimi sulamiskaudella 2012 oli ennätyksellisen pieni - noin 3,2 km² - joten kasvua on minimipintalassa tullut kahdessa vuodessa yli 50 prosenttia. Miten tässä näin pääsi käymään, vaikka johtavat ilmastoasiantuntijat ovat ennustaneet jo monelle menneelle vuodelle alkusyksyksi täysin jäätöntä Jäämerta?

Todellinen lukema 2014 jäänee hieman ennusteeni yläpuolelle

Jääkentän pinta-ala Arktikalla voi vaihdella sulamiskaudella monestakin syystä. Vuosina 2012 ja 2007 sattuneet poikkeuksellisen alhaiset minimilukemat olivat useiden sattumien summia. Muun muassa sulamiskauden loppuun ajoittuneet voimakkaat tuulet ajoivat jäätä tavanomaista enemmän Atlantille ja lämpimämmille rannikkovesille, ja nuo ajojäät ehtivät sitten sulaa ennen pakkasten tuloa. Pinta-alaa ei siis voi monien sen kokoon vaikuttavien tekijöiden vuoksi pitää ainoana kelvollisena mittarina Arktikan merijään elinkelpoisuudesta. Katsotaanpa, mitä jään paksuudelle on tapahtunut.

Nauretaanko yhdessä Etelämeren jääkatastrofille?

Etelämannerta ympäröivä merijää 13.9.2014

Nyt se on jälleen kerran todistettu. YK:n, IPCC:n ja kaikkien muidenkin ilmastopanikoijien 97-prosenttisen varma ihmisen aiheuttama katastrofaalinen ilmaston lämpeneminen (CAGW) on johtanut eteläisen pallonpuoliskon merijään laajuusennätyksen rikkoutumiseen 13.9.2014. Et lukenut väärin edellistä virkettä. Se tarkoittaa sitä, että ilmaston lämmetessä Etelämannerta ympäröivän merijään määrä kasvaa. Mutta jos et vanhan koulun käyneenä ymmärtänyt sitä, älä ole huolissasi - en minäkään ymmärrä. Eikä muuten ymmärrä kukaan fysiikan opettajistanikaan.

Alla on graafi etelän talvien aikana vuosittain kasvaneiden jääkenttien laajuuksista (sea ice extent), ja tosiaan NSIDC-sarjan mukaan koskaan kattavien mittausten aikana ei merijäätä ole Antarktikan ympärillä mitattu noin paljoa.

Kuvan lähde SunshineHours

Yhtä hämmästyttävää merijääennätyksen kanssa on se, että ainutkaan iso mediatalomme - siis Yle, MTV, Sanoma tai Alma - ei todennäköisesti inahdakaan asiasta. Se ei johdu siitä, etteivätkö noiden yhtiöiden kaikkitietävät toimittajat ymmärtäisi merijään laajuuden merkitystä. He ymmärtävät sen hyvin. He ovat hiljaisia, jotta Sinua ei tuolla vaikealla asialla vaivattaisi. Samasta syystä Ilmatieteen laitoksen johto ja kaikki ilmaston lämpenemisestä huolestuneet poliitikot ovat hiljaa.

Salaista nimittäin on se, että nykyistä ilmastoparadigmaa vielä letkuhoidossa pitävien tietokonemallinnusten mukaan molempien napa-alueiden merijään pinta-alan olisi pitänyt vähentyä. Eteläisen jään osalta ne ovat erehtyneet jättimäisesti, mistä viime vuosina toistuneet laajuusennätykset väistämättä todistavat.

Olemme kuulleet lukemattomia kertoja tiedemiespiireistä, kuinka tiede on ilmastonmuutoksesta niin varma - englanniksi "Science is settled". Valitettavasti tieteellisiin periaatteisiin kuuluu ilmastotutkimuksen kannalta yksi kiusallinen yksityiskohta: Jos oikeiksi todetut empiiriset havainnot eivät tue hypoteesia, on hypoteesi väärässä.

