Holoseenin lämpötila-arvoitukset ja niitä yhdistävä tekijä

Tuolla otsikolla (The Holocene temperature conundrum) ovat Zhengyu Liu et al. julkaisseet tutkimuksensa PNAS-julkaisussa. Ystävällisesti koko julkaisu on luettavissa tästä linkistä. Korostan, että en pidä merien ja ilmakehän tutkimukseen paneutuneen professori Liun tutkimusta mitenkään väheksyttävänä, vaikka sen tärkeintä johtopäätöstä seuraavassa vain lyhyesti analysoin.

Tutkijoiden johtopäätökset ovat vähintäänkin mielenkiintoiset. Heitä askarruttaa se, miksi Veiksel-jääkauden päättymisestä alkaneen Holoseenin aikana lämpötilat ovat vuosituhansien aikana pikkuhiljaa laskeneet, vaikka ilmakehän samanaikaisesti nousseiden kasvihuonekaasupitoisuuksien ja vetäytyneiden jäätiköiden vaikutuksesta lämpötilan olisi pitänyt kaikkien tutkijoiden ajamien ilmastomallinnusten tulosten mukaan nousta. Hmm... Eikös tämän asian pitänyt olla ilmastotieteen puolesta jo täysin käsitelty asia? Näin ainakin Ilmatieteen laitoksen johtokaksikko, Petteri Taalas ja Mikko Alestalo, liki kaikissa esityksissään muistaa kertoa. No ehkä se vastoin Taalaksen ja Alestalon todistusta sitten on vielä arvoitus? Ei kai sitä muuten tutkittaisi?

Lämpötauko lordi Moncktonin jutun mukaan

Tulipa mieleeni toinenkin Holoseenin aikainen lämpötila-arvoitus, kun kävin tarkistamassa RSS-satelliittiaikasarjan laskeman globaalin keskilämpötilan viime elokuulta. Nimittäin elokuun lämpötiloilla päivitetty RSS-sarja kertoo, että maapallon alailmakehä ei ole lämmennyt ollenkaan viimeisen 17 vuoden ja 11 kuukauden aikana. Voisimme siis leikillisesti sanoa, että kokemamme lämpenemispaussi lähestyy täysi-ikäisyyden rajaa. Olisiko siitä toiseksi lämpötila-arvoitukseksi?

Ehkä siitä olisi, kun muistamme reilu vuosi sitten sattuneen episodin, kun Ylen A-studio julkesi kysymään 29.7.2013 - kun lämpenemistauko oli yli vuoden nykyistä lyhyempi - onko ilmaston lämpeneminen pysähtynyt. Tuolloin vakiintuneen ilmastotieteen epäily pienellä empiirisiin mittauksiin perustuneella faktalla sai johtaja Alestalon Ylen aamutelevisioon korjaamaan vahinkotilannetta. No, vahingonhallinta ei toiminut tässä blogissa, sillä painoin selityksille hevonpaskanappulaa.

Tässä tuoreessa lämpenemispaussissa on muutamia muitakin erikoisia asioita. Nimittäin se on nyt kestänyt tasan puolet siitä ajasta, jolloin ihmiskunta on kyennyt mittaamaan alailmakehän lämpötiloja hyvin tarkoilla ja jatkuvasti kalibroitavilla mittareilla kattavasti - siis vuoden 1979 alusta lukien. WWF:n, Greenpeacen ja muiden ilmastopaniikkia lietsovien painostusjärjestöjen kannalta tämä on tietysti äärimmäisen kiusallista. Ne näkevät tunnelin päässä jo rahoituksen loppumisen, jollei lämpeneminen ilmastomallien mukaan lähde pian käyntiin. Silloin Sini Saarelat ja muutkin järjestöjen sankarit saattavat joutua etsimään ihan oikeita töitä, mikäli enää sellaisiin aktivistivuosien jälkeen pystyvät. Ongelma on vähän sama kuin Punaisten Prikaatien ja Bader-Meinhoff-ryhmän jäsenillä Neuvostoliiton kaatumisen aiheuttaman krapulan jälkeen.

Mikä tuulivoimaa pyörittää?

