Miksei Sanni Grahn-Laasonen saanut huonointa arvosanaa?

Propagandaympäristöministeri Sanni Grahn-Laasonen

Meillä on tomera ympäristöministeri, sosiaalipolitiikkaa aikanaan opiskellut valtiotieteiden maisteri Sanni Grahn-Laasonen, joka on viime aikoina laajentanut näkemystämme myös turvallisuuspolitiikan saralle. Helmikuussa Iltalehdessä julkaistussa bloggauksessaan Grahn-Laasonen pani kokemiamme uhkia järjestykseen listaamalla yhden muiden edelle. Hänen mukaansa "ilmastonmuutos on aikamme suurin uhka". Tähän uhkaan meitä kaiketi valmisteltiin jo viime joulukuussa, sillä ympäristöministerin mukaan "ilmastotoimilla on kiire. Jos emme reagoi, vaikutukset voivat olla ennalta-arvaamattomia ja kauheita. Myrskyjä, tulvia, helleaaltoja, ekosysteemimuutoksia. Tautien leviämistä, pakolaisvirtoja, lisää köyhyyttä".

Kun myös toimittajakokemusta omaava ympäristöministerimme epäilemättä osaa punnita sanojaan ja panna ne myös tärkeysjärjestykseen, on syytä tarkastella hänen lainauksiaan suurennuslasilla. Grahn-Laasonen listasi tuossa edellä olevassa sitaatissa useita ilmastonmuutoksen aiheuttamia äärisääilmiöitä. Ensimmäiseksi listalla pääsi myrskyt. Katsotaanpa siis, miten ne ovat yleistyneet muutamissa myrskyuutisista tutuissa paikoissa. Siis mitä asiasta sanovat tieteen uusimmat tutkimusartikkelit.

Aloitetaan Intian valtamereltä. Tutkijat Jennifer M. Fitchett ja Stefan W. Grab ovat vuonna 2014 julkaistussa tutkimuksessaan selvittäneet viimeisen 66 vuoden aikana Kaakkois-Afrikkaan iskeneiden trooppisten hirmumyrskyjen esiintymistä ja trendiä. Etelä-afrikkalaiset tutkijat eivät löytäneet tilastollisesti merkitsevää trendiä Madagaskarin tai Mosambikin alueelle rantautuvissa sykloneissa huolimatta siitä, että tilastot ovat parantuneet muutamina viimeksi kuluneina vuosikymmeninä. Heidän mukaansa hienoisesti (joskaan ei tilastollisesti merkitsevästi) vähenevä hirmumyrskyjen määrä (katso kuva 2 alempana) on   yhtäpitävä myös Australian suhteen - siis lounaisen Tyynenmeren alueen ja kaakkoisen Intian valtameren suhteen - ja myös ennustetun myrskyisyyden vähenemisen kanssa koko eteläisellä Intian valtamerellä (Nicholls et al. 1998 ja Sugi et al. 2002).

Kuva 2: Fitchettin ja Grabbin laskemat trooppiset syklonit

No, kaakkoinen Afrikka tai Intian valtameri ei tukenut ministeri Grahn-Laasosen argumentointia, mutta emme luovuta vielä. Katsotaanpa asiaa vielä Australiasta, jossa tutkija Andrew J. Dowdy on selvittänyt satelliittimittausten ajan (1982 - 2013) Tyynenmeren lounaisosien isoja myrskyjä. Dowdyn mukaan trooppisten sykloonien määrä on reilun 30 vuoden aikana vähentynyt erittäin merkitsevästi (kuva 3).

Kuva 3: Dowdyn laskemat syklonit

Nyt tuli kyllä outo tunne. Onko tiede eri mieltä myrskyistä kuin ympäristöministerimme? No, katsotaanpa vielä aivan eri kolkka maapallolta. Otetaan myrkyisyystarkasteluun oma lähiseutumme ja vähän em. tutkimuksia pidemmältä jaksolta. Tanskalaiset tutkijat Lars B. Clemmensen, Christian W. T. Hansen, ja Aart Kroon ovat selvittäneet koko Euroopan luoteisosaa edustavaksi katsomansa Skagenin alueen myrskyisyyden muutosta 1860-luvulta nykypäivään. Ehkä ministeri Grahn-Laasonen tarkoitti meidän alueemme myrskyisyyden lisääntymistä?