Emme tiedä syytä, joten syytetään varmuuden vuoksi ilmastonmuutosta

Pajulintu. Kuva Wikipediasta

Yleisradiomme kehitti uutisen maamme yleisimmän lintulajin, pajulinnun, määrän taantumisesta. Alla on sisennettynä osia uutisesta.

Vielä parikymmentä vuotta sitten pajulintu oli selvästi Suomen yleisin lintu. Nyt se uhkaa menettää ykkösijansa peipposelle. Syynä on pajulintukannan nopea hupeneminen. Vuosina 2001–2012 kanta taantui lähes kolmanneksen, 11 miljoonasta linnusta 8 miljoonaan lintuun.

Tuohan kuulostaa dramaattiselta ellei peräti katastrofaaliselta. Ilmeisesti laskentaan perustuen kanta on pienentynyt kolmella miljoonalla. Jos hupeneminen jatkuisi, voisimme kai epäillä viimeisten pajulintujen pesivän Suomessa joskus ensi vuosikymmenen loppupuolella?

Tarkkaa syytä kannan hupenemiselle ei tiedetä. Pajulinnulle sopivan elinympäristön, nuoren lehtimetsän, määrä ei ole Suomessa vähentynyt.
– Tänä kesänä pajulintujen pesinnät sujuivat huonosti, ja nuoria pajulintuja oli loppukesästä vähän liikkeellä. Se ei kuitenkaan selitä pitkän aikavälin muutosta, sanoo BirdLife Suomen vs. toiminnanjohtaja Jan Södersved.

Miksihän pesintä tänä vuonna sujui huonosti? Ettei syynä olisi ollut tavanomaista kylmempi kesäkuu, jolloin ensimmäinen pesintä saattoi epäonnistua kylmyyteen tai ravinnoksi kelpaavien hyönteisten ja hämähäkkien puutteeseen? Tämän vuoden touko- ja kesäkuun jakso nimittäin oli kylmin Etelä-Suomessa koettu tällä vuosituhannella, ja yleensä se on kylmyys, joka luonnonvaraisia eläimiä verottaa enemmän. Mutta oleellista on se, että haastateltu toiminnanjohtaja Södersved ei tunnusta tietävänsä syytä kannan vähenemiseen tänä vuonna tai tällä vuosituhannella.

Todennäköisesti syyt pajulintujen kadolle löytyvätkin sen talvehtimispaikoista ja muuttomatkan varrelta. Esimerkiksi ilmastonmuutos lisää aavikoitumista ja pidentää Saharan yli lentävien lintujen muuttomatkaa.

No niin, nyt Ylen toimittaja pääsi asiaan, vaikka haastateltava ei ainakaan uutisjutun mukaan inahtanutkaan ilmastonmuutoksesta. Katsotaanpa pikaisesti täällä Etelä-Suomessa (60-65N, 20-30E) pesivien pajulintujen pesimäajan lämpötilapoikkeamat ja niiden Itä-Afrikassa sijaitsevien talvehtimisalueiden (20N-20S, 30-40E) vastaavat. Hain kuvassa 2 olevat lämpötilatiedot arvostetusta CRUTEM4-aikasarjasta.

Kuva 2

Sanoisin tuon kuvan perusteella, että ainakaan ilmaston lämpeneminen ei liene syynä, sillä sen paremmin talvehtimis- kuin pesintäalueilla ei näy lämpenemistä.

Ylen Januksen kasvot ilmastouutisoinnissa

Matti H. Virtanen

Olen usein kritisoinut Yleisradiota heikosta journalismista ilmastoasioissa. Enkä ole moitteideni yhteydessä tainnut kertaakaan edes mainita erästä arkkitehtikoulutettua ”tiedetoimittajaa”, jonka jutut menevät vertauskuvallisesti tässä suhteessa aina kölin alta. Olen hajonnat hyväksyvänä ymmärtänyt, että toimituksissa on myös kelvottomia.