Professori Ross McKitrick

Joku saattaisi vastata, että tuulihan se on. Kanadalainen Guelphin yliopiston taloustieteen professori Ross McKitrick on eri mieltä. Hänen mukaansa pääasiallinen voima tuulivoimalan takana on raha, jota kerätään pakolla sähkön kuluttajilta ja veronmaksajilta - siis Sinun ja minun lompakosta - tukiaisiksi tuuliparooneille. McKitrickin mukaan yksikään teollisen luokan tuulivoimalakompleksi ei pyörisi ilman tuota rahaa, vaikka tuulisi. Eikä professori lopeta tuohon. Hän kertoo viileän analyyttisesti ja taloudellisesti perustellen, miten tuo pyörittäminen on haitallista tavallisille ihmisille, taloudelle ja yhteiskunnalle.

Olin tutkimassa netissä eräitä asioita liittyen ns. vihreään energiaan, kun jouduin kanadalaisen Sun News Networkin sivulle, jossa mainostettiin heidän uutta dokumenttiaan tuulivoiman vaikutuksista tavallisiin ihmisiin Ontarion provinssissa. Olin jo ohittamassa dokumentin, jonka katseluoikeuden hinta oli vajaat 10 Kanadan dollaria. Se kun oli niin pitkäkin, noin 95 minuuttia. Jostain syystä kuitenkin painoin nappia, joka vei minut poliittisesti sitoutumattoman StopTheseThings-kansalaisjärjestön sivulle. Siellä selvisi, että voisin Kanadan ulkopuolella asuvana katsoa dokumentin ilmaiseksi. No, minä katsoin, enkä katunut. Kyse oli DownWind-dokumentista, jota pidän paitsi todella laadukkaasti tehtynä myös hyvin vaikuttavana. Annan linkin dokumenttiin kirjoituksen lopussa.

Minä en vaikuttunut niinkään professori McKitrickin analyysistä, joka repi kappaleiksi joka ainoan tuulivoimalobbareiden ja vihreiden poliitikkojen argumenteista. Minuun tekivät vaikutuksen ne tavalliset ihmiset, joiden elämät Ontarion provinssihallinnon vuonna 2009 aikaansaama vihreä energialaki on mullistanut täysin. Tajusin löytäneeni ensimmäiset ihmiset, jotka voisi oikeasti luokitella ilmastopakolaisiksi, sillä he ovat joutuneet terveyttään suojellakseen pakenemaan kodeistaan ilmastopoliittisista syistä. Tuntui uskomattomalta löytää nuo tavalliset ja työtään tekevät maanviljelijät, opettajat, sairaanhoitajat, eläkeläiset ja lastenhoitajat Kanadan ehkä kehittyneimmästä provinssista, sillä YK:n lailla kuvittelin ensimmäisten löytyvän Aasian tai Afrikan kehitysmaista.

Ylen juttu merenpinnan noususta ei saa tukea mittauksista

Yle on uutisoinut monessa muussakin mediassa julkaistun jutun Antarktikan lähellä väitetystä merenpinnan "pullistumasta otsikolla "Miksi Etelämantereen rannikolla vedenpinta on korkeammalla kuin muualla?". Seuraavassa Ylen jutusta valittuja paloja muutamalla kommentilla varustettuna.

Ylen Antarktika-jutun kuvitusta

Valtamerten tutkijat ovat jo kauan tienneet, että jäätiköiden sulamisesta ja lämpölaajenemisesta johtuen merten pinnat nousevat. Hämmennystä on aiheuttanut tarkoista tutkimuslaitteista saatu tieto, että Etelämantereen rannikkoseudulla nousu on nopeampaa kuin muualla.

Vuosina 1992 - 2011 Etelämantereen rannikolla merenpinta nousi keskimäärin kaksi millimetriä vuodessa enemmän kuin muualla Eteläisen Tyynenmeren alueella.

Tjaah... Vai on tarkasteltu peräti 20 vuoden jaksoa. Valitettavasti se on kovin lyhyt. Vakavasti otettavista empiirisiin mittauksiin perustuvista tutkimuksista nimittäin tiedämme, että merenpinnan muutos vaihtelee melko paljon vuosikymmenten saatossa. Useat tutkijat ovat päätyneet johtopäätökseen, jonka mukaan merenpinta vaihtelee eniten noin 60 vuoden jaksoissa, mistä syystä sitä lyhyemmät tarkastelujaksot voivat antaa pahasti harhaanjohtavia tuloksia. Esimerkiksi professori Scafetta on tämän paperin johtopäätöksissä kritisoinut postmodernien tutkimusmenetelmien kestämättömän lyhyitä tarkastelujaksoja. No, tässä Ylen jutun takana olevassa Nature GeoSciencessä julkaistussa tutkimuspaperissa (Rapid sea-level rise along the Antarctic margins in response to increased glacial discharge) on sorruttu juuri tähän virheeseen.

