Ilmastosopimusten historiasta, puuhamiehistä ja vaikuttavuudesta

Paavo Väyrynen

Varoitan lukijaa heti alkuun parista asiasta. Kirjoituksen alussa on tylsä tai pelottavan tuntuinen historiaosa. Sen yli voi hypätä suoraan toiselle sivulle. Synkästä aloituksesta huolimatta tarinalla on onnellinen loppu.

YK:n ilmastonmuutoskonventti on kansainvälinen ilmastonmuutosta vastaan taisteleva sopimus, joka syntyi Rio de Janeirossa YK:n ympäristö- ja kehityskokouksessa Earth Summitissa vuonna 1992. Se tunnetaan yleisesti nimellä ilmastosopimus ja lyhenteellä UNFCCC (United Nations Framework Convention on Climate Change). Tuon mainion ja maailman pelastavan sopimuksen Suomen puolesta hyväksyi tietysti eduskunta. Käytännön toimijana oli Esko Ahon (Kesk)  hallitus, jossa varsinaisina poliittisina puuhahenkilöinä toimivat ulkoministeri Paavo Väyrynen (Kesk) ja ympäristöministeri Sirpa Pietikäinen (Kok). 

Sirpa Pietikäinen

UNFCCC:n pääasiallinen saavutus toistaiseksi on vuonna 1997 laadittu Kioton ilmastosopimus, joka oli voimassa vuoteen 2012 saakka. Siinähän sovittiin yksityiskohtaisesti kasvihuonekaasujen päästöjen rajoittamisesta. Kioton sopimuksen hyväksyivät lähes kaikki maat Yhdysvaltoja ja muutamaa kääpiövaltiota lukuunottamatta. Kioton sopumuksen mukainen päästöjen rajoitusvaihe pääsi alkamaan vasta vuonna 2008.

Suomen puolesta Kioton sopimuksen neuvotteli Paavo Lipposen (SDP) I hallitus, ja puuhahenkilöinä olivat ulkoministeri Tarja Halonen (SDP) ja ympäristöministeri Pekka Haavisto (Vihr). Riittävän ratifioijamäärän täytyttyä sopimuksen astui lopulta voimaan vuonna 2005, jolloin maamme peräsimessä oli Matti Vanhasen (Kesk) I hallitus, jonka ulkoministerinä oli Erkki Tuomioja (SDP) ja ympäristöministerinä Jan-Erik Enestam (RKP).

Paula Lehtomäki

Tarkoituksena oli sopia UNFCCC:n Kööpenhaminan kokouksessa vuonna 2009 laajemmasta ja kovemmasta seuraajasta Kioton sopimukselle. Sen oli tarkoitus astua voimaan 2013 alkaen. Suomen puolesta asiaan oli jo sitoutunut Matti Vanhasen (Kesk) II hallitus, jonka ulkoministerinä toimi Alexander Stubb (Kok) ja ympäristöministerinä Paula Lehtomäki (Kesk). Vanhasen hallitus valmisteli talvella 2010 elinkeinoministeri ;Mauri Pekkarisen (Kesk) johdolla ns. risupaketin, jolla on sittemmin siirretty korotetuista energiamaksuista yms. kerättyjä varoja metsänomistajien, metsäurakoitsijoiden ja tuulivoimayhtiöiden omistajien taskuun riskittömästi arviolta lähes miljardin verran. Lasku on kasvamassa tulevina vuosina huomattavasti. Pekkarisen tytär ja vävypoika olivat johtavissa asemissa merkittävässä tuulivoimayhtiössä. 

Alexander Stubb

Kööpenhaminan ilmastokokous kuitenkin lässähti täysin Stubbin ja Lehtomäen harmiksi, eikä uudesta ilmastosopimuksesta päästy periaatesopuun. Siitä alkaen vuosittaiset UNFCCC:n kokoukset ovatkin olleet aika riitaisia. Toiset maat (lähinnä EU) haluavat pelastaa maapallon, ja köyhemmät pelastettavat maat haluavat, että nämä pelastajat maksavat siitä ensin tuhansissa miljardeissa dollareissa olevan vuosittaisen maksun pelastettaville. Kokouksissa ei ole päästy sopuun summasta lähinnä siksi, että Yhdysvallat ja muutamat muut EU:n ulkopuoliset länsimaat ovat pitäneet pelastusmaksua isohkona.


Dohan ilmastokokouksessa joulukuussa 2012 sovittiin lopulta, että Kioton sopimusta jatketaan vuoteen 2020 asti, ja tavoitellaan uudelleen maailmanlaajuista kattavaa ilmastosopimusta, josta voitaisiin sopia Pariisin ilmastokokouksessa 2015. Sopimuksen on tarkoitus olla voimassa 2020 alkaen. Tätä asiaa ovat Suomen puolelta olleet puuhastelemassa Jyrki Kataisen (Kok) ja Alexander Stubbin (Kok) hallitukset, joissa ulkoministerinä on ollut Erkki Tuomioja (SDP) ja ympäristöministerinä Ville Niinistö (Vihr). 