Liman ilmastokokous ja Déjà-vu

Liman kokouksen mustanpuhuva tunnus

Perun pääkaupungissa pidetty ilmastokokous (COP20) on kantautuneiden tietojen mukaan päässyt jonkinlaiseen laihaan sopuun ”tiekartasta” kohti kansainvälisen ilmastosopimuksen solmimista ensi joulukuussa Pariisissa (COP21). Katsotaanpa, miten kokoomuslainen ympäristöministeri Sanni Grahn-Laasonen summaa tuoreessa bloggauksessaan kokouksen annin itse paikalla olleena. Omat kommenttini ovat tavalliseen tapaan normaalitekstillä.  

Liman ilmastokokous päättyi hetki sitten sopuun, jota voisi kuvailla vaikka näin: heikompi kuin toivoimme, mutta paljon parempi kuin ei mitään.

Kaikki joutuivat tekemään kompromisseja. Emme saaneet parhaita mahdollisia askelmerkkejä kohti Pariisia, mutta olemme yhä raiteella kohti päätavoitetta eli uutta ilmastosopimusta vuoden 2015 lopulla. Uusi, kattava ilmastosopimus tarvitaan, tätä yksikään osapuoli ei missään vaiheessa ole kyseenalaistanut. Yhteinen tahto luo myös toivoa siitä, että tie löytyy.

Ministeri Grahn-Laasonen

Kattavuus on suhteellinen käsite. Limassa sillä tarkoitettiin kahta eri asiaa. Kehitysmaat ja osa kehittyvistä talouksista tarkoitti sitä, että päästörajoitukset ja kustannukset koskevat kattavasti vain länsimaita, ja tulonsiirtojen vastaanottajina ovat kattavasti kehitysmaat. Osa länsimaista käsitti em. ryhmien mielestä epäreilusti, että päästövähennykset koskisivat kaikkia maita – myös maailman ylivoimaisesti suurinta CO2-päästäjää eli Kiinaa, ja kolmanneksi suurinta päästäjää eli Intiaa. Kovin paljoa yhteistä ei noilla käsityksillä ole. Eikä silloin ole yhteistä tahtoakaan.

Liman kokous oli vaikea ja meni reilusti yliajalle. Lukuisten käänteiden ja maaryhmien konsultaatioiden jälkeen puheenjohtajat toivat sunnuntaiyönä istuntoon päätösesityksen, joka oli hyväksyttävissä.

Liman kokous oli hyvin samantyyppinen kuin aiemmatkin ilmastokokoukset, jotka ovat kokouksen alun toiveikkuudesta huolimatta menneet aina reilusti yliajalle ja tuottaneet laillisesti sitovan, aidosti kattavan sekä kunnianhimoisen sopimuksen ajajien näkökulmasta heikkoja tai suorastaan katastrofaalisia tuloksia. Ainoa asia, mistä Limassa sovittiin, taisi olla kasvojen pesu, jotta täydellistä epäonnistumista ei tarvitsisi myöntää Euroopan ja Pohjois-Amerikan vihreille.

Mistä Limassa sitten sovittiin? Limassa saatiin aikaan uuden ilmastosopimuksen pohjateksti. ”Elementtipaperi” sisältää edelleen lukuisia vaihtoehtoja. Vaikeat kysymykset jäivät ratkaistavaksi Pariisissa, mutta se oli odotettavissakin.

Elementtipaperin ”lukuisat” vaihtoehdot on lievä ilmaus. Tosiasiassa elementtipaperissa ei muuta olekaan kuin keskenään ristiriitaisia vaihtoehtoja. En ihmettele, ettei ympäristöministeri halunnut antaa linkkiä siihen. Ilmastorealismi sellaisen kuitenkin antaa – kas tässä.

Uutta ilmastosopimusta on pyritty rakentamaan maiden omista lähtökohdista käsin, jotta vanhaa, historiallista jakolinjaa teollisuusmaihin ja kehitysmaihin voitaisiin murtaa. Aika on ajanut ohitse vuoden 1992 maajaosta, kun osa kehitysmaista on vaurastunut. Ns. palomuuri on edelleen yksi vaikeimpia kysymyksiä Pariisin tulevissa neuvotteluissa.

Maailman maiden on aiemmin sovittu tuovan itse määrittelemänsä panokset pöytään uuden sopimuksen pohjaksi ensi vuoden maaliskuuhun mennessä tai hyvissä ajoin ennen Pariisin kokousta.

Limassa oli tarkoitus sopia, mitä näiden panosten tulisi sisältää. Lisäksi oli tarkoitus sopia siitä, mitä kaikkia tietoja näistä pitäisi esittää, jotta olisi arvioitavissa, miten annetut lupaukset riittävät ilmastonmuutoksen hillitsemiseen.

Tietovaatimukset jäivät niukemmiksi kuin olisimme toivoneet ja muuttuivat viime vaiheessa enemmän suositusluontoisiksi.

