Ratkaisematonta ilmastoasiaa YK:n ilmastokokoukselle

Väärinymmärtäjät  ilmastokokouksen aikoihin
järjestetyllä ilmastomarssilla New Yorkissa

Yllä olevalla otsikolla ilmestyi artikkeli Financial Post -lehdessä 22.9.2014, jolloin YK:n yleiskokouksen yhteydessä pidettiin isoa ilmastokokousta. Artikkelin teksti oli arvostetulta ilmastotutkijalta, jonka henkilöllisyys selviää kirjoituksen loppupuolella. Olen sisentänyt alkuperäisen artikkelin suomennetun tekstin ja lisännyt muutaman kommenttini normaalisisennyksellä.

Lehdistötilaisuudessa viime viikolla YK: n pääsihteeri Ban Ki-moon totesi: "Toimet ilmastonmuutoksen torjumiseksi ovat kiireellisiä. Mitä enemmän niitä lykkäämme, sitä enemmän me maksamme ihmishenkinä ja rahassa." Hiljattain nimitetty YK: n rauhanlähettiläs, Leonardo DiCaprio, totesi: " Keskustelu on päättynyt. Ilmastonmuutos on todellisuutta nyt. "

Nämä lausumat heijastavat väärinkäsitystä ilmastotieteen tilasta ja siitä, missä määrin voimme syyttää ihmiskunnan aiheuttamaa ilmastonmuutosta kielteisistä seurauksista kuten äärimmäisistä sääilmiöistä. Ilmasto on aina muuttunut ja muuttuu edelleen. Ihmiskunta on lisännyt hiilidioksidia ilmakehään, ja hiilidioksidilla sekä muilla kasvihuonekaasuilla on lämmittävä vaikutus ilmastoon.

Niinpä. Väärinkäsitystä on tarkoituksellisesti julkisuudessa ja sillä ajavassa politiikassa. Kirjoittaja – aivan kuin minäkin CAGW-skeptikkona – myöntää kasvihuonekaasujen vaikutuksen, mutta jättää viisaasti kertomatta vaikutuksen suuruuden. Sitä ei nimittäin tiedä riittävällä varmuudella tai virhemarginaalilla kukaan. Ehkä siksi viestinviejiksi tarvitaan mm. hyviä näyttelijöitä?

Näiden perusasioiden takana on kuitenkin huomattavaa epävarmuutta, ja useimmat ilmastotieteen tärkeimmät näkökulmat ovat kiivaan tieteellisen keskustelun kohteena: Onko lämpeneminen vuodesta 1950 pääosin ihmiskunnan syytä, ja miten ilmasto kehittyy 21. vuosisadalla luonnollisista ja ihmiskunnan aiheuttamien syiden vuoksi? Yhteiskunnalliset epävarmuustekijät varjostavat vastauksia kysymyksiin, onko lämpeneminen "vaarallista" ja onko meillä varaa radikaalisti vähentää hiilidioksidipäästöjä.

Silmiinpistävää oli se, että luonnollisesta ilmastonmuutoksesta, jolle emme voi mitään, tai ilmastonmuutoksen epävarmuuksiin liittyvistä asioista ei taidettu lausua sanaakaan YK:n poliittisessa ilmastokokouksessa.

Viimeaikaisen tieteellisen ilmastonmuutoskeskustelun ytimessä on vuodesta 1998 lähtien alkanut lämpenemistauko, jonka aikana maapallon keskimääräinen pintalämpötila ei ole noussut. Tämä havaittu tauko on ristiriidassa vuoden 2007 IPCC: n neljännen arviointiraportin odotuksiin, joiden mukaan lämpeneminen jatkuisi nopeudella 0,2 °C per vuosikymmen 21. vuosisadan alkuvuosikymmeninä. Lämpenemistauko herättää vakavia kysymyksiä siitä, onko ilmaston malliennusteista 21. vuosisadalle paljoakaan hyötyä päätöksenteossa ottaen huomioon epävarmuustekijät ilmastoherkkyydessä hiilidioksidin suhteen sekä muutokset tulevaisuuden tulivuorenpurkauksissa, auringon aktiivisuudessa ja vuosikymmenten ja vuosisatojen aikavälin heilahtelut merivirtausten vaihtelussa.