Minä käyn usein tarkistamassa tutkimuspapereiden tuloksia sellaisista lähteistä, jotka voivat joko vahvistaa tai kumota löydökset. Niin tein nytkin. Hain PSMSL-tietokannasta Etelämantereen merenpinnan korkeusmittareiden havainnot. Valitettavasti alueella on mittauspaikkoja harvassa, ja niidenkin tiedot ovat usein kovin katkonaisia. Onneksi yksi kelvollinen asema kuitenkin löytyi, ja se sattuu vielä sijaitsemaan jokseenkin keskellä nyt puheena olevan paperin tutkimusaluetta. Tuo asema on Etelämantereen niemimaan saaristossa sijaitseva Faraday, jonka mittaussarja on lähes eheä aina vuodesta 1960 alkaen - siis kattaen 54 vuoden jakson. Sekin on siis lyhyt, mutta katsotaanpa, mitä tuo sarja paljastaa.

Yllä olevassa kuvassa on siis Faradayn merenpinnan korkeus vuosina 1960 - 2013. Nousua siinä näkyy noin yhden millimetrin verran vuodessa koko jakson aikana. Se on saman verran tai hieman vähemmän kuin valtamerillä keskimäärin. Suurennetaanpa kuvaa ja katsotaan merenpinnan nousu Ylen uutisen pohjana olevan tutkimusjakson aikana.

Emme taida saada sitovaa ilmastosopimusta 2015 – ja hyvä niin?

Joka vuosi kansainvälisissä ilmastokokouksissa aggressiiviset ilmastopainostusryhmät ovat vaatineet laillisesti sitovaa ilmastosopimusta. Sen eteen on tehty vaikka minkälaisia temppuja ja vetoomuksia. Mikä mahtaa olla sitovan sopimuksen tulevaisuus, ja mitä Suomi tekee, on tämän bloggauksen pohdintana. Sanotaanko suoraan, että molempien asioiden osalta tulevaisuus näyttää heikolta. Ensin mainittua ei tule ja jälkimmäisen osalta hallituksemme tuskin osaa katsoa kansallista etua.

Myös  Obaman hallinto kertoo, että uutta ja sitovaa ilmastosopimusta ei tule. Viime keskiviikon NewYork Timesin artikkelin mukaan polku sopimuksen aikaansaamiseksi loppui 14 kuukautta ennen ensi vuoden syksyllä pidettävää Pariisin ilmastokokousta. Sen sijaan paras jäljellä oleva tarjous on ei-sitova sopimus. Tämä on iso uutinen, josta Suomessa ei ole juurikaan kerrottu.

Sitä odotellessa hallitustenvälinen ilmastopaneeli (IPCC) yrittää lisätä lämpöä viidennen raporttinsa synteesiosalla tehden sitä, mitä se parhaiten osaa: Se yrittää tuottaa oikeanlaista tunnelmamusiikkia juuri ennen ilmastoneuvottelujen romahdusta. Tässä on se ongelma, että musiikki kuulostaa jo vanhanaikaiselta. IPCC:n raportti, jonka ensimmäinen osa julkaistiin viime syyskuussa, jäi väistelemään koko ilmastotutkimusta hämmentävää isoa kysymystä: Mitkä ovat globaalin lämpenemistauon mahdollisia syitä ja seurauksia? Tauko on jo yli vuosikymmenen mittainen. Sille on jo nyt 39 erilaista ja keskenään ristiriitaista selitystä – lukumäärä vain kasvaa – ja nyt osa ilmastotutkijoista jo sanoo sen mahdollisesti jatkuvan vielä vuosikymmenen tai paljon pidempään. IPCC on joutunut merkityksettömyyden sivuraiteelle ja pysyy siellä, kunnes sillä on jotain vakavaa sanottavaa lämpenemistauosta ja perustelee alarmisminsa, jonka perusteena ovat toteutumatonta lämpenemistä ennustaneet tietokonemallit. Titanicin orkesteri soittaa taas.

Kööpenhaminan ilmastoneuvottelukatastrofin 2009 jälkeen – kun siis sitovaa CO2-päästörajoitussopimusta siellä ei syntynyt – yhdysvaltalaiset ja eurooppalaiset neuvottelijat vetivät hyvin erilaiset johtopäätökset siitä, mitä pitäisi tehdä seuraavaksi.

