Lumipeitteestä ilmastonmuutoksen indikaattorina

Kuva 1: Keskimääräinen lumipeite helmikuussa

Lunta on tänä vuonna tullut Keski-Uusimaalla sijaitsevalle asuinpaikalleni niin kevyenä pakkaslumena kuin raskaana räntänä. Välillä lumipeite on lähes kokonaan sulanut samalla jäädyttäen kevyen liikenteen väylät, mutta pian on taas tullut uutta lunta. Onhan ollut vaihtelua lumioloissa tänäkin vuonna. Tykkäisin enemmän joko reilusta lumitalvesta kunnon pakkasineen tai jokseenkin lumettomasta lauhoine vesisateineen. Luonto antaa vaihtelevasti sen mitä antaa, eikä minun tykkäyksilläni ole siihen vaikutusta. Mutta koko pohjoista pallonpuoliskoa tarkastellen luonto näyttää aika tasapuoliselta.

Kävin hakemassa helmikuun alkuun päivitetyt lumipeitetiedot pohjois-amerikkalaisen Rutgersin yliopiston lumilaboratorion sivuilta. Valitsin viikkokohtaiset lukemat, jotka panin Excel-taulukkolaskentaohjelman käsittelyyn. Katsotaan kuitenkin ennen graafeja parilla karttakuvalla keskimääräistä pallonpuoliskomme lumipeitettä sekä sen laajimpana aikana helmikuussa että suppeimpana aikana elokuussa.

Kuva 2: Keskimääräinen lumipeite elokuussa

Kuvat kertovat, kuinka monena päivänä maassa on jonkinlainen lumipeite kyseisen kuukauden aikana. Helmikuussa alue kattaa enimmillään yli 50 miljoonan neliökilometrin alueen - siis lähes 90-kertaisesti Suomen kokoisen alueen. Elokuuhun mennessä lumet ovat sulaneet Grönlantia ja siihen verrattuna pieniä vuoristojäätiköitä lukuun ottamatta muualta. Lumipeiton alue painuu loppukesästä 2,5 miljoonan neliökilometrin tuntumaan – siis kahdeskymmenesosaansa (murtoluku korjattu tarkan lukijan ansiosta 15.2., kiitokset!) talven maksimista, mutta silloinkin lumen peitossa on seitsemänkertaisesti Suomen kokoinen alue. Luvuissa ei ole mukana Arktikan laaja merijäätikkö, jonka päällä lunta toki myös on.

Katsotaan sitten, miten lumipeitteen pinta-ala on vuosien varrella muuttunut. Otin Rutgersin lumilaboratorion tilastosta mukaan viimeiset 30 vuotta ja tämän vuoden viisi ensimmäistä viikkoa, jotta voimme tarkastella asioita myös ilmastollisesti. Kuvassa 3 on esitetty tuon ajan sarja kokonaisuudessaan.

Kuva 3

Graafista näkyy pientä vaihtelua niin lumen maksi- ja minimipeiton kuin vuosittaisen keskiarvon osalta, mutta trendi näyttäisi jokseenkin tasaiselta tai olemattomalta. Lumipeitteisyys ei näytä vähentyneen, joten ainakaan ilmaston lämpenemistä en noista kuvaajista havaitse.

Tutkitaan seuraavaksi kesäisiä minimejä, jotka suurensin alla olevaan graafiin.

Kuva 4

Vuosittainen yli miljoonan neliökilometrin vaihtelu näkyy lumipeitteen minimeissä, mutta johdonmukaista trendiä ei siitäkään saa. Katsotaan sitten talviset maksimit kuvasta 5.

Kuva 5

Talvisen lumipeitteen maksimilaajuus näyttäisi vaihtelevan paljon enemmän kuin minimi – vuosien välinen kokonaisvaihtelu on noin kuuden miljoonan neliökilometrin verran (17 kertaa Suomen alue). En minä tuostakaan osasta selkeää trendiä löydä, vaikka tietysti kuuden lumisimman vuoden osuminen 2000-luvulle, siis tarkastelujakson jälkimmäiselle puoliskolle, tuntuu erikoiselta sattumalta. Nykyisen ilmastonmuutoskeskustelun mukaista olisi tietysti löytää lämpenevien talvien mukainen vähenevä keskitalven lumipeite, mutta sellaista ei tuosta aikasarjasta kyllä millään rehellisellä kikalla löydä.

Kuva 6: Vihreät vaativat lumitalvia takaisin vuonna 2007

Vähenevä lumipeite on tosiaan ollut yksi ihmisperäisen ilmastonmuutoksen signaali, jota monet alan gurut ovat toistaneet. Vaikka lumipeite pallonpuoliskomme yksittäisissä osissa vaihtelee paljon koko aluetta enemmän, joudun tuomitsemaan väittämän koko pallonpuoliskolta mitatun datan perusteella ainakin toistaiseksi perättömäksi.

Tuomioni voi tuntua ikävältä tietokonemallinnuksiin luottaneille ilmastotutkijoille, katastrofaalisella ilmastonmuutoksella kampanjoineille poliitikoille ja säälittävästi lisää lunta Helsingin Aleksanterinkadulle yhdeksän vuotta sitten vaatineille vihreille mielenosoittajille, jotka tuskin olisivat pysyneet pystyssä suksilla ja lumen päällä. Minua ei kuitenkaan kannata asiasta syyttää, sillä luonnolle en mitään voi.

Kuva 7: Kiirunapari Värriötunturissa, koiraalla (oik.)
tyypillinen musta  ohjainjuova silmäkulmasta nokkaan
 (kuva Veli Pohjonen)

Hyvä uutinen se kuitenkin lienee muille suomalaisille, jotka oikeasti pitävät talvisesta lumesta. Jos joku metsäjänis tai kiiruna sattuu lukemaan tätä bloggausta, ne taitavat olla kaikkein tyytyväisimpiä. Niiden talvisen värin suoja ei ole lumitilastojen mukaan katoamassa minnekään, eikä niillä siten ole pakonomaista tarvetta hakea jälkeläisilleen tummempaa väritystä risteytymällä eteläisempien sukulaistensa kanssa. No, tietämäni mukaan nuo eläimet eivät ennustekyvyttömistä ilmastomallinnuksista paljoa piittaakaan.

Jäniksistä ja kiirunoista takaisin ihmisten todellisuuteen. Eteläisimmän Suomen toistaiseksi kehno/vaihteleva lumitalvi 2015 - 2016 lienee itseni lisäksi harmittanut välillä muitakin. Sellainen talvikeli kuuluu "normaaleihin" ilmiöihin pääkaupunkiseudun tuntumassa, mutta Aleksanterinkadun hiihtoseuralaisten lailla siitä ei pidä vetää johtopäätöksiä ilmastollisesta todellisuudesta sen paremmin ajallisesti kuin alueellisesti. Jos haluaa tulevina viikkoina nauttia runsaslumisesta talvisesta luonnosta, voi matkustaa hiihtolomalla vaikka Lappiin. Siellä lunta on normaaliin tapaan riittävästi myös etelän turistille ja paikallisille eläimille.