Lämpenemistauko kuului niinikään ”kiellettyihin” puheaiheisiin Ban Ki-moonin kokouksessa. Miksihän se on niin herkkä asia, että aihe on yritettävä vaieta kuoliaaksi?

Keskeinen argumentti päästövähennysten puolesta on huoli säätuhojen kasvavista kustannuksista. Ne liittyvät väestönkasvuun ja vaurauden kasvuun herkillä alueilla, eivätkä äärimmäisten sääilmiöiden lisääntymiseen, saati mahdolliseen ihmisen aiheuttamaan ilmastonmuutoksen lisään. IPCC:n asiaan paneutuneesta SREX-erikoisraportista löytyi vähän näyttöä ihmiskunnan aiheuttamasta äärimmäisten sääilmiöiden lisääntymisestä. Maailmalla näyttäisi olevan kollektiivinen "sään muistinmenetys", sillä nykyistä yleisemmät sään ääri-ilmiöt 1930- ja 1950-luvuilla näyttävät unohtuneen.

Ilmastotiedettä ei ole sen paremmin "ratkaistu" kuin ihmiskunnan aiheuttama ilmaston lämpeneminen on "huijausta". Olen huolissani siitä, että ilmastonmuutoksen ongelmaa ja sen ratkaisua on huomattavasti yksinkertaistettu. Syvä epävarmuus perusasioiden takana olevista asioista on yleinen ilmastonmuutoksen ongelma, jota usein luonnehditaan "pirulliseksi sotkuksi". Tällä ongelmalla on monimutkaiset mitat, joita on vaikea määritellä ja jotka muuttuvat ajan myötä. "Sotkulle" on ominaista toisiinsa liittyvät monimutkaiset asiat, joihin on osaratkaisuja, jotka luovat uusia ongelmia.

Kuitenkin varma ennakkokäsitys ihmisen toiminnan aiheuttamasta vaarallisesta ilmastonmuutoksesta on lähtökohta kauaskantoisille suunnitelmille vähentää kasvihuonekaasupäästöjä. Suunnitelmien osia voidaan pitää yhtä merkityksellisinä energiapolitiikkaan, talouteen, kansanterveyteen ja yleiseen turvallisuuteen liittyvistä syistä. Väite siitä, että ylivoimainen oikeutus suunnitelmille perustuu ihmiskunnan aiheuttamaan ilmaston lämpenemiseen, tekee karhunpalveluksen sekä ilmastotieteelle että poliittiselle prosessille. Tiede ei sanele yhteiskunnan valintoja, mutta tiede voi arvioida, mitkä politiikat eivät toimi ja voi antaa tietoa siitä epävarmuudesta, joka on kriittistä päätöksentekoprosessissa.

Stadionaalto pohjoisen ilmastovaihtelun selittäjänä

Tytöltä otettiin pallo pois

No niin, ministeri Heidi Hautalan muistia virkistettiin, ja erohan siitä tuli. Yhden asian auringonlasku on yleensä toisen nousu. Vihreät taitavat saada ensi kevään EU-vaaleihin kokeneen ehdokkaan, jolla ei ole työkiireitä häiritsemässä kampanjointia. Toivon Heidi Hautalalle vilpittömästi menestystä vaaleissa saatesanoilla: "Ota se Vihreille tarjolla oleva ainoa paikka ja anna auringon laskea myös Satu Hassin ja Tarja Cronbergin kutreille."

Hautala onnistui eronsa yhteydessä ilmaisemaan huolensa ilmastonmuutoksen torjunnan ja arktisen alueen suojelun tulevaisuudesta. Epäilen, että kumpikin asia selviää kohtuullisen pienin vaurioin Hautalan erosta, enkä siksi tästä jatkossa enemmän vihreän liikkeen sisäisestä asiasta kirjoittele. Mutta arktinen vyöhyke saa toivoa vasta julkaistusta mielenkiintoisesta tutkimuksesta, josta lisää vähän myöhemmin.

Monia tätä blogia lukevaa ihmetyttää, miksi ilmaston luonnolliselle vaihtelulle ja meidän pääasiallisen energianlähteemme, auringon, vaikutukselle on pantu kovin vähän painoa ilmastotutkimuksen piirissä. Oma käsitykseni tästä asiasta on pelkistettynä se, että noiden kahden alueen tutkimuksille ei ole tarjolla tutkimusrahoitusta läheskään siinä määrin, kuin sitä IPCC:n perustamisasiakirjassa mainituista syistä on tarjolla ihmiskunnan ilmastovaikutusten tutkimukselle. Onneksi molempia alueita kuitenkin tutkitaan.