Pariisin kokoukseen kuitenkin lähtee hallitus, joka muodostetaan ensi kevään eduskuntavaalien jälkeen. Niissä vaaleissa ratkaistaan myös se, haluaako Suomen kansa maksaa etelän maille maapallon ilmaston pelastamisesta vuosittain sen 1-2 miljardia euroa, miksi hintalappu seurannaisvaikutuksineen maamme osalta muodostunee.Hyvällä showlla on hintansa.

Varsovan outo kokous

Mitä lähes 10 000 YK:n tämänvuotiseen ilmastokokoukseen (COP19) 11.-23.11. 2013 saapunutta kokousvierasta saivat aikaan? Kun eri tahojen julkaisemia juttuja kokouksesta lukee, esiin nousevat moninaiset poliittiset ristiriidat, ahneus, talouspoliittiset edut, vihervasemmistolaisen propagandan hallitsevuus ja puolalaisten kokousisäntien kansallista etua puolustava järkähtämättömyys. Kokouksen kahdessa pääteemassa, kansainvälisesti sitovan ilmastosopimuksen ja ison kansainvälisen tulonsiirron valmisteluissa, ei taidettu edistyä juuri ollenkaan. Katsotaanpa kokousta muutamien tapahtumien kautta.

Kokous sai julkisuutta jo ennen alkamistaan, kun Australian hallitus ilmoitti lähettävänsä Varsovaan vain pienen delegaation kakkostason virkadiplomaatin johdolla. Maan ympäristöministeri jäi kotimaahansa lunastamaan vaalilupauksia, joihin kuului mm. ilmastorahoituksen pienentäminen ja edellisen hallituksen aikaansaaman hiiliverotuksen purkaminen. Varmuuden vuoksi Australian pääministeri ilmoitti maansa suhtautuvan kielteisesti kansainvälisen ilmastorahoituksen kasvattamiseen. Kanadan pääministeri päätti onnitella australialaista virkaveljeään hyvistä päätöksistä, mikä sai ymmärrettävästi kaikki pohjoisamerikkalaiset ilmastonmuutoslobbarit protestoimaan äänekkäästi.

Japani päätti ilmoittaa aivan kokouksen alussa irtautuvansa hiilidioksidin päästörajoitustavoitteistaan, sillä sen päästöt tulevat kasvamaan lähivuosina. Samankaltaisia uutisia kuultiin myös Saksasta, jonka hiilenpoltto on kasvanut jo kahden peräkkäisen vuoden aikana, ja Kiinasta, jonka hiilidioksidipäästöt ensimmäistä kertaa ylittivät EU:n päästötason mitattuna päästötonnilla per asukas. Brasilia raportoi, että metsäkato on kasvanut 28 prosenttia. Isäntämaa Puola järjesti kivihiiliteollisuuden kokouksen samaan aikaan ilmastoneuvotteluiden kanssa ja ilmoitti perustavansa energiapolitiikkaansa hiileen vuoteen 2060 asti. No eiväthän nämä ole tietenkään ainoita maita, jotka ovat lisänneet hiilen käyttöä energiatuotannossa, sillä tällä hetkellä hiiltä poltetaan 61 % enemmän kuin vuonna 1990, joka on ns. Kioton protokollan vertailuvuosi.

Ympäristöministeri Marcin Korolec sai potkut kesken kokouksen

Kokouksen täydelliseksi nöyryyttämiseksi Puolan hallitus päätti erottaa COP19-kokousta johtaneen ympäristöministerinsä, mutta salli hänen kuitenkin jatkaa kokouksen puheenjohtajana.

YK:n ilmastonmuutoskonventin (UNFCCC) pääsihteeri Christiana Figueres vaati kokouksen aluksi läntisiä teollisuusmaita täyttämään YK:n tyhjyyttään huutavan Vihreän ilmastorahaston tilit kolme vuotta sitten Cancunin ilmastokokouksessa annetun lupauksen mukaisesti vuosittaisella 100 miljardin dollarin summalla. Samalla Figueres kertoi laskeneensa, että kehitysmaiden auttamiseen ilmastonmuutoksen torjunnassa ja siihen sopeutumiseksi oikeasti tarvittaisiin vuosittain biljoonan dollarin (1000 miljardia) verran kehitysapua. Sen päälle tietysti kehittyneiden maiden olisi syytä pyrkiä kohti hiilineutraaliutta vähintään toisella vuosittaisella biljoonan erällä.