Eilen tiistaina yllätyin positiivisesti siitä, että Yle uskalsi julkaista toimittaja Matti H. Virtasen bloggauksen ”Pitäkää varanne: Talvi on tulossa!”. Luulen monen lukeneen tuon jutun, mutta jos et ole, suosittelen tekemään sen nyt. Minusta se oli kerrassaan mainio tarina.

Matti Virtanen käytti historiallista esimerkkiä umpikujaan ajautuneesta tieteellisestä järkeilystä ja osoitti, että nykyisessä ilmastotutkimuksen valtavirrassa on samanlaisia piirteitä. Kun hypoteesi ei vastaa empiirisiä todisteita, aletaan kehitellä yhä monimutkaisempia osaselityksiä, jotka saattavat hetkellisesti auttaa, mutta lopulta johtavat romahdukseen. En ala referoimaan Virtasen bloggausta enempää. Se pitää pintansa hyvin.

Ylen johto saattoi saada moitteita siitä, että yksi sen toimittajista jaksoi yrittää perinteisen ja laadukkaan journalismin linjalla. Siis toimittaja uskalsi kyseenalaistaa virallisen politiikan ja sen perustana olevat tutkimustulokset. Ennenkuulumatonta! Ikään kuin katumusharjoituksena Ylen uutistoimituksen ehkä oli julkaistava toimittaja Yrjö Kokkosen kopioi-liitä –juttu ”Hiilidioksidin määrä ilmakehässä ennätykseen – valtamerten kemiallinen koostumus muuttuu”?

Tuon Kokkosen jutun journalistinen ansio taitaa liittyä otsikon muotoiluun, sillä sehän on totta, jos rajaamme ajan tähän ja aivan lähimenneisyyteen. Mutta jokseenkin kaikki muut asiat siinä olivatkin joko suoranaisia YK-valheita tai sitten pelkkää spekulaatiota, josta on ristiriitaista näyttöä. Minua säälittää toimittaja Kokkosen kohtalo, joka lyhytaikaisen seurantani perusteella näyttää olevan dogman mukainen copypastaaminen toimituspäällikön ohjeiden mukaisesti asioista, joista laadukkaalla journalistilla olisi Virtasen lailla vielä vähän kysyttävää. Ehkä Kokkonen kokee olevansa jotenkin edistyksellinen, ja sillä selviää juttujensa tason itsearvioinnilta? Minusta oli suorastaan liikuttavaa se, että Kokkosen jutussa ilmakehän hiilidioksidipitoisuus vuonna 1750 julistettiin tasolle 142 miljoonasosaa (ppm). Joko Kokkosella ei ole käsitystä CO2:n merkityksestä elämälle maapallolla tai… Matti Virtaselle ei moista erehdystä olisi voinut sattua.

Lounais-Grönlannissa ei ilmastokatastrofin aineksia

Tanskan ilmatieteen laitos (DMI) julkaisi viime huhtikuussa päivitetyn selvityksen Grönlannin eteläosien lämpötilahistoriasta. Vaikka sen tulokset eivät näytä kelpaavan kaikille – siitä lisää kirjoituksen lopussa – katsotaanpa, millaisia aikasarjoja tanskalaistutkijat laativat.

He perustivat koko lounaisen Grönlannin aikasarjansa kolmen aseman, Nuukin, Ilulissatin and Qaqortoqin,  jopa 1700-luvun lopulle ulottuviin mittauksiin. Niissä olleita puutteita täydennettiin muilta asemilta saaduista mittausarvoista johdetuilla luvuilla. Miten Lounais-Grönlannin lämpötilat ovat muuttuneet vuosikymmenten aikana?