Arktisen jääpeitteen kanarialinnuista, omenoista ja meloneista

Arktisen merijään pinta-alaa, muodostumista ja sulamista on kyetty kattavasti ja kohtuullisella mittaustarkkuudella seuraamaan 1970-luvulta alkaen, jolloin käytössä ovat olleet satelliitit ja niihin sijoitetut sensorit. Tuon pinta-alan kesäinen supistuminen on kiistämätön tosiasia. Tällä asialla voi olla huomattava merkitys ihmiskunnalle monessakin mielessä. Jos merijään laajuus todella jäisi kesäisin viime vuosien tai niitä pienemmälle tasolle, se voisi mahdollistaa lyhyempien merireittien käytön kaupalliseen merenkulkuun Atlantin ja Tyynenmeren talouskeskusten välillä sekä Jäämeren pohjassa ja rannikkoseuduilla olevien luonnonvarojen hyödyntämisen. Mutta en nyt aikonut kirjoittaa näistä asioista, vaikka niitä merkittävinä mahdollisuuksina pidänkin. Kirjoitan jääpeitteen muutoksen osuudesta ilmastonmuutoskeskustelussa.

Ihmisperäisen ilmastonlämpenemishypoteesin (CAGW) kannattajat ovat nostaneet arktisen jääpeitteen "hiilikaivoksen kanarialinnuksi". Jääpeitteen supistuminen on kiistaton todiste siitä, että arktiselle alueelle on päässyt lämpöä, joka tuota jääpeitettä on sulattanut. CAGW-piirit pitävät jään sulamista todisteena myös ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden kasvun vaikutuksesta, vaikka yhteyttä ilmakehän koostumuksen ja jään pinta-alan välillä ei ole kyetty osoittamaan. Heille riittävä todiste on ollut se, että CAGW-tietokonemallinnukset ennustavat jääpeitteen pienenemistä. Kanarialinnun uskottavuutta tosin heikentää se, että vastaavasti etelämannerta ympäröivän merijään pitäisi noiden mallinnusten mukaan sulaa pienemmäksi, mutta siellä jääpeitteen laajuus on kasvanut tasaisesti.

Yksi mahdollinen lähestymistapa selvittää tätä kanarialinnun uskottavuutta ihmisperäiseen jäiden sulattamiseen on tietysti tutkia, kuinka paljon jääpeitteen laajuus on vaihdellut aikojen saatossa ja miten ainutlaatuisia jääpeitteen viime vuosien minimit ovat olleet. Jos ne olisivat ns. ennennäkemättömiä, voisi kanarialinnun tarkkailuun olla syytä. Tämän asian selvittäminen ei ole aivan helppoa, sillä meillä on kattavaa ja riittävän tarkkaa mittaustietoa vasta reilun 30 vuoden ajalta. Se on kovin vähän, sillä tiedämme jo jonkin verran tätä aikaa pidemmästä vaihteluista termohaliinikierrossa.

Jonkin verran on tehty tietysti tutkimuksia, joiden lähtöaineistoina olevista sedimenttinäytteistä on kyetty karkeasti johtamaan keskilämpötiloja Jäämeren rannikoilla satoja tai tuhansia vuosia sitten. Nämä lämpötilarekonstruktiot ovat ajalliselta erottelukyvyltään yleensä niin karkeita, että muutaman kymmenen vuoden pituiset lämpö- tai kylmyysjaksot eivät niissä välttämättä näy.

Yksi mahdollinen tapa selvittää asiaa on koettaa löytää muunlaista evidenssiä jääoloista edes muutaman sadan vuoden perspektiivillä. Tällaista tietoa saattaisi löytyä fenologisten tutkimusten parista, merenkulkuun pohjoisilla alueilla liittyvistä historiallisista kirjoituksista ja tietysti alueen muutaman sadan vuoden pituisesta tutkimuksellisesta historiasta. Ongelmaksi tässä helposti muodostuu se, että näistä viimeksi mainituista lähteistä on hyvin vaikeaa ellei mahdotonta koostaa sellaista aikasarjaa, jota voisi suoraan verrata moderniin mittausdataan. Omenoiden ja melonien vertaaminen yhteismitallisesti ja objektiivisesti on tunnetusti vaikeaa.

Tuo vertaaminen saattaa kuitenkin olla karkeasti mahdollista, jos haetaan vastausta vain pelkistettyyn kysymykseen: Onko arktisen alueen jääpeitteen viime vuosien laajuus jotain ennennäkemätöntä? Tämä kysymys nousi esiin lukiessani professori Judith Curryn erinomaista blogia Climate Etc. Blogissa oli vieraskirjoituksena Thomas Brownin kooste Jäämeren jääpeitteen historiallinen vaihtelu. Osa II: 1920-1950. Brownin aihetta käsittelevän kirjoitussarjan osa I, joka käsittelee vuosia 1816-1860, on ilmestynyt jo vuonna 2009 niinikään vieraskirjoituksena WUWT-blogissa täällä. Curryn mukaan Brownin kirjoitussarja jatkuu myöhemmin julkaistavalla kolmannella osalla, joka keskittyy laajemmin koko holoseeniajan merijään vaihtelun todisteisiin.

Thomas Brown on tehnyt melkoisen työn kootessaan ison määrän havaintoja, joita Jäämeren rannikoiden asukkaat, kalastajat, hylkeenpyytäjät, kauppalaivat, tutkimusmatkailijat, 1900-luvun tutkijat ja rannikkovaltiot ovat keränneet jääoloista ennen satelliittiaikaa. Siksi nuo kirjoitukset ovat aika pitkiä. Täytyy harkita, josko ehtisin joskus kääntää suomeksi edes keskeisimpiä osia tuosta kirjoitussarjasta. Jos joku lukija ehtii, otan käännökset kiitollisena vastaan tänne vieraskirjoituksina!

Yhteenvetona Brownin kirjoitussarjasta voi kuitenkin kertoa alustavan vastauksen yllä olevaan lihavoituun kysymykseen. Hänen tutkimusmateriaalinsa mukaan jääteitteen laajuus on vaihdellut viimeisen 200 vuoden aikana huomattavan paljon. Tuona aikana esiin nousee kaksi lämmintä jaksoa, jolloin jäättömyys on mahdollistanut loppukesäisin silloisten ihmisten toiminnan hyvin pohjoisessa ja laajalti, ja niiden väliset kylmät jaksot, jolloin jääpeite on käytännössä estänyt lähes kaiken toiminnan 1800- ja 1900-lukujen tekniikalla toimineilta. Brown tai häntä kommentoiva Curry eivät lähde vertailemaan omenoita meloneihin, joten heiltä ei saa vastausta kysymykseen, olisiko edellisten lämpimien jaksojen jääpeite ollut yhtä suppea kuin vaikka vuosina 2012 tai 2007.

Selväksi kuitenkin tulee Brownin tekstiä lukiessa, että pohjoisen jääpeitteen laajuus on vaihdellut 1800-luvulla ja 1900-luvun alkupuoliskolla huomattavan paljon. Osin arvailujen varaan jää se, mikä tai mitkä tekijät tuon vaihtelun ovat aiheuttaneet. Ehkä Brown palaa tähän kirjoitussarjansa seuraavassa osassa? Minä arvailen päällimmäiseksi syyksi syyksi Golfvirran vaihtelua. Mutta lukijalle tuli selväksi, että kylmän 1970-luvun laajat jääpeitteet, joihin nykyisiä laajuuksia verrataan, eivät ole se normaali olotila, johon vertauksia pitäisi tehdä. Normaalia taitaa olla vain vaihtelu - siis lämpimien ja kylmien jaksojen vuorottelu useiden vuosikymmenten sykleissä. Tuo vaihtelu ei myöskään tue sitä, että kanarialintu huutaisi hiilidioksidihälytystä. Ja siksi CAGW-alarmistipiireissä on pakkomielle kiistää jääpeitteen vaihtelu, kun sitä ei menneiden vuosisatojen osalta kyetä hiilidioksidilla selittämään.

Suosittelen lukemaan Brownin kirjoitussarjan osat I ja II klikkaamalla tekstissä ylempänä olevia linkkejä. Aikaahan siinä menee, mutta kiehtovia tarinoita ne ovat.