Tjaah, aika lieviä ilmauksia jälleen. Tosiasiassa tietovaatimuksista ei kyetty sopimaan ollenkaan. Edes siitä, milloin tiedot annetaan kokouksia järjestävälle UNFCCC:lle, ei päästy sopimukseen.

EU:lle ja Suomelle on ollut tärkeää, että kansalliset panokset keskittyvät päästöjen vähentämiseen.

Tässäpä erimielisyyksien ydin onkin. Pääosalle maailman maista tuo asia ei ole ollenkaan tärkeää, sillä niillä ei ole aikomustakaan keskittyä hiilidioksidipäästöjen vähentämiseen. Ne haluavat keskittyä EU:n, Yhdysvaltain ja muutaman muun kehittyneen maan maksamien satojen tai jopa tuhansien miljardien dollareiden vuosittaisten ilmastokorvausten jakamiseen. Ymmärrettävästi tämä asia ei ole Suomen tärkeimpien prioriteettien joukossa, vaikka rahan lappaminen etelään nykyisin jo kuuluu maamme politiikan normistoon omasta velkaantumisestamme huolimatta.

Euroopan unioni on jo tehnyt oman sitoumuksensa. Olemme luvanneet vähentää päästöjämme vähintään 40 prosenttia. Vähintään-sana lupaa, että olemme valmiita tekemään enemmänkin, jos muu maailma lähtee mukaan. Jo ennen Liman kokousta optimismia loi se, että EU:n lisäksi maailman suurimmat saastuttajat USA ja Kiina kertoivat omista sitoumuksistaan. Kiina lupasi, että sen kasvihuonekaasupäästöjen kasvu pysähtyy viimeistään vuonna 2030 ja että uusiutuvan energian osuus nousee 20 prosenttiin. USA vähentää päästöjään 26-28 prosenttia vuoden 2005 tasosta vuoteen 2025 mennessä.

Vai loivat USA:n ja Kiinan lupaukset optimismia? Kiinahan lupasi kasvattaa hiilidioksidipäästöjä 2030-luvulle asti. Ja Yhdysvaltain lupauksen antoi parin vuoden kuluttua eläköityvä presidentti, jota maan kongressi ei ilmastopolitiikassa tue. Kun edes tietovaatimuksista ei sovittu, ei Kiinan tarvitse kummemmin kertoa, miten se aikoo nostaa uusiutuvan energian osuutta.

Rikas Suomi mitalisijalla maailmaa pelastamassa

Hesari osasi kertoa 20.11.2014 seuraavaa:

HS:n jutun kuvituksessa ministerit Paatero ja Grahn-Laasonen

Suomi on luvannut lahjoittaa 80 miljoonaa euroa kansainväliseen ilmastorahastoon vuosien 2015–2018 aikana. Suomi kertoi rahoituslupauksestaan tänään torstaina kokouksessa Berliinissä.

Vihreän ilmastorahaston tarkoituksena on tukea tasapuolisesti kehitysmaita ilmastonmuutoksen hillinnässä ja siihen sopeutumisessa.

"Vihreä ilmastorahasto on Suomelle tärkeä keino osallistua ilmastonmuutoksen vastaiseen työhön. Samalla se tarjoaa mahdollisuuden edistää vähähiilistä taloutta sekä kestävää kehitystä kehitysmaissa ja hyödyntää tehokkaasti päästökaupasta saatavia tuloja", sanoo kehitysministeri Sirpa Paatero (sd) tiedotteessa.

"Ilmastoneuvottelujen ilmapiirin kannalta on ollut tärkeää, että ensimmäinen rahoituskierros onnistuu. Berliinin kokouksen tulos lisää osapuolten välistä luottamusta Liman ilmastokokouksessa ja siten uskoa myös Pariisin sopimuksen syntymiseen", sanoo ympäristöministeri Sanni Grahn-Laasonen (kok) tiedotteessa.

No niin. Vihreä ilmastorahasto (GCF), josta olen kirjoittanut aiemmin mm. täällä, on ehkä saamassa rahaa. Kaiken kaikkiaan Berliinissä pidetyssä rahoituskokouksessa sitä luvattiin 9,3 miljardia dollaria (= noin 7,5 miljardia euroa). Ilmestyvätkö luvatut rahat rahaston tilille, on vielä jossain määrin epäselvää. Monessa maassa nimittäin rahojen vapauttaminen edellyttää parlamenttien päätöksiä, eivätkä ne ole vielä selviä.

Katsotaanpa, millä mailla oli varaa edes luvata rahaa. Olen alla olevaan kuvaan pannut maiden lupaukset muutamaa pienintä lahjoittajaa lukuunottamatta. Palkit kuvaavat miljoonia US-dollareita.