Kuvassa 2 on esitetty yksittäisten asemien vuosittaiset keskilämpötilat ja jokaisessa sarjassa tasavuosikymmenten keskiarvot mustalla. Vuosikymmenten väliset erot näyttäisivät olevan sitä suuremmat, mitä pohjoisemmasta asemasta on kyse. Kuvassa toiseksi alimmaisena on tutkijoiden John Cappelenin ja Bo M. Vintherin rekonstruoima alueellinen (SW Greenland) keskilämpötila. Viimeaikaiset vuosikeskilämpötilat ovat olleet samoissa lukemissa, missä ne olivat 1920-luvun lopulta 1950-luvun alkuun yhtä poikkeusta lukuunottamatta.  Vuosi 2010 oli poikkeuksellisen lämmin .

Kuva 2

Kuva 3

Ilmastohistorioitsija Paul Homewood laski Cappelenin ja Vintherin julkaisemista sarjoista Nuukin vuosikeskilämpötilojen 10 vuoden liukuvan keskiarvon, joka on esitetty kuvassa 3. Siitä ilmenee, että viimeisen 10 vuoden jakso on Nuukissa ollut keskimäärin noin 0,1 astetta lämpimämpi verrattuna vuosikymmeneen 1928-1937. 100-vuotiseksi lämpenemisvauhdiksi tuo antaisi noin 0,13 °C, mikä ei kuulosta katastrofaaliselta. (Tarkennus asiaan kommentissani täällä.)

Holoseenin lämpötila-arvoitukset ja niitä yhdistävä tekijä

Tuolla otsikolla (The Holocene temperature conundrum) ovat Zhengyu Liu et al. julkaisseet tutkimuksensa PNAS-julkaisussa. Ystävällisesti koko julkaisu on luettavissa tästä linkistä. Korostan, että en pidä merien ja ilmakehän tutkimukseen paneutuneen professori Liun tutkimusta mitenkään väheksyttävänä, vaikka sen tärkeintä johtopäätöstä seuraavassa vain lyhyesti analysoin.

Tutkijoiden johtopäätökset ovat vähintäänkin mielenkiintoiset. Heitä askarruttaa se, miksi Veiksel-jääkauden päättymisestä alkaneen Holoseenin aikana lämpötilat ovat vuosituhansien aikana pikkuhiljaa laskeneet, vaikka ilmakehän samanaikaisesti nousseiden kasvihuonekaasupitoisuuksien ja vetäytyneiden jäätiköiden vaikutuksesta lämpötilan olisi pitänyt kaikkien tutkijoiden ajamien ilmastomallinnusten tulosten mukaan nousta. Hmm... Eikös tämän asian pitänyt olla ilmastotieteen puolesta jo täysin käsitelty asia? Näin ainakin Ilmatieteen laitoksen johtokaksikko, Petteri Taalas ja Mikko Alestalo, liki kaikissa esityksissään muistaa kertoa. No ehkä se vastoin Taalaksen ja Alestalon todistusta sitten on vielä arvoitus? Ei kai sitä muuten tutkittaisi?

Lämpötauko lordi Moncktonin jutun mukaan

Tulipa mieleeni toinenkin Holoseenin aikainen lämpötila-arvoitus, kun kävin tarkistamassa RSS-satelliittiaikasarjan laskeman globaalin keskilämpötilan viime elokuulta. Nimittäin elokuun lämpötiloilla päivitetty RSS-sarja kertoo, että maapallon alailmakehä ei ole lämmennyt ollenkaan viimeisen 17 vuoden ja 11 kuukauden aikana. Voisimme siis leikillisesti sanoa, että kokemamme lämpenemispaussi lähestyy täysi-ikäisyyden rajaa. Olisiko siitä toiseksi lämpötila-arvoitukseksi?

