Tämä kirjoitus on jälkimmäinen osa professori Antero Järvisen jääkauden jälkeisen ilmastohistorian tiivistelmästä. Ensimmäisen osan voit lukea täältä.
_______________________________________________________
Holoseenin kylmeneminen
Holoseenin
pitkäaikaisen kylmenemisen taustalla on Maan kiertoradan muutokset, joihin
kylmät Siperian korkeapainejaksot ja niiden liikkeelle ajamat Pohjois-Atlantin
jäävuoret (ns. Bondin jääsykli) aiheuttivat notkahduksia ja joiden vaikutukset
puolestaan heijastuivat tropiikkiin asti. Esiklassisen kauden Siperian
korkeapainejakso päättyi noin 2700 vuotta sitten. Tätä seurasi noin 2000 vuotta
kestänyt vaihtelevan suotuisa vaihe, jossa uudet kulttuurit syntyivät ja
kukoistivat mm. Egyptissä, Lähi-idässä ja Euroopassa.
Pitkän ja jokseenkin
globaalin klassisen eli roomalaisen lämpökauden aikana noin 2300-1600 vuotta
sitten vallitsi pääsääntöisesti positiivinen NAO-vaihe (Kuva 5). Jäätiköt
vetäytyivät, kesät olivat lämpimiä ja talvet sopivan sateisia, jolloin
Välimeren alueen maisemat muuttuivat radikaalisti maanviljelyskulttuurin leviämisen
myötä. Japanissa Koreanniemimaalta 2300 vuotta sitten tulleet uudisasukkaat
työnsivät alkuperäiskansan, Ainut, pohjoiseen Hokkaidon saarelle.
Kahden
lämpökauden – roomalaisen ja keskiajan – välissä oli kylmäkausi (pimeä
keskiaika 400-900 jKr.; Kuva 1), jonka alussa Rooman valtakunta luhistui epäsuotuisan
ilmaston liikkeelle panneiden kansainvaellusten ja kulkutautien avittamina. Luultavasti
El Salvadorissa vuonna 536 jKr. sattunut massiivisen tulivuorenpurkauksen
rikkiusva viilensi ilmastoa entisestään. Euroopassa kurjuus nosti kristinuskon
valtauskonnoksi, Arabiassa ja Pohjois-Afrikassa islamin.
Noin vuonna 900
jKr. olosuhteet taas muuttuivat suotuisammiksi: jäävuorten määrä
Pohjois-Atlantilla väheni, ENSO siirtyi La Niña-vaiheeseen ja NAO positiiviseen
vaiheeseen. Keskiajan lämpökausi, jolloin Arktisilla alueilla oli jopa 3-4
astetta nykyistä lämpimämpää, oli koittanut. Lämpökauden maailmanlaajuisuudesta saa käsityksen internetiin kerätyistä julkaisuista ja tutkimuspaikoista.
Väkiluku kasvoi ja maata raivattiin: Keski-Euroopassa metsäpinta-ala väheni 90
%:sta 20 %:iin (nykyisin 30 %). Kuten lähes aina, kolikolla oli myös toinen
puoli: Kaakkois-Aasia, troppinen Afrikka ja erityisesti Pohjois-Amerikan
Tyynenmeren rannikko kärsivät samaan aikaan kuivuudesta, jollaista ei ole sen
koommin nähty (Kuva 6). Esimerkiksi Pohjois-Amerikassa maanviljelystä
harjoittaneet pueblointiaanit joutuivat hylkäämään asuinalueensa ja mayojen
korkeakulttuurin kultakausi loppui äkillisesti Keski-Amerikassa.
![]() |
Kuva 7. Luistelijoita jäätyneessä hollantilaisessa kanavassa
noin vuonna 1608 (Hendrick Avercamp). Hollantilaisten
arvellaan keksineen luistelun pikkujääkaudella.
|
Lämpökausi
päättyi voimakkaaseen El Niño-purkaukseen noin vuonna 1260 jKr. ja jokseenkin
samanaikaiseen NAO-indeksin siirtymiseen negatiiviseen tilaan (kylmä Pohjola). Myös
4. Siperian korkeapainejakso (1300-1700 jKr.)
ja auringon aktiivisuuden heikkeneminen auringonpilkkuminimien aikana
(erityisesti Spörer-minimi 1400-1550 jKr. ja Maunder-minimi 1640-1725 jKr.)
lisäsivät kurjuutta. Spörer-minimin aikana Viikingit hylkäsivät Grönlannin ja
Adrianmeri jäätyi (1429). Maunder-minimin kylmyys vaikutti mm. Suureen Pohjan
sotaan: Trondheimiä piiritttäneet Carl Gustav Armfeltin ruotsalais-suomalaiset
joukot joutuivat perääntymään lumimyrskyyn uudenvuoden aattona 31.12.1718,
jolloin noin puolet 5000 miehen armeijasta menehtyi tunturimaastoon.