Lohdutusta Raimo Sailaksen painajaiseen

Raimo Sailas. Kuva Wikipedia

Entinen valtiovarainministeriön valtiosihteeri Raimo Sailas näkee painajaisia, joita hän on päättänyt purkaa julkisesti Helsingin Sanomien kolumnistina. Sailaksen huolena on se, että nykyiset ekonomistit eivät näytä ottavan paljon rummutettua katastrofaalista ihmisperäistä ilmastonmuutosta riittävän vakavasti. Katsotaanpa, mitä Sailas on painajaisissaan nähnyt. Koetan omilla kommenteillani vähän lievittää niitä. Sailaksen kolumni "Uhkapeli maapallon tulevaisuudella kovenee" on kappaleittain sisennettynä ja kursiivilla, minun kommenttini normaalitekstillä.

Tulevat sukupolvet ihmettelevät, kuinka piittaamattomasti ja saamattomasti nykyinen sukupolvi suhtautui ihmiskunnan tulevaisuutta vakavasti uhkaavaan ilmastonmuutokseen. Vaikka ilmaston lämpeneminen oli aivan ilmeisesti riistäytymässä käsistä katastrofaalisine seurauksineen, ei välttämätöntä globaalia sitoutumista ja kansainvälistä yhteistyötä saatu millään aikaan.

Vai on Sailas ryhtynyt jo futurologiksikin? Ei siinä mitään, kaikkea saa toki yrittää. Tulevien sukupolvien suhtautuminen parin viimeisen vuosikymmenen ilmastohypetykseen riippuu varmaankin noiden sukupolvien aikaisista muutoksista ilmastossa. Niitähän me emme ennalta tiedä. Ihmettelyn aiheina voivat olla mahdolliseen lämpenemiseen suhtautumisen lisäksi ne käsittämättömät rahamäärät, joita mahdollisesti olemattoman lämpenemisen torjuntaan on joissakin maissa käytetty.

Jo vuonna 1970 YK:n pääsihteeri U Thant varoitti ilmaston lämpenemisen ympäristöuhkista. Vuonna 1988 perustettu hallitustenvälinen ilmastopaneeli IPCC julkisti ensimmäisen raporttinsa vuonna 1990. Siinä todettiin, että kasvihuonekaasupäästöjen kasvu tulee pysäyttää.

Vuonna 1992 allekirjoitettiin Rio de Janeirossa ilmastosopimus. Sen jälkeisissä kansainvälisissä kokouksissa on riittänyt puhetta, mutta tulokset ovat jääneet kehnoiksi.

Fennoskandian todellinen lämpötilakehitys sinisellä

1970-luvulla ihmisiä peloteltiin ilmaston viilenemisellä ja sen myötä alkavalla uudella jääkaudella. Mutta sitten vuoden 1988 on ollut paljon puhetta ilmaston lämpenemisestä. Enimmäkseen kyse on todellakin ollut puheesta, sillä ilmasto ei ole kovin hyvin noudattanut puhujien ennusteita. Nimittäin Fennoskandian alue ei ole lämmennyt lainkaan sitten vuoden 1989, eikä globaali keskilämpötilakaan ole noussut sitten vuoden 1997 huhtikuun. Joten pääosana tuosta 25 vuodesta, jolloin ihmisperäistä ilmaston lämpenemistä on erilaisilla sopimuksilla ja niiden mukaisilla aneilla yritetty torjua, ilmasto ei ole lämmennyt. Ei kai se niin kovin huono tulos ole?

Viime syksynä Varsovassa pidetty kokous oli suuri pettymys. Monet suuret päästäjämaat – Kiina, Japani, Australia ja Kanada – ilmoittivat purkavansa aiempia sitoumuksiaan ja toimiaan. Outoa oli sekin. että isäntämaa Puola vaihtoi ympäristöministerinsä kesken kokouksen.

Joillekin se varmasti oli pettymys. Mutta minusta se näytti selvästi lähivuosien ilmastopolitiikan kansainvälisen suunnan. Lisää Varsovan oudosta kokouksesta täällä.

Kokousmyllyn pyöriessä tyhjää tieteellinen näyttö ilmaston lämpenemisestä ja ihmisen toiminnan osuudesta siihen on vahvistunut. IPCC:n viime syyskuussa Tukholmassa julkistama erittäin perusteellinen raportti ei juuri jätä epäilyksille sijaa.

