IPCC taisi haudata itsensä meren syvänteeseen?

Arviointiraportin ikoni

Mitä tästä hallitustenvälisen ilmastonmuutospaneelin viimeisestä julkaisusta voi sanoa yhdessä blogikirjoituksessa? Miten siis tiivistää tai pelkistää ensivaikutelma kokonaisuudesta yhteen juttuun - siinäpä ongelma. Koetan käsitellä aihetta seuraavalla tavalla: Mitä uutta, mitä vanhaa, mikä muuttui ja mitä jätettiin kertomatta?

Todellisia uusia asioita - siis esimerkiksi tieteellisiä läpimurtoja - ei esitelty. Tukholmassa pidetty julkaisun lehdistötilaisuuskin lässähti sen vuoksi pitkälti selittelyksi siitä, miksi ilmaston lämpötila ei ole viime aikoina noussut ennusteiden mukaisesti, ja minne lämpö on kadonnut. Lehdistötilaisuudesta, jonka katsoin suorana, tuli aika selväksi, että IPCC:n vastaajat eivät olleet kovin tyytyväisiä moniin niistä kysymyksistä, joita median edustajat esittivät.

IPCC:n raporteissa varmuus kiihtyvästä lämpenemisestä
kasvaa, mutta lämpötila on samanaikaisesti hitusen laskenut.
h/t Steve Goddard

IPCC:n uusi perusviesti oli se, että he ovat aiempaa varmempia haitallisen ilmastonmuutoksen tulosta, mikä kuulostaa jotenkin ristiriitaiselta. Nimittäin haitalliset muutokset ovat kadonneet jonnekin valtamerten syvyyksiin, mistä niitä ei voida mitata. IPCC on siis varmempi lämpenemisestä, jota se ei ole pystynyt mittaamaan. 

Toisaalta ilmastoherkkyyden (=ilmaston lämpeneminen hiilidioksidipitoisuuden kaksinkertaistuessa) todennäköistä arvoaluetta on laajennettu kasvattamalla alarajaa alaspäin. Nyt tuo todennäköinen lämpötilan muutos on 1,5 - 4,5 astetta. No, jos virhemarginaali kasvaa, se ehkä oikeuttaa varmuuden kasvattamiseen, mutta samalla se kertoo siitä, että ilmastoherkkyyden todellisen arvon määrittämisessä ei ole edistytty.

Uudeksi asiaksi väitettiin myös sitä, että viimeisen polven ilmastomallinnukset toimivat paremmin kuin edellisessä vuoden 2007 arviointiraportissa käytetyt. Tästä on valitettavasti tuoreiden tutkimusten mukaan kovin ristiriitaista näyttöä. Varmuudella voi sanoa oikeastaan vain sen, että mallinnusten ja reaalimaailman välinen ero edelleen kasvaa. Mutta niin tai näin, minusta on surullista, että niistä tähän tarkoitukseen uhratuista kymmenistä miljardeista huolimatta ilmastomallinnukset osoittavat edelleen totaalisesti pieleen, kuten vaikkapa Bob Tisdale niin selkeästi kertoo. 

Tuntuu oudolta, että mittaamattomat epäilyt kadonneesta lämmöstä, kasvaneet virhemarginaalit sekä erot mallinnusten ja reaalimaailman välillä kasvattavat varmuutta. Maalaisjärjellä ajateltuna luulisi käyvän päinvastoin!

Huoli pois! Taivas ei putoakaan niskaamme huomenna.

Tuo on se perusviesti, jonka voi lukea vastikään julkaistusta laajasta “Ilmastomuutos uudelleenharkittuna II: Fysikaalinen tiede” -raportista. Hallituksista riippumaton kansainvälinen tiedemiesjoukko, NIPCC, on koonnut seitsemän päälukua ja yhteensä yli 1000 sivua käsittävän teoksen vertaisarvioiduista lähteistä. Teoksen laajuus vastaa suurin piirtein piakkoin julkaistavaa YK:n ja eri maiden hallituksista riippuvaisen ilmastopaneelin, IPCC:n, raportin ensimmäistä osaa.  IPCC:n uusimman raportin odotetaan edeltäjiensä tavoin ja perustamisasiakirjassaan saamansa tehtävän mukaisesti julistavan ihmiskunnan aiheuttaman ilmastonmuutoksen uhkaa ja torjuntatarvetta

Teosten viestit siis poikkeavat huomattavasti toisistaan, vaikka molemmat perustuvat tekijöidensä mukaan tieteellisiin tutkimustuloksiin. No, miten näin voi olla? Sanoisinpa, että keskeiset erot raporttien välillä liittyvät kahteen isohkoon näkökulmaeroon. Ilmastonmuutos uudelleenharkittuna II (CCR-II) on vapaa poliittisesta manipulaatiosta. Sen kirjoittajia ei siis ole ohjattu minkään globaalin kehittämistavoitteen näkökulmasta tuottamaan haluttua tulevaisuusskenaariota. Toinen iso ero on siinä, että CCR-II perustuu puhtaasti empiirisiin havaintoihin, kun taas IPCC:n viides arviointiraportin (AR5) johtopäätösten kestävyys riippuu pitkälti virtuaalimaailmassa tehtyjen ilmastomallinnusten luotettavuudesta, mikä ei ole kovin hääppöinen.