Ehkä siitä olisi, kun muistamme reilu vuosi sitten sattuneen episodin, kun Ylen A-studio julkesi kysymään 29.7.2013 - kun lämpenemistauko oli yli vuoden nykyistä lyhyempi - onko ilmaston lämpeneminen pysähtynyt. Tuolloin vakiintuneen ilmastotieteen epäily pienellä empiirisiin mittauksiin perustuneella faktalla sai johtaja Alestalon Ylen aamutelevisioon korjaamaan vahinkotilannetta. No, vahingonhallinta ei toiminut tässä blogissa, sillä painoin selityksille hevonpaskanappulaa.

Tässä tuoreessa lämpenemispaussissa on muutamia muitakin erikoisia asioita. Nimittäin se on nyt kestänyt tasan puolet siitä ajasta, jolloin ihmiskunta on kyennyt mittaamaan alailmakehän lämpötiloja hyvin tarkoilla ja jatkuvasti kalibroitavilla mittareilla kattavasti - siis vuoden 1979 alusta lukien. WWF:n, Greenpeacen ja muiden ilmastopaniikkia lietsovien painostusjärjestöjen kannalta tämä on tietysti äärimmäisen kiusallista. Ne näkevät tunnelin päässä jo rahoituksen loppumisen, jollei lämpeneminen ilmastomallien mukaan lähde pian käyntiin. Silloin Sini Saarelat ja muutkin järjestöjen sankarit saattavat joutua etsimään ihan oikeita töitä, mikäli enää sellaisiin aktivistivuosien jälkeen pystyvät. Ongelma on vähän sama kuin Punaisten Prikaatien ja Bader-Meinhoff-ryhmän jäsenillä Neuvostoliiton kaatumisen aiheuttaman krapulan jälkeen.

Mikä tuulivoimaa pyörittää?

Professori Ross McKitrick

Joku saattaisi vastata, että tuulihan se on. Kanadalainen Guelphin yliopiston taloustieteen professori Ross McKitrick on eri mieltä. Hänen mukaansa pääasiallinen voima tuulivoimalan takana on raha, jota kerätään pakolla sähkön kuluttajilta ja veronmaksajilta - siis Sinun ja minun lompakosta - tukiaisiksi tuuliparooneille. McKitrickin mukaan yksikään teollisen luokan tuulivoimalakompleksi ei pyörisi ilman tuota rahaa, vaikka tuulisi. Eikä professori lopeta tuohon. Hän kertoo viileän analyyttisesti ja taloudellisesti perustellen, miten tuo pyörittäminen on haitallista tavallisille ihmisille, taloudelle ja yhteiskunnalle.

Olin tutkimassa netissä eräitä asioita liittyen ns. vihreään energiaan, kun jouduin kanadalaisen Sun News Networkin sivulle, jossa mainostettiin heidän uutta dokumenttiaan tuulivoiman vaikutuksista tavallisiin ihmisiin Ontarion provinssissa. Olin jo ohittamassa dokumentin, jonka katseluoikeuden hinta oli vajaat 10 Kanadan dollaria. Se kun oli niin pitkäkin, noin 95 minuuttia. Jostain syystä kuitenkin painoin nappia, joka vei minut poliittisesti sitoutumattoman StopTheseThings-kansalaisjärjestön sivulle. Siellä selvisi, että voisin Kanadan ulkopuolella asuvana katsoa dokumentin ilmaiseksi. No, minä katsoin, enkä katunut. Kyse oli DownWind-dokumentista, jota pidän paitsi todella laadukkaasti tehtynä myös hyvin vaikuttavana. Annan linkin dokumenttiin kirjoituksen lopussa.

Minä en vaikuttunut niinkään professori McKitrickin analyysistä, joka repi kappaleiksi joka ainoan tuulivoimalobbareiden ja vihreiden poliitikkojen argumenteista. Minuun tekivät vaikutuksen ne tavalliset ihmiset, joiden elämät Ontarion provinssihallinnon vuonna 2009 aikaansaama vihreä energialaki on mullistanut täysin. Tajusin löytäneeni ensimmäiset ihmiset, jotka voisi oikeasti luokitella ilmastopakolaisiksi, sillä he ovat joutuneet terveyttään suojellakseen pakenemaan kodeistaan ilmastopoliittisista syistä. Tuntui uskomattomalta löytää nuo tavalliset ja työtään tekevät maanviljelijät, opettajat, sairaanhoitajat, eläkeläiset ja lastenhoitajat Kanadan ehkä kehittyneimmästä provinssista, sillä YK:n lailla kuvittelin ensimmäisten löytyvän Aasian tai Afrikan kehitysmaista.