Luottamus kasvaa vaikka lämpötila laskee

Nyt Sailas on jättänyt kotitehtävät tekemättä. IPCC:n raportin poliittisille päättäjille tarkoitetussa yhteenvedossa toki väitetään varmuuden lisääntyneen, vaan kukaan ei ole kyennyt selvittämään, miten tuo uskon vahvistuminen on mitattu. Tilanne tuntuu jopa aika koomiselta, sillä varmuus ihmisen syyllisyydestä on kasvanut sitä suuremmaksi, mitä pidempään lämpötila on polkenut paikoillaan (viereisessä kuvassa IPCC:n luottamuksen muutos globaalin HadCRUT-lämpöaikasarjaan suhteutettuna), ja mitä kauemmaksi todellisuudesta erilaiset ilmastomallinnukset ovat harhautuneet. Minusta on aivan loogista, että luottamus nykyiseen ilmastoparadigmaan horjuu yhä enemmän, kuten monien Sailaksen mainitsemien valtioiden ilmastopolitiikan muutokset osoittavat.

Tavoitteena on ollut, että maapallon keskilämpötilan nousu voitaisiin rajoittaa kahteen celsiusasteeseen. On yhä ilmeisempää, että tavoitetta ei saavuteta. Tämä avaa painajaismaisia näkymiä ihmiskunnan ja maapallon tulevaisuudelle jo tämän vuosisadan aikana.

Niin, tuo kahden asteen raja on erikoinen, sillä sen tieteellinen pohja on vähintäänkin outo ellei peräti olematon.

Kasvihuonekaasupäästöt jatkavat kasvuaan, eikä käännettä ole näkyvissä. Talouskasvu on lisännyt kivihiilen käyttöä Kiinassa ja Intiassa, ja energiapoliittisten päätösten seurauksena kivihiiltä käytetään nyt enemmän myös Saksassa, Japanissa ja jopa Suomessa.

Tuo kaikki on totta, ja siitä huolimatta ilmasto ei ole lämmennyt yli 17 vuoteen. Onkohan Sailas pohtinut tuota asiaa?

Päästöjen kasvua kiihdyttää myös yllättävän nopeasti Yhdysvalloissa kasvanut liuskekaasu- ja öljyvarantojen hyödyntäminen. Näitä fossiilisten polttoaineiden varantoja on myös esimerkiksi Kiinassa, ja tuskin mikään estää niiden käyttöönottoa tulevina vuosikymmeninä.

USA:n energiatuotannon CO2-päästöjen muutos.

Yhdysvalloissa liuskekaasun käytön lisääntyminen on kääntänyt ainakin energiatuotannon hiilidioksidipäästöt laskusuuntaan. Näin väittää maan energiavirasto EIA, jonka kuva suhteellisesta muutoksesta on vieressä. Miksihän Sailas väittää päinvastaista?

Ilmastopoliittista keskustelua käytiin pitkään ensisijaisesti luonnontieteilijöiden ja ympäristöihmisten kesken. Ilmaston lämpenemisen taloudelliset vaikutukset ja sen jarruttamisesta aiheutuvat kustannukset tulivat kunnolla mukaan vasta vuonna 2006 julkaistussa Sternin raportissa. Sen valmisteli Britannian hallituksen toimeksiannosta professori Nicholas Stern, jolla oli takanaan vaikuttava ura muun muassa Euroopan jälleenrakennus- ja kehityspankin (EBRD) ja Maailmanpankin pääekonomistina.

Sailas esittelee Sternin raporttia, kuin se olisi jonkinlainen auktoriteetti. Niinhän ei ole. Sternin raporttia on kritisoitu rajusti siitä, että siinä oikeastaan mikään ei ole kohdallaan. Esimerkiksi yksi maailman johtavista ympäristöekonomisteista, Sussexin yliopiston taloustieteen professori Richard Tol, summaa Sternin raportin ansiot selkeästi: "Tuloksena oli raportti, jonka virheet ovat systemaattisia ja viittaavat ideologiseen kieroutumaan. Raportin akateeminen arvo on nolla." Ehkä Sailaksen kannattaisi päivittää tietonsa tältäkin osin?

Ekonomistina Stern sanoo kiinnittäneensä huomiota ennen kaikkea siihen, kuinka suuria ilmastonmuutoksen riskit ja tuhot voivat olla ihmisille kaikkialla maailmassa. Hän korostaa siksi kiireellisten ja vahvojen toimenpiteiden sekä kansainvälisen yhteistyön tarvetta. Stern näkee, että meneillään on uhkapeli ihmiskunnan tulevaisuudesta.

Sternin raportti sai laajaa kansainvälistä huomiota ja kiitosta. Stern jatkoi työtään ilmastonmuutoksen problematiikan parissa ja keskittyi luonnostelemaan kansainvälistä sopimusta, jolla ongelma saataisiin hallintaan. Tässä tarkoituksessa hän tapasi suuren joukon maailman johtavia poliitikkoja ja toimi yhteistyössä laajan ja arvovaltaisen tiedemiesjoukon kanssa.

Suosittelen Sailakselle ihan vilpittömästi tutustumista Sternin raportin kritiikkiin. Jo pikaisella tutustumisella selviää, että kiitoksiakin tuli joiltakin piireiltä, mutta kritiikki on kaikesta huolimatta murskaavaa. 

Sternin kirja The Global Deal ilmestyi vuonna 2009. Siinä Stern kertoo olevansa yhä vakuuttuneempi ilmaston lämpenemisestä ja sen valtavista riskeistä. Hänen mukaansa maapallon keskilämpötila nousee jopa viisi astetta 50 prosentin todennäköisyydellä.

Huuhhuh! Näillä pakkasilla olisi mukavaa nähdä se ensimmäisen täyden asteen lämpeneminen.

Sternin toisen raportin julkistamisesta on kulunut jo viisi vuotta. On masentavaa, miten vähän on edetty hänen viitoittamaansa suuntaan, vaikka näyttö ilmastonmuutoksen riskien valtavuudesta on vain vahvistunut.

Eipä se näytä vahvistuneen ainakaan maailman johtavien ekonomistien keskuudessa, jos tätä ihmiskunnan tuloskorttia on uskominen. Sen mukaan mahdollisella ilmaston lämpenemisellä olisi ainakin vuoteen 2050 mennessä positiivinen vaikutus globaaliin talouteen, joskin vuodesta 2070 alkaen nettovaikutus voisi kääntyä negatiiviseksi. Jos ilmasto ei suostukaan lämpenemään tähän asti poikkeuksetta pieleen ennustaneiden ilmastomallien mukaisesti, jäämme tietysti rajusti tappiolle. Silloinhan ne kymmenet tai sadat biljoonat, jotka olemme panneet vähäiseksi tai olemattomaksi osoittautuneen lämpenemisen torjuntaan osoittautuvat maailman suurimmaksi virheinvestoinniksi.

Vuosina 2007–2008 kärjistynyt finanssikriisi yllätti ylimielisyyteen taipuvaisen ekonomistikunnan housut kintuissa. Vielä massiivisempi munaus on kypsymässä. Talouspoliittista analyysiä tehdään ikään kuin ilmastonmuutosta ei olisi olemassakaan. Suhdanne-ennusteiden pikku erot tuntuvat kiinnostavan enemmän.

Ilmastonmuutos on marginaalinen ongelma?

Kyllä ilmastonmuutos on ollut olemassa jo usean miljardin vuoden ajan. Mutta Sailaskin voisi tutkiskella lämpöaikasarjoja ja kertoa, mistä alkaen lämpeneminen on ollut tauolla. Ymmärrän ekonomistien suhtautumista ilmastonmuutokseen Sailasta paremmin, sillä heidän arvioidensa mukaan monet muut asiat (katso viereinen kuva em. tuloskortista) vaikuttavat ihmiskunnan hyvinvointiin tulevina vuosikymmeninä paljon enemmän. Nimittäin lähes olemattomaan tai vähäiseen asiaan hurjasti investoiva ekonomisti on aika pian entinen ekonomisti. Asiahan on päinvastoin ilmastotutkimuksen puolella, jossa 100 vuoden päähän projisoitu katastrofi tuottaa moninkertaisesti tutkimusrahaa ja töitä tässä ja nyt.

Sailaksella näyttää olevan täysi usko IPCC:n poliittisiin papereihin, ja hänen kritiikkinsä kohdistuu ekonomistien uskon vähäisyyteen. Uskon asioista siis on kysymys. Siksi olen pettynyt aiemmin arvostamani Raimo Sailaksen lähdekritiikin puutokseen ja argumenttien löyhyyteen. Olen varma siitä, että lukemalla asiasta lisää painajaiset muuttuisivat vähemmän ahdistaviksi. Taivas nimittäin ei ole putoamassa niskaamme.