Ei ole mikään salaisuus, että CCR-II on kirjoitettu AR5:n ensimmäisen osan kritiikiksi. Sen nimessä oleva sana "uudelleenharkittuna" ja myös sen julkaisuajankohta sisällön ohella todistavat tästä. Minua tuo asia ei häiritse. Päinvastoin pidän tärkeänä sitä, että lähes raamatullisen arvovallan saaneille IPCC:n raporteille tulee riittävä ja tosiasioihin perustuva vastapaino.

Harva jaksaa lukea kumpaakaan noista massiivisista teoksista. Siksi molemmista julkaistaan 20 - 30 sivun mittaiset yhteenvedot, joiden viesti on suunnattu lähinnä poliittisille päättäjille. IPCC on yhdessä eri maiden ilmastopolitiikasta vastaavien tahojen kanssa viimeistelemässä Tukholmassa omaa yhteenvetoaan. Sen saamisessa sekä tieteellisesti uskottavaksi että aggressiivista globaalia ilmastopolitiikkaa tukevaksi on ollut ongelmia, kuten olen täällä kirjoittanut. Saapa nähdä, pääseekö Tukholman kokous sopuun tekstistä aikataulun mukaisesti huomiseen 27.9. mennessä.

Ilmastomallit reputtavat

Hallitustenvälinen ilmastonmuutospaneeli, IPCC pitää kokoustaan lähes 200 valtion ilmastopoliitikkojen kanssa Tukholmassa. Kokouksesta odotetaan 20-30 -sivuista koonnosta, jossa summataan IPCC:n viidennen arviointiraportin I osan löydökset poliittisille päättäjille ymmärrettäväksi kirjoitetussa muodossa. Heti tuon koonnoksen julkaisun jälkeen IPCC:n odotetaan julkaisevan myös tuo yli 1000-sivuinen "tieteellinen" perustansa.

Kuten olen aiemmin kirjoittanut, IPCC:llä on runsaasti uskottavuusongelmia. Miten se esimerkiksi selittää sen, että ilmasto ei ole lämmennyt 17 vuoteen eikä tilastollisesti merkitsevästi oikeastaan koko IPCC:n aikana? Mutta en nyt puutu tuohon asiaan tai muihinkaan yksittäisiin luonnonilmiöihin. Ongelmat nimittäin ovat syvemmällä.

IPCC ja laajemmin koko moderni ilmastotutkimus nojaa hyvin vahvasti ilmaston mallintamiseen tietokoneilla. Tuo nojaus on jopa niin vahvaa, että ilmastomalliajojen tuloksia pidetään liki empiirisinä kokeina. Niiden tulosten perusteella meille sitten tuotetaan raportteja kuumenevasta ilmastosta, ikuisista kuivuuksista, kiihtyvästi nousevasta merenpinnasta, ennennäkemättömistä myrskyistä, lumettomista talvista ja vedenpaisumusta muistuttavista tulvista. Näiden mukana tulevat tietysti sitten heinäsirkat, taudit, kato ja muut raamatullisen luokan vitsaukset.

Ilmastotutkijat kohtaavat epämiellyttävän totuuden

Saksalaisessa viikkolehdessä, Der Spiegelissä, oli mielenkiintoinen ja ajankohtainen juttu konferenssitunnelmista Tukholmasta, jossa IPCC:n väki ja sitä tukevien hallitusten edustajat pohtivat, miten ilmastonmuutoksen uudet tuulet pitäisi tarjoilla päätöksentekijöille, medialle ja yleisöllekin. Olen suomentanut joitakin kohtia Spiegelin artikkelista ja lihavoinut muutaman huomioni kiinnittäneen lauseen.

Tiedot osoittavat, että maapallon lämpötila ei ole nousussa siten, kuin ilmastontutkijat ovat ennustaneet. Nyt hallitustenvälisellä ilmastonmuutospaneelilla on edessään ongelma: julkaistako nämä havainnot ja kannustaa skeptikoita vai olla vaiti luvuista.

Jo neljännesvuosisadan ympäristöaktivistit ovat varoittaneet ihmisiä katolisen kirkon tapaan ennustaen tulossa olevaa kasvihuoneilmiö-Harmageddonia. Ympäristönsuojelijat ennustavat synkästi ilmaston lämpenemisen tuovan tullessaan raamatullisen luokan vitsaukset - ikuisen kuivuuden, vedenpaisumuksen kaltaiset tulvat ja ennennäkemättömän voimakkaat hirmumyrskyt.

Niiden ihmisten joukko, jotka uskovat tällaiseen tulevaan maailmanloppuun, on kuitenkin vähentynyt huomattavasti. Spiegelin tekemä selvitys paljasti yleisen mielipiteen muuttuneen radikaalisti - saksalaiset ovat menettämässä pelkonsa ilmastonmuutosta kohtaan. Kun vuonna 2006 huomattava enemmistö, 62 prosenttia, pelkäsi lämpenemistä, enää pelkoa kokee 39 prosentin vähemmistö.

Yksi syy tähän muutokseen oletettavasti on se, että ilmaston lämpeneminen näyttää olevan tauolla. Maapallon keskilämpötila ei ole noussut 15 vuoteen, mikä poikkeaa ilmastontutkijoiden tietokoneilla simuloiduista ennusteista.

Tämä on vaikea tilanne hallitustenväliselle ilmastonmuutospaneelille ( IPCC ), joka julkaisee seuraavan arviointiraportin ilmaston lämpenemisestä perjantaina 27. syyskuuta.