Ylen juttu merenpinnan noususta ei saa tukea mittauksista

Yle on uutisoinut monessa muussakin mediassa julkaistun jutun Antarktikan lähellä väitetystä merenpinnan "pullistumasta otsikolla "Miksi Etelämantereen rannikolla vedenpinta on korkeammalla kuin muualla?". Seuraavassa Ylen jutusta valittuja paloja muutamalla kommentilla varustettuna.

Ylen Antarktika-jutun kuvitusta

Valtamerten tutkijat ovat jo kauan tienneet, että jäätiköiden sulamisesta ja lämpölaajenemisesta johtuen merten pinnat nousevat. Hämmennystä on aiheuttanut tarkoista tutkimuslaitteista saatu tieto, että Etelämantereen rannikkoseudulla nousu on nopeampaa kuin muualla.

Vuosina 1992 - 2011 Etelämantereen rannikolla merenpinta nousi keskimäärin kaksi millimetriä vuodessa enemmän kuin muualla Eteläisen Tyynenmeren alueella.

Tjaah... Vai on tarkasteltu peräti 20 vuoden jaksoa. Valitettavasti se on kovin lyhyt. Vakavasti otettavista empiirisiin mittauksiin perustuvista tutkimuksista nimittäin tiedämme, että merenpinnan muutos vaihtelee melko paljon vuosikymmenten saatossa. Useat tutkijat ovat päätyneet johtopäätökseen, jonka mukaan merenpinta vaihtelee eniten noin 60 vuoden jaksoissa, mistä syystä sitä lyhyemmät tarkastelujaksot voivat antaa pahasti harhaanjohtavia tuloksia. Esimerkiksi professori Scafetta on tämän paperin johtopäätöksissä kritisoinut postmodernien tutkimusmenetelmien kestämättömän lyhyitä tarkastelujaksoja. No, tässä Ylen jutun takana olevassa Nature GeoSciencessä julkaistussa tutkimuspaperissa (Rapid sea-level rise along the Antarctic margins in response to increased glacial discharge) on sorruttu juuri tähän virheeseen.

Minä käyn usein tarkistamassa tutkimuspapereiden tuloksia sellaisista lähteistä, jotka voivat joko vahvistaa tai kumota löydökset. Niin tein nytkin. Hain PSMSL-tietokannasta Etelämantereen merenpinnan korkeusmittareiden havainnot. Valitettavasti alueella on mittauspaikkoja harvassa, ja niidenkin tiedot ovat usein kovin katkonaisia. Onneksi yksi kelvollinen asema kuitenkin löytyi, ja se sattuu vielä sijaitsemaan jokseenkin keskellä nyt puheena olevan paperin tutkimusaluetta. Tuo asema on Etelämantereen niemimaan saaristossa sijaitseva Faraday, jonka mittaussarja on lähes eheä aina vuodesta 1960 alkaen - siis kattaen 54 vuoden jakson. Sekin on siis lyhyt, mutta katsotaanpa, mitä tuo sarja paljastaa.

Yllä olevassa kuvassa on siis Faradayn merenpinnan korkeus vuosina 1960 - 2013. Nousua siinä näkyy noin yhden millimetrin verran vuodessa koko jakson aikana. Se on saman verran tai hieman vähemmän kuin valtamerillä keskimäärin. Suurennetaanpa kuvaa ja katsotaan merenpinnan nousu Ylen uutisen pohjana olevan tutkimusjakson aikana.