Obaman hallinto uskoi ilmastonmuutosdiplomatian perustamiseen siihen, että tunnustetaan Kiinan ja Intian vastustuksen estävän kattavan sopimuksen toteuttamisen. Yhdysvaltain senaatti ei tulisi ratifioimaan sopimusta, jossa mukana eivät olisi kaikki suurimmat päästöjen aiheuttajat. Laskennallisesti oli selvää, että jos kaikki suurimmat päästöjen aiheuttajat eivät olisi mukana sopimuksessa, ei olisi mitään mahdollisuuksia torjua ilmaston lämpenemistä.

Saman logiikan mukaisesti presidentti George W. Bush ei aikanaan lähettänyt Kioton pöytäkirjaa senaatin ratifioitavaksi. Sen sijaan hänen hallintonsa laati strategian, jonka tavoitteena oli suurten kehittyvien talouksien sitouttaminen asiaan. Tuon strategian omaksui myös presidentti Obama. Sen menestymiseksi  vaadittiin kehittyneiden ja kehitysmaiden jaon voittaminen, joka kirjattiin vuoden 1992 YK:n ilmastonmuutoksen yleissopimukseen. Sen vuoksi Yhdysvaltain senaatti hyväksyi vuonna 1997 äänin 95-0 Byrd-Hagelin resoluution, jonka mukaan Yhdysvaltain ei pitäisi ratifioida mitään ilmastonmuutokseen liittyvää sopimusta, elleivät siihen konkreettissesti ja ajallisesti sitoudu myös kehitysmaat.

Kööpenhaminan jälkeen eurooppalaiset kuitenkin pitivät kiinni tavoitteestaan saada aikaan sitova sopimus, joka kattaisi kaikki merkittävät päästöjen aiheuttajat - siis tavallaan kyse oli Yhdysvaltain strategian rikkomisesta. Strategiana oli käyttää YK:n ilmastonmuutosneuvottelujen vuosisykliä hajottamatta kehitysmaiden tukemaa enemmistökoalitiota ja lupaamalla kehitysmaille sadan miljardin dollarin vuosittaista ilmastotukea. Ideana oli, että itsensä eristetyiksi löytävien Intian ja Kiinan olisi lopulta annettava periksi kansainvälisen painostuksen alla ja allekirjoitettava kattava sopimus.

Durbanin ilmastokokouksessa 2011 eurooppalaisilla oli vielä ilmeinen valttikortti, joka sisälsi harhauttavan uhkauksen. Nimittäin kaikki muut kehittyneet maat olivat päättäneet liittyä Yhdysvaltain rintamaan ja aikoivat poistua Kioton pöytäkirjan sitoumuksista ensimmäisen sitoumuskauden lopussa. Kanada meni vielä pidemmälle ja irtisanoi virallisesti sopimuksen osaltaan. Ilman suurten kansakuntien suunnitelmallista sitoumusta kovaan ja kaikkia kattavaan sopimukseen EU vetäisi pois pistokkeensa Kioton sopimuksen jatkolta ja kaikelta muultakin. Uhkauksen esitti  Britannian silloinen ilmastonmuutosministeri Chris Huhne, joka ironisesti sittemmin joutui eroamaan ja palvelemaan väärästä valasta tuomittuna Hänen Majesteettinsa vankilalaitoksessa.

Ystävällinen pyyntö Ilmastorealismia-blogin lukijoille

Yritän pitää ilmastoasioihin keskittyvää blogia, joka tarjoaisi mahdollisuuden asialliseen keskusteluun. Minulla on tältä osin moniakin ongelmia. Pyydänkin lukijoilta vihjeitä noiden ongelmien ratkaisemiseksi. Annan seuraavassa luettelossa muutaman mielestäni isoimman pohdittavaksi:

1. Osa kommentoijista ei halua pysyä edes lähellä kirjoituksen aiheen substanssia. Tämä johtaa usein keskusteluketjun sirpaloitumiseen, mikä ei mielestäni ole lukijan etu.
2. Olen kiitollinen niistä vieraskirjoituksista tai sellaisten aihioista, joita olen saanut. Valitettavasti niitä on tullut aika vähän. Nykyisen kirjoitusrytmin ylläpitämiseksi joudun siksi käyttämään melkoisen osan vapaa-ajastani. Katsotaan kauanko sitä jaksan, ja kauanko vaimoni sitä kestää.
3. Blogin lukijamäärä on ollut tasaisessa kasvussa