… tämän viikon konferenssin alla jännitteet ovat olleet korkealla IPCC:n ilmastonmuutoksen tutkijoiden ja IPCC:n hallituksen edustajien välillä, ja Saksan hallituksen edustajat pelaavat erityisen kyseenalaista roolia.

Tiede ei anna varmoja vastauksia

Vieraskirjoitus by Antero Järvinen

Tiedeihmiset tasapainoilevat kahden maailman välissä. He tekevät päätelmiä mallista (idea, teoria) todellisuuteen ja todellisuudesta malliin. Tämä aristoteelinen ratkaisumenetelmä on osa jokapäiväistä kokemusmaailmaamme ja ehkä sisään rakennettuna aivoissamme. Mallin ja tiedon jatkuva, kriittinen ja luova vuoropuhelu on tiedeihmisten tapa analysoida ongelmia. Menetelmä ei aina johda oikeaan lopputulokseen, mutta se takaa virheiden huomaamisen.

Mikä on totuus? Sitä ei ole. Totuutta lähestytään, kun malli vastaa havaintoja. Virhetekijöiden vuoksi mallin ja havaintojen vastaavuus on usein epätäydellistä. Biologi Richard Levins ilmaisi asian elegantisti 1966: ”Totuutemme on toisistaan riippumattomien valheiden leikkauspiste.” Samana vuonna toinen tieteen suurmies, fyysikko Richard Feynman, sanoi opettajille pitämässään esitelmässä: ”Tiede perustuu vakaumukseen asiantuntijoiden tietämättömyydestä.”

Levins’in ja Feynman’in viisaat sanat unohtuivat nopeasti. Ensimmäisen Maan päivän aattona 1970 ilmaston kylmenemistä ja pidettiin pahimpana ihmiskunnan tulevaisuutta uhkaavana vaarana: “Maailma on viilentynyt nopeasti 20 vuoden ajan. Jos suunta jatkuu, 1990 on noin neljä astetta ja 2000 noin 11 astetta kylmempää kuin nyt. Tämä on noin kaksi kertaa enemmän kuin tarvitaan jääkauteen.”

Time-lehden kannet 30 vuoden haarukassa

Aikuisia peloteltiin ruuan ja polttoaineiden loppumisella, lapsia jääkausikirjoilla. Koululaisia opetettiin varautumaan siihen, että esimerkiksi New Yorkissa eläisi jääkarhuja. Tiedeyhteisö oli lähes yksimielinen uuden jääkauden tulosta. Uhan torjumiseksi suunniteltiin jään sulattamista pudottamalla Pohjoisnavalle kymmenen atomipommia. Skeptikoiksi nimiteltiin henkilöitä, jotka suhtautuivat kylmenemisuhkaan epäilevästi. Parissa vuosikymmenessä usko ilmaston kylmenemiseen viileni luonnostaan, mikä sai tiedeyhteisön lämpenemään ilmaston lämpenemiselle.

Varo ilmastonmuutosta epäileviä videoita!

Innsbruckin yliopiston sosiaalipsykologian professori, Tobias Greitemeyer, altisti muutamia satoja opiskelijoita ilmastonmuutosta käsitteleville videoille. Osa videoista käsitteli ns. konsensuskäsitystä ilmastonmuutoksesta kriittisesti, osa neutraalisti ja osa myönteisesti. Tutkimuksen tulos oli se, että kriittisesti nykyistä ilmastoparadigmaa käsittelevät videot vaikuttivat voimakkaimmin saaden eniten aikaan muutoksia katsojien asenteissa. Neutraalit ja ilmastonmuutosta myötäilevät videot eivät saaneet aikaan vastaavaa muutosta. No, tästäpä professori Greitemeyer sai hyvän otsikon tutkimusraportilleen. Olen suomentanut tuon otsikon tämän blogikirjoituksen otsikoksi.

Greitemeyerin tutkimusta on tietenkin kritisoitu monesta näkökulmasta. En tuohon kritiikkiin tai tutkimukseen muutenkaan kummemmin halua puuttua, sillä tällaisen lähes koko elämän kokeneen inhorealistin on vaikeaa innostua yleensäkään sosiaalipsykologiasta. Siitä huolimatta kokemukseni lähipiiristä ovat samansuuntaisia Greitmeyerin tulosten kanssa.

No miksi ilmastoparadigmaan skeptisesti suhtautuvat videot ovat tehokkaampia kuin sitä myötäilevät videot? Greitemeyeriltä jää asian pohdinta tältä osin keskeneräiseksi. En minäkään osaa asiaa varmaksi analysoida. Johtuisiko se siitä, että skeptikkoleirin videoissa pureudutaan asioihin syvällisemmin? Vai iskevätkö ne rajummin niihin asenteisiin, joita ihmisillä ymmärrettävästi on pitkään jatkuneen ilmastopropagandan seurauksena?

Minä huomasin tämän tutkimuksen GWPF:n sivulta. Tunnustan vähän nolona, että en ole itse katsonut ainuttakaan Greitemeyerin tutkimuksessa mainittua videota, vaikka olen luullut olevani aika hyvin perillä siitä, mitä ilmastonmuutoskeskustelussa maailmalla tapahtuu. Ehkä pitää seurata myös videomaailmaa aiempaa tarkemmin.

Opastusta tulevan ilmastoraportin ymmärtämiseksi

Tuleeko tästä kuvasta IPCC:n uusi ikoni?

