Metsätuhojen ja ilmastonmuutoksen yhteydestä

Professori Jarkko Hantula

Metsäntutkimuslaitoksen metsäpatologian professori Jarkko Hantulalla on mielenkiintoinen bloggaus US:n Puheenvuoro-palstalla. Otsikolla "Palaavatko 1980-luvun metsätuhot?" Hantula kertaa lyhyesti nykytietämyksen 1980-luvun metsätuhoista: 

Tämän vuoden suvi on ollut kylmä ja sateinen. Mikäli kesän luonne säilyy samanlaisena syksyyn saakka, saatamme kokea déjá-vu -ilmiön 1980-luvulle, jolloin ympäristökysymykset nousivat Suomessa eturivin uutisiksi ja mm. pitkään valmisteltu ympäristöministeriö perustettiin lähes maailmanlopun tunnelmissa.

Mutta ensin kerron nuoremmille lukijoilleni hiukan historiaa. Keski-Euroopassa oli 1970-luvun lopulla ankara kesäinen pakkasjakso, jonka seurauksena jo valmiiksi ilmansaasteiden rasittamat kuuset paleltuivat laajoilla alueilla. Tästä monet saastetutkijat, media, poliitikot ja lopulta myös tavallinen kansa tekivät sen johtopäätöksen, että laajat metsäkuolemat olivat ihmisen toiminnan eli ilmansaasteiden seurausta. Havainto vauhditti merkittävästi silloista vihreän aatteen läpimurtoa Euroopassa.

Kun Suomessa sitten 1980-luvun aikana oli useita koleita kesiä ja suomalaiset männyt alkoivat ruskettua vuosi vuodelta pahemmin, tarttui media aiheeseen ja sai puolelleen muutamia tutkijoita kuten Erkki Lähteen ja Satu Huttusen. Nämä antoivat professorinstatuksellaan uskottavuutta väitteille saasteiden aikaansaamista tuhoista ja maailmanlopun ennusteista suomalaisille metsille.

Ristiriita Suomen ja etenkin Lapin alhaisten saastepitoisuuksien ja metsäkuolemien välillä selitettiin pois Suomen karulla ilmastolla, jonka seurauksena maamme mäntyjen sanottiin olevan äärimmäisen herkkiä ilmansaasteille. Tähän kuvaan sopi erinomaisesti pahimpien tuhojen löytyminen pohjoisesta Sallan Rikkilehdosta, venäläisen teollisuuskaupunki Montsegorskin läheltä.

Versosurmaista taimikkoa. Kuva Timo Kurkela 

Toki Suomessa oli tutkijoita, kuten Timo Kurkela, jotka ymmärsivät että ilmiön taustalla olivat poikkeuksellisen sateiset kesät ja niiden villitsemä surmakkasieni. Media ei kuitenkaan halunnut kuunnella heidän tylsää selitystään 1980-luvun mäntytuhojen taustalla, vaan piti viimeiseen asti kiinni saasteteoriasta.

Niinpä 1980-luvun ruskeiden mäntyjen aiheuttajaksi hyväksyttiin vasta kymmenien miljoonien markkojen tutkimushankkeen tulosten pohjalta surmakan aiheuttama versosurma (silloin myös versosyöpänä tunnettu); ratkaisevia todisteita tästä esittelivät rovaniemeläinen Risto Jalkanen ja hänen oppilaansa Juha Kaitera. Sekä tietenkin itse mäntymetsät, jotka hankkeen valmistuessa olivat jo karistaneet ikävän sienen niskoiltaan ja kasvoivat taas yhtä vihreinä kuten aina ennenkin.

Metsätutkija lyttää fiksusti ilmastotutkijat

Professori Kari Mielikäinen
Kuva: Erkki Oksanen / Metla

Metsäntutkimuslaitoksen kasvu- ja tuotostutkimuksen professori Kari Mielikäinen on laatinut mainion kirjoituksen Jääkauden jälkeisistä ilmaston muutoksista ja niiden syistä puiden kertomina. Kirjoitus on julkaistu matemaattisten aineiden opettajien liiton Dimensio-lehdessä. Voit lukea kirjoituksen kokonaisuudessaan täältä.

Mielikäinen aloittaa kirjoituksensa kertomalla aluksi hyvin tiiviisti suomalaisen puulostotutkimuksen historiaa. Sitten hän siirtyy sen ilmastohistoriallisiin tuloksiin kuvaillen jääkauden jälkeisen ilmastomme vaihtelua. Seuraavana askeleena Mielikäinen pohtii erilaisia syitä tuohon vaihteluun maapallon laajuisesti ja sen jälkeen arvioi meidän alueemme ilmastoon vaikuttavia tekijöitä. Kirjoituksen loppupuolella Mielikäinen vetää tiiviisti yhteen erilaisten ilmastoteorioiden ennusteet alkaneen vuosisadan ilmastokehityksestä. Viimeiseksi hän esittää päätelmiä, joista pääosa on alla kursiivilla (lihavointi blogistin).