Yhdysvallat on suurin yksittäinen lahjoittaja, mutta maan republikaanien mukaan kongressi ei tule antamaan kolmen miljardin summaa - tai luultavasti mitään muutakaan rahamäärää - GCF:lle. Kaikki luvut eivät myöskään ole yhteismitallisia, sillä kun lupaukset enimmäkseen olivat lahjoituksia, on esimerkiksi Ranskan lupauksessa mukana merkittävästi lainaa.

Huomiota kiinnittää myös se, että maailman suurimmista talouksista, siis G20-maista, mm. Argentiina, Australia, Brasilia, Etelä-Afrikka, Indonesia, Intia, Kiina, Saudi-Arabia, Turkki ja Venäjä eivät halunneet osallistua rahaston kartuttamiseen. Mutta onhan siellä sentään Suomi mukana. Ilmeisesti meillä on varaa osallistumiseen?

Ympäristöministerin uskottavuusongelma alkoi ensimmäisellä työviikolla

Ympäristöministeri Sanni Grahn-Laasonen on blogannut 7.10.2014 Iltalehdessä, Uudessa Suomessa ja ehkä muissakin medioissa ilmastopolitiikasta otsikolla "Ilmastonmuutos vaatii tekoja joka päivä". Ennen kolmivuotista edustajauraansa ja pätevöitymistään ympäristöministeriksi hän on työskennellyt Alexander Stubbin lehdistöavustajana sekä toimittajana, uutispäällikkönä ja Tukholman-kirjeenvaihtajana Iltalehdessä. Katsotaanpa, mitä asiaa Grahn-Laasosella on.

Ympäristöministeri Sanni Grahn-Laasonen

Eduskunnassa keskusteltiin tänään Suomen energia- ja ilmastopolitiikasta. Asialistalla oli pääministerin ilmoitus energiapolitiikan kokonaisuudesta.

Juu, minäkin katsoin tänään Ylen Areenasta tuon eduskuntakeskustelun. Tosin vahingossa otin jossain vaiheessa sen aikana 20 minuutin päiväunet ilmeisesti mitään menettämättä.

Energiaratkaisumme vaikuttavat suoraan siihen, kuinka tehokkaasti torjumme ilmastonmuutosta. Tavoitteena on tehdä tulevaisuuden Suomesta hiilineutraali yhteiskunta. Se edellyttää monipuolista energiapalettia. Fossiilisista polttoaineista luopuminen vaatii niin uusiutuvan energian laajamittaista käyttöä, ydinvoimaa kuin energian säästöäkin.

Olen pitkään odottanut ympäristöministereiltä laskelmaa, paljonko pudotamme lämpötilaa tai hidastamme ilmaston lämpenemistä tulevaisuudessa, jos teemme Suomesta hiilineutraalin yhteiskunnan. Odottelu jatkuu, sillä Grahn-Laasosellakaan ei näytä olevan lukuja. Niinikään hänellä ei liene lukuja siitäkään, mitä hiilineutraaliuden saavuttaminen ns. uusiutuvilla energiatekniikoilla maksaa. Tai ehkä nuo luvut ovat jossain, mutta niitä ei kehdata ääneen sanoa, sillä ne kuulostavat vitsiltä.

Aihe on erittäin ajankohtainen, sillä kansainvälisesti kuluva syksy on ratkaisuiden aikaa. Valmistaudumme EU-rintamassa kansainvälisiin ilmastoneuvotteluihin. Euroopan päämiehet kokoontuvat lokakuun loppupuolella, ja tarkoituksena on sopia EU:n yleisestä päästövähennystavoitteesta vuodelle 2030. Komissio ehdottaa 40 prosentin päästövähennystavoitetta, ja Suomi on suhtautunut tähän myönteisesti.

Näinhän asia valitettavasti on. Mutta mutkia on matkassa jo alkutaipaleella, sillä Puola ja monet muutkin EU:n itäiset jäsenmaat eivät aio tuota tavoitetta pureskelematta niellä. Puola on asettanut ehdoksi sen, että sähkön kuluttajahinta ei saa nykyisestä nousta, Muut Visegrad-maat puolestaan vaativat rikkaampaa Luoteis- ja Pohjois-Eurooppaa maksamaan tarvittavan energiapolitiikan muutoksen kustannukset myös heidän osaltaan. Suomea siis odottaa uusi miljardiluokan rahoitusaukko EU-jäsenmaksun tästä johtuvana korotuksena tai jonain muuna uutena rahoitusvaatimuksena. Joten katsotaanpa, saako uusi komissio jäsenvaltioiden rivit suoriksi, kun hintalappu tulee mukaan keskusteluihin.