Hallitusten välinen ilmastopaneeli, IPCC, julkaissee ensi viikon perjantaina (27.9.2013) Tukholmassa viidennen arviointiraporttinsa 2000-sivuisen ensimmäisen osan, joka keskittyy ilmaston ja sen muutoksen tutkimukselliseen perustaan. Sen kanssa julkaistaan noin 30-sivuinen poliitikoille tarkoitettu yhdistelmä, joka kerännee ainakin aluksi pääosan mediahuomiosta. Tuohon yhdistelmään saattaa vielä tulla ensi viikolla joitakin muutoksia, sillä ensi viikon alussa IPCC:n rahoittajavaltioiden edustajat ja muutaman kymmenen keskeisen kirjoittajan joukko kokoontuu pohtimaan yhdistelmän poliittisia sanakäänteitä.

Viidennen arviointiraportin eri vaiheissa olleita luonnoksia on vuodettu julkisuuteen jo vuoden ajan. Osa vuodoista lienee ollut tarkoituksellisia. Niiden tarkoituksena on ehkä ollut testata median ja poliittisten liikkeiden reaktioita asioihin, jotka ainakin joidenkin mielestä ovat IPCC:n ajaman ilmastoparadigman kannalta kiusallisia. Pari viikkoa sitten viimeisin vuoto, joka suunnattiin IPCC:n ystävällismielisiksi olettamille mediataloille, päätyi kaiketi vahingossa myös brittiläiselle Daily Mail -lehdelle, jota voisi pitää vähintäänkin kriittisenä IPCC:n viestinnälle. Daily Mailin toimittaja David Rose teki asiasta jutun, joka on herättänyt runsaasti kiinnostusta ilmastoasioita seuraavassa blogosfäärissä. Seuraavat kappaleet perustuvat Rosen 14.9. julkaistuun artikkeliin.

Olen aiemmin kirjoittanut IPCC:n oudosta varmuudesta ihmisperäiseenilmastonmuutokseen, joten en lähde sen kirjoituksen asioita toistamaan tässä. Muistutan lukijaa kuitenkin noista mantroista - mm. "Science is settled" - ja aiempien raporttien hurjista varmuuksista, jotka mielestäni saavat melkoisen kolauksen uusimman raportin myötä.

Olen muotoillut seuraavat kappaleet katekismuksen tapaan IPCC:n lausunnoiksi ja selvällä suomenkielellä ilmaistuksi selitykseksi, mitä se tarkoittaa.

Mitä IPCC sanoo: ‘The rate of warming since 1951 [has been] 0.12C per decade.’

Mitä se tarkoittaa: Vuonna 2007 julkaistussa neljännessä arviointiraportissa alailmakehän lämpenemisvauhdiksi kerrottiin 0,2 astetta vuosikymmenessä. Pitkään jatkuneen lämpenemättömyyden jälkeen keskimääräinenkin lämpenemisvauhti sitten vuoden 1951 tietysti hidastuu. Nyt tuo vauhti on siis vain puolet kuuden vuoden takaisesta ja reilusti alle kaikkien edellisten arviointiraporttien lämpenemisennusteiden alarajojen. Suurella varmuudella aiemmin julistettu lämpenemisvauhti joutaa siis roskikseen.

Jonkinlaiseksi ongelmaksi saattaa muodostua se, että tämä uusi lämpenemisvauhti ei nostaisi lämpötilaa yli vaaralliseksi määritellyn kahden asteen ainakaan tällä vuosisadalla. Paniikinomaisille ratkaisuille lämpenemisen torjumiseksi ei tältä osin ole empiiristä perustaa.

 Mitä IPCC sanoo: ‘Surface temperature reconstructions show multi-decadal intervals during the Medieval Climate Anomaly  (950-1250) that were in some regions as warm as in the late 20th Century.’

Mitä se tarkoittaa: IPCC on palaamassa 1990-luvun alkupuolen tulkintoihinsa ilmastohistoriassa. Tuolloinhan vielä oli olemassa paleoklimatologisten tutkimusten pääosan kertoma keskiajan lämpökausi. Kolmannessa ja neljännessä arviointiraportissaan IPCC yritti tuota nykyisen kaltaista lämmintä jaksoa siivota pois, sillä se ei sopinut hypoteesiin ihmisen syyllisyydestä lämpenemiseen, eivätkä tietokonemallinnukset sitä pystyneet simuloimaan hiilidioksidipakotteella. Tämän perusteella viime vuosina varmana totuutena julistettu tieto siitä, että nykyiset lämpötilat ovat jotain ennennäkemätöntä viimeisen 1300 vuoden aikana, on hyvin kyseenalainen.

Minkä ikäiset suomalaiset ovat kokeneet ilmaston lämpenemisen?

Hellepäivänä Laatokan tuntumassa 1930-luvulla

Otsikon kysymys nousi mieleeni, kun katselin äitini valokuvia 1930-luvulta. Tuo kuvakavalkadi sisälsi
häkellyttävän paljon Laatokan rannoilla uivia, leikkiviä tai muuten vaan virkistäytyviä ihmisiä. Päätin tarkistaa, olisiko jokin ajanjakso 1900-luvulla ollut lämpimimmäksi mainostettua tämän vuosisadan ensimmäisiä vuosia lämpimämpi.