Lustoanalyysit viittaavat historian kirjoista tutun, tuhannen vuoden takaisen Keskiajan lämpökauden olleen yhtä lämmin tai lämpimämpi kuin 1930-luku. 

Viime aikojen ilmastokeskustelu on keskittynyt pääosin maapallon keskilämpötilan muutokseen ja ihmisen osuuteen sen aiheuttajana. Olipa muutoksen syy mikä tahansa, sopeutumisen kannalta tärkeintä olisi ennakoida globaalien keskiarvojen sijaan paikallisilmastojen todennäköisiä muutoksia. 

Mielikäisen kirjoituksen kuvitusta.

Vuosilustojen ja merten pohjasedimenttien tarkastelu viittaavat siihen, että auringon aktiivisuudella ja maapallon akselikulman muutoksilla on aiemmin arvioitua suurempi vaikutus koko maapallon ilmastoon ja merivirroilla sekä tuulten suunnilla Suomen ilmastoon. 

Kasvihuonekaasujen pitoisuuksiin pohjautuvien ilmastoennusteiden suurimmat heikkoudet ovat auringon ja merten syklisten pitkäaikaisvaikutusten puutteellinen käsittely sekä mallien hyvyyden arviointiin käytetyn ajanjakson lyhyys. Jaksollisten vaihteluiden huomiotta jättäminen voi johtaa vääriin tulkintoihin.

Luontaista ilmastohistoriaa koskevien tutkimusten pääsanoma on, ettei muutaman vuosikymmenen tai viimeisen vuosisadan ilmastokehitys anna riittävää kuvaa paikallisilmastomme tulevan muutoksen suuruudesta tai edes suunnasta. Merellisen Atlantin ja mantereisen Siperian välissä sijaitsevassa Suomessa on uhkarohkeaa laskea tasaisesti lämpenevän ilmaston varaan. Puulustoista arvioiduilla kahden asteen lämpötilan muutoksilla vuosisatojen välillä on ollut historiatiedon mukaan dramaattisia vaikutuksia ihmisyhteisöihin erityisesti asutuksen äärirajoilla.

Pohjoisen pallonpuoliskon ilmaston pitkän ajan luontainen pääsuunta on ollut vähittäinen viileneminen kohti seuraavaa jääkautta. Maapallon akselikulman ja kiertoradan vaihteluiden aiheuttaman tasaisen kylmenemisen ohella ilmastoa ovat säädelleet vuosikymmenten ja vuosisatojen aikaskaalassa tapahtuneet auringon aktiivisuuden ja merivirtojen voimakkuuden vaihtelut. Suomen paikallisilmaston ratkaiseva tekijä on tulevaisuudessakin Atlantin valtameri ja sen aiheuttamat sääilmiöt. Se, missä määrin ihminen voi näihin luonnon trendeihin ja vaihteluihin vaikuttaa ja kuinka muutoksiin sopeudutaan, vaatii vielä paljon monitieteistä tutkimusta.

Yksinkertaistettuna voidaan sanoa, että metsäntutkimuksen professori on jokseenkin täysin eri mieltä  Ilmatieteenlaitoksen johdon kanssa niin ilmastohistoriasta kuin ilmaston muutosten syistä. Olen kirjoittanut jutut Ilmatieteen laitoksen pääjohtaja Taalaksen ja johtaja Alestalon oleellisesti Mielikäisen kirjoitusta heikommista pamfleteista. Ne voit lukea em. nimien takaa aukeavista linkeistä.

Kun metsätutkija rivien välissä tunnustaa epätietoisuutensa tulevasta ilmastokehityksestä, ilmastotieteilijä väittää tietävänsä seuraavan sadan vuoden ilmaston suurella varmuudella, vaikka tosiasiassa jälkimmäinen ei pysty ennustamaan kunnolla edes loppuviikon säätä. Eroja on siinäkin, että metsätutkija kaipaa monitieteistä tutkimusta vielä tuntemattomien asioiden selvittämiseksi, kun ilmastopropagandisti vaatii hyväksymään hänen hypoteesinsa lopullisena totuutena.

Kaksi asiaa tuli varmaksi professori Mielikäisen kirjoituksesta. Tiedemiespiirit siis eivät ole yksimielisiä ilmastoamme säätelevistä tekijöistä. Tämä ei kyllä ollut blogistille yllätys. Eikä se toinenkaan asia, että kaikki tieteenalat olisivat alistuneet ilmastotutkijoiden piiristä levitettävälle lysenkolaisuudelle. Metsäntutkijoille selvä 9-0 voitto kevään kirjoituskilpailussa.

Suosittelen jakamaan linkin Mielikäisen kirjoitukseen käyttämäsi sosiaalisen mediavälineen kautta.