Hain Alankomaiden ilmatieteen laitoksen ylläpitämästä KNMIExplorer -palvelusta Suomea koskevat (leveys- ja pituuspiirirajoituksella 60-70N, 20-30E) lämpöaikasarjatiedot (CRUTEM4), sijoitin ne Exceliin ja lähdin tutkimaan trendejä. Päätin rajoittaa laskennan 1930-luvulle, vaikka CRUTEM4:n aikasarja ulottuu 1850-luvulle. Epäilen nimittäin sääasemaverkoston olleen niin harva ennen tuota ajankohtaa, että vertailukelpoisten tulosten saanti voisi vaarantua.

Suomen vuosittaisen keskilämpötilan poikkeama vuosien
1961-1990 keskilämpötilasta CRUTEM4-lämpöaikasarjan
mukaan

Viereisessä kuvassa ovat Suomen vuosikeskilämpötilat ajanjaksolta 1931 - 2012. Kuvasta näkyy selvästi, että viimeisen 80 vuoden kaksi lämpimintä vuotta ovat olleet 1938 ja 1934. Äitini perheen rantakuvia ei siis ilmeisesti ole lavastettu. Kolmanneksi lämpimin vuosi on ollut 1989 ja neljäntenä on 2011. Jos kriteeriksi asetetaan yksinkertaisesti yhden vuoden keskilämpötila, voisimme päätellä, että vain yli 80-vuotiaat kansalaisemme ovat kokeneet lapsuus- tai nuoruusvuosinaan lämpenevää ilmastoa. Jotenkin tuo 80-vuoden jakso kuulostaa tutulta? Mistäköhän?

Ei tullut jäätöntä Jäämerta tänäkään vuonna

Eteläisen merijään laajuus syyskuussa 2013

Pohjoisen pallonpuoliskon jäät ja lumet ovat näinä päivinä saavuttamassa vuotuisen minimilaajuutensa, ja vastaavasti eteläisen pallonpuoliskon merijääpeite on lähellä maksimiaan. Katsotaanpa, millaisia tuloksia nämä ilmastonmuutoksen herkät mittarit tänä vuonna antavat. Aloitetaan Etelämannerta ympäröivästä merijäästä.

Antarktikan merijään kasvukäyrä

Etelämeren merijään laajuus on koko vuoden pysytellyt reilusti pitkäaikaista keskiarvoa suurempana. Sekä jään minimilaajuus helmikuussa kuin tässä kuussa todennäköisesti saavutettava maksimi ovat 1970-luvulta aloitetun satelliittiseurannan avulla mitatuista suurimpia. Tämä vahvistaa pitkäaikaista eteläisen pallonpuoliskon hitaasti mutta tasaisesti kasvavan merijääpeitteen trendiä, mistä ei paljoa julkisesti keskustella. Tämä on jossain määrin hämmästyttävää, sillä tänä vuonna jääpeite on tehnyt kymmeniä päiväkohtaisia ennätyksiä. Ehkä eteläisen jääpeitteen kasvu ei oikein sovi nykyisen ilmastokonsensuksen tarinaan?

Pohjoisen merijään tämän vuoden minimi-
laajuus verrattuna vuoden 2007 minimiin

Jos etelän jääpeitteet eivät tänäkään vuonna yllättäneet ketään, niin pohjoisella pallonpuoliskolla kaikki on toisin. Monet julkisuushakuiset jäätutkijat ja poliittiset ilmastoaktivistit ovat ennustaneet kesäisin jäätöntä Jäämerta täksi vuodeksi tai viimeistään joksikin tulevaksi vuodeksi. No sellaista ei tapahtunut. Tänä vuonna Jäämeren jääpeitteen laajuus palautui pitkähköksi lähes normaaliin laajuuteensa - siis kahden standardipoikkeaman sisäpuolelle pitkäaikaisesta keskiarvosta, millä alueella se taitaa pysyä ainakin seuraavan sulamiskauden alkuun asti.

Arktisen merijään sulamiskäyrä

Pohjoisen merijään alueellinen kehitys näyttää mielenkiintoiselta ajatellen ensi vuoden sulamiskautta. Jäätä on edelleen runsaahkosti läntisellä Arktisella - siis Kanadan pohjoisessa saaristossa ja Beaufortinmerellä. Tämä pääosin 1-2 -vuotinen jää on mahdollisimman kaukana Grönlannin ja Huippuvuorten välisestä Framminsalmesta, jonka kautta Jäämeren tuulet usein puhaltavat valtavia määriä paksuakin jäätä sulamaan Pohjois-Atlantin vesille. Nyt todella iso osa tämän kauden selvinneestä jäästä siis ehtii kasvaa paksuksi monivuotiseksi jääksi ja muutamana seuraavana vuotena virtausten mukana vahvistaa myös Venäjän Arktikan jääpeitettä, ennen kuin se lopulta ajautuu sulamaan Barentsinmeren ja Atlantin lämpimämpiin vesiin. On selvää, että sulamista paremmin kestävän monivuotisen merijään määrä siis kasvaa ainakin nyt ennätysvauhdilla.

Kuinka paljon ja kuinka pitkään haluat maksaa ilmaston lämpenemisen torjunnasta?

Alla on pelkistetty kuva ilmaston lämpötilan ja hiilidioksidipitoisuuden suhteesta. Kuvan punainen kuvaaja (oikea asteikko) osoittaa kasvihuonekaasuksi luonnehditun hiilidioksidin pitoisuuden nousua ilmakehässä.  Sininen kuvaaja (vasen asteikko) kertoo maapallon ilmakehän pintakerroksen lämpenemisestä 1979-2002 ja viilenemisestä sen jälkeen siten kuinka maata kiertävät satelliitit asian näkevät. Molempien kuvaajien viimeiset pisteet kertovat arvoista elokuussa 2013. Kummankaan kuvaajan oikeellisuutta ei epäillä tiedemaailmassa tai ilmastonmuutosta poliittisten silmälasien läpi katsovien ilmastoaktivistien ja -skeptikoiden leireissä.

 

Kuukauden keskilämpötilan poikkeama vuoden 1983 elokuusta tämän vuoden elokuuhun oli globaalisti 0,05 astetta. Meidän leveyspiireillämme muutos oli hieman suurempi - lähes 0,2 astetta. Molemmat noista luvuista ovat sellaisia, että niitä ei voi havaita tavallisesta lämpömittarista. Minä epäilen, että edes vehnä, peltohiiri, kettu tai muukaan eliö ei noita globaaleja tai pohjoisten leveyspiirien muutoksia pysty varsinaisina lämpötilamuutoksina aistimaan.Vuorokautiset ja vuodenaikaiset muutokset lämpötilassa ovat valtavan paljon suurempia.

Vihreitä virheitä aletaan korjata maapallon tuolla puolella

Kirjoitin kesäkuun lopussa Australian ilmastopolitiikan vaikutuksista maan yleispolitiikkaan ja syyskuun vaaleihin. Nyt nuo vaalit on pidetty, ja lähes lopulliset tulokset ovat selvillä. Australian epäsuositun ilmastopolitiikan vastustajat saivat tavanomaista suuremman vaalivoiton ja muodostavat uuden enemmistöhallituksen. Tuon politiikan pääarkkitehdit, entinen pääministeri Gillard ja paikallinen vihreä puolue, lähes katosivat politiikasta valtakunnallisella tasolla. Mutta vihreiden virheiden korjaamisessa on uusilla vallanpitäjillä haasteita.

Vaalitulos on vielä vahvistamatta, mutta käsitykseni mukaan lopulliset alahuoneen paikat ja kannatusluvut eivät enää merkittävästi muutu viereisen kuvan tilanteesta, jossa on mukana yli 76% annetuista äänistä. Hallitusvastuussa ollut Australian Työväenpuolue menetti viidenneksen paikoistaan, ja sille tukensa antaneet Vihreät sekä puolueisiin kuulumattomat kaikki paikkansa yhtä lukuun ottamatta. Puoluekannatuksen osalta muutokset eivät olleet noin dramaattisia, sillä Työväenpuolueen tappio oli vain reilun 10%:n luokkaa ja Vihreilläkin vain kolmannes, mutta vahvaa enemmistöä suosiva vaalijärjestelmä teki tappiosta tätä kirvelevämmän. Totaalisimman tappion taisi kohdata kuitenkin jo ennen vaaleja oman puolueensa syrjäyttämäksi joutunut 51-vuotias entinen pääministeri Gillard, joka päätti luopua politiikasta kokonaan. Hänelle on huhujen mukaan löytynyt jonkinlainen suojatyöpaikka "kunniatohtorina" XX-yliopistossa.  Puolueensa huonoimpaan vaalitulokseen yli 100 vuoteen johdattaneelle Gillardille jää nyt aikaa seurata katastrofaalista ilmaston lämpenemistä ja merenpinnan nousua Adelaiden rannikolta ostamastaan puolentoista miljoonan euron arvoisesta asunnosta.

Tony Abbott perheineen

Voittaneen Liberaalidemokraattisen koalition johtaja ja tuleva pääministeri Tony Abbottin viesti tuloksen selvittyä kuului yhdeltä osin näin:

Jotain hyvin merkittävää tapahtui tänään. Tänään me australialaiset olemme julistaneet, että oikeus hallita tätä maata ei kuulu (Työväenpuolueen pääministeriehdokkaalle) herra Ruddille eikä minulle eikä meidän puolueillemme; se kuuluu teille, australialaiset. Australialaiset päättävät maan hallituksesta ja pääministeriydestä, ja te rankaisette jokaista, joka pitää asiaa (Työväenpuolueen lailla) itsestäänselvyytenä.

Uudella pääministerillä tulee olemaan selkeästä voitosta huolimatta vaikeaa vaalilupausten lunastamisessa. 

Lyhyt katsaus Grönlannin sulamiseen tänä vuonna

Katsotaanpa lämmittelynä laajempaan napa-alueita koskevaan jää- ja lumikatsaukseen, miten Grönlannin sulamiskausi tänä vuonna sujui. Olen kuvamateriaalina käyttänyt Yhdysvaltain lumi- ja jääkeskuksen (NSIDC) ja Rutgersin yliopiston mainioita kuvia.

Kuva 1

Grönlanti sai melkoisesti mediahuomiota viime vuonna, kun lämpötila heinäkuun puolivälissä ja lopussa myös kolme kilometriä korkean jäätikön päällä nousi nollan tuntumaan ja vähän ylikin. Tuolloin lumi tietysti sulaa, joskin lumioloihin tottuneet suomalaiset toki tietävät, että sulaminen vain muutaman lämpöasteen vaikutuksesta ja muutamana päivänä ei yleensä ole kovin järisyttävä tai lumipeitettä äkkinäisesti poistava ilmiö. Viime vuoden kaltaiset lämpöpiikit ovat aika harvinaisia ilmiöitä jäätikön keskiosissa, joskaan aivan poikkeuksellisiksi niitä ei voi kutsua. Jäätiköstä otetuista kairausnäytteistä näkyy, että samanlaisia sääilmiöitä on tapahtunut aiemminkin. Yhtä laaja sulaminen on edellisen kerran saattanut tapahtua vuonna 1889.

Kuvassa 1 näkyy punertavalla värillä ne alueet, joissa lumen pintakerroksessa viime vuonna tapahtui sulamista kahtena eri päivänä, 8.7.2012 (vas) ja 12.7.2012 (oik). Tuo oikeanpuoleinen oli siis säätapahtuma, jollaisia Grönlannissa sattuu ehkä 150 vuoden välein.

Kuva 2

Viereisessä kuvassa 2 on esitetty värein sellaiset alueet, joilla lämpötila on vuonna 2013 noussut yli nollan asteen. Värit kuvaavat sulamispäivien määrää. Siis mitä punaisempaa, sitä enemmän päiviä, jolloin sulamista on ainakin hetkellisesti tapahtunut. Valkoiset alueet eivät ole sulaneet lainkaan tänä vuonna. Enin osa jäätikön pinnalla olevasta lumesta ei siis ole sulanut lainkaan tänä kesänä.

Kuvan 3 graafissa on punaisella kuvaajalla esitetty, kuinka suurella alueella sulamista on tapahtunut kunakin päivänä suhteessa jäätikön pinta-alaan. Taustalla oleva pisteviiva näyttää noin 40-vuotisen satelliittimittausajan keskimääräisen sulamiselle altistuneen alueen. Tätä vuotta voisi tuon kuvan perusteella luonnehtia aika keskimääräiseksi sulamisalueen osalta. Heinäkuun alkupuolella lämpötila on käväissyt muutamana päivänä melko laajalti plussan puolella, mutta tuollaiset tapahtumat ovat satelliittimittausten mukaan normaaleja.

Konsensus ja ilmastotutkimus

Tunnettu tieteiskirjailija, Michael Crichton, on joskus sanonut: "Jos se on tiedettä, se ei ole konsensusta; jos se on konsensusta, se ei ole tiedettä." Tuota ajatusta kannattaa pohtia myös ilmastotutkimuksen saralla. Nimittäin minusta tuntuu siltä, että nykyisen ilmastotutkimuksen parissa konsensuksesta on tullut hyve. Tältä osin ilmastotutkimus poikkeaa merkittävästi monista muista tieteellisen tutkimuksen aloista.

Konsensusta - siis täydellistä tai lähes täydellistä yksimielisyyttä - käytetään hyvin vahvasti myös ilmastoa ja sen muutosta koskevassa keskustelussa. Tämä keskustelu on saanut tällä vuosituhannella vahvan poliittisen sävyn, jossa konsensuksella koetetaan hiljentää eri tavoin argumentoivat. Heille yritetään vahvaan konsensukseen vedoten viestiä, että erimielisyys asiassa on joko tieteen vastaisuutta, täydellistä asiantuntemattomuutta tai suoranaista hulluutta.

Nämä konsensusväitteet ovat saaneet jonkinlaista pohjaa muutamista tiedelehdissä julkaistuista tutkimuksista, joiden tulosten mukaan lähes kaikki ilmastotutkijat pitävät ilmastonmuutosta vaarallisena ja ihmiskuntaa siihen syyllisenä. Yksi toisensa jälkeen nämä konsensustutkimukset ovat arviointikeskusteluissa osoittautuneet enemmän poliittiseksi propagandaksi, jollaisiksi ne ehkä oli tarkoitettukin.

Viimeisin tutkimus tuosta "konsensuksesta" oli tunnetun ilmastoaktivistin, John Cookin, organisoima pamfletti, jossa väitettiin julkaistujen noin 12 000 asiaa koskevan tutkimuspaperin perusteella 97,1 prosentin tieteellistä konsensusta sille, että "ihmiskunta on toimillaan aiheuttanut ainakin puolet globaalin ilmaston 0,7 asteen lämpenemisestä sitten vuoden 1950".

Kuten tapana on, väittelyä tutkimustuloksista jatketaan tiedelehdissä. Cookin tutkimukselle toki on jo tuoreeltaan naureskeltu erilaisissa epävirallisemmissa yhteyksissä, mutta nyt se on saanut iskun, josta ei taida olla nousua. Neljä kokenutta tutkijaa osoittavat, että todellisuudessa Cookin väittämä 97,1 prosentin konsensus onkin vain 0,3 prosentin luokkaa. Tutkimuksen "Ilmastokonsensus ja tiedon vääristely: Vastine 'Kansan harhauttamiselle tieteellisillä väitteillä, tieteellisellä konsensuksella ja ilmastonmuutoksenopetuksella ja oppimisella' -julkaisuun" pääkirjoittaja, tohtori David R. Legates, pitää yksinkertaisesti käsittämättömänä, että mikään tiedejulkaisu voisi erehtyä näin paljoa - siis julkaisemaan tosiasiassa reilusti alle 1 %:n konsensuksen yli 97 %:n tuloksena. No käsittämättömyydestä huolimatta ilmastotutkimuksen piirissä kaikki näyttää mahdolliselta. Legates ihmettelee myös sitä 95 prosentin varmuutta, minkä hallitustenvälinen ilmastopaneeli, IPCC, on löytänyt havaintojensa taakse, jos todellisuudessa tukijoiden määrä liikkuu alle prosentissa.

Arktikan hätähuudon lähde paikannettu!

Uutistoimisto Associated Press (AP) julkaisi 12.12.2007 seuraavan jutun:

Arktinen merijää mennyttä kesäisin vuoteen 2012 mennessä?

Jo tähän mennessä heltymätön Arktikan sulaminen kiihtyi tänä kesänä, mikä saa jotkut tiedemiehet huolestumaan siitä, että ilmaston globaali lämpeneminen on ohittanut pahaenteisesti kohdan, jolta ei ole paluuta.

"Arktika kirkuu," kertoo Mark Serreze, joka toimii vanhempana tutkijana (USA:n) hallituksen Coloradon Boulderissa sijaitsevassa lumi- ja jäätutkimuskeskuksessa.

NASA:n ilmastotutkija Jay Zwally kertoi: "Tällä vauhdilla Jäämeri voi olla lähes jäätön vuoden 2012 kesän loppuun mennessä, mikä on paljon aikaisemmin, kuin on aiemmin ennustettu."

Soutajien matkan pää merkittynä soutureitin kartalle.

Olen pitkään yrittänyt aistia tuota Serrezen mainitsemaa arktista kirkumista, vaan en ole sitä kuullut. Mutta nyt tiedän ihan tarkalleen, mistä tuo kirkuminen tulee. Pystyin jopa erottamaan sen viestin, mitä kirkumisella haluttiin kertoa. Paikansin kirkumisen Kanadan pohjoisimman provinssin, Nunavutin, kylään nimeltään Cambridge Bay.

No en pidä lukijoita pidempään jännityksessä. Kyse on tietysti tämän heinäkuun juttuni neljästä miehestä, jotka lähtivät yrittämään ensimmäistä historiallista souturetkeä Kanadan pohjoisen saariston läpäisevälle Luoteisväylälle. Miesten tarkoituksena oli kiinnittää huomiota nopeasti etenevään ilmaston lämpenemiseen ja pohjoisen merijään kesäiseen olemattomuuteen. Soutuseurue vietti arktisen sään ja jään armoilla noin kaksi kuukautta edeten puoliväliin suunnittelemastaan matkasta. Tuulten, merijään ja pakkasen puolelle menneen kylmyyden lannistamina he joutuivat luovuttamaan Cambridge Bayssa.

Looginen syy ilmaston lämpenemättömyyteen?

PDO-indeksi

Nyt alkaa jo käydä sääliksi ilmastotutkimuksen valtavirtaa. Ilmasto ei ole lämmennyt ollenkaan aikasarjasta riippuen noin 15 vuoteen (+-5v), vaikka sen mallinnusten mukaan olisi pitänyt lämmetä. Selitykseksi on jo jonkin aikaa tarjottu jonnekin meren syvänteisiin kaikkien mittausten ohi salassa hiipivää lämpöä, minkä epäilyn taakse ei taida löytyä ainuttakaan uskottavaa tutkimusta eikä edes sellaista fyysistä mekanismia, joka siirtäisi ilmakehän kasvihuonekaasujen alaspäin säteilemää energiaa millimetriä syvemmälle meriin.

Nyt tarjotaan tilalle luonnollista vaihtelua. Naturessa julkaistu Yu Kosakan ja Shang-Ping Xien tutkimus  Viimeaikainen ilmaston lämpenemisen tauko yhteydessä päiväntasaajan Tyynenmeren pinnan jäähtymiseen. Kuulostaa loogiselta ja monet tutkimukset viittaavat samaan suuntaan, mutta täyttä varmuutta asiasta ei vielä ole, kommentoi tutkimusta johtaja Mikko Alestalo Ilmatieteen laitokselta.

En lähde kiistelemään em. tutkimuksesta sinänsä. Minusta se on hyvin mielenkiintoinen ja tervetullut lisä ilmastotutkimukseen. Itse asiassa se vahvistaa omia arvauksiani luonnollisten merivirtausten roolista globaalin ilmaston pääasiallisena säätäjänä. Ainakin se viittaa siihen suuntaan, että luonnolliset vaihtelut ylittävät selvästi väitetyn kasvihuonekaasujen pakotteen vaikutuksen.

Tyynenmeren virtaukset vaihtelevat ihan luonnostaan muutaman vuosikymmenen välein. Kun tämän vaihtelun oheisessa kuvassa näkyvä PDO-indeksin kuvaaja on reilusti positiivinen, ovat läntisellä Tyynellämerellä lämmennyttä vettä idempänä pintaan työntävät El Niño -ilmiöt tavanomaista yleisempiä. Kun kuvaaja on negatiivinen, ovat vastakkaiset La Niña -ilmiöt yleisempiä, ja silloin itäinen Tyynimeri jäähtyy.  Kuvaajasta näemme, että PDO-indeksi on ollut positiivinen koko sen ajan, jolloin ilmasto lämpeni 1970-luvun lopulta 1990-luvun loppupuolelle. Kun PDO-indeksi lähestyi nollaa, lämpenenkin loppui. Ja kun PDO-indeksi on laskeutunut nollan alapuolelle, on globaali ilmastommekin viime vuosina hieman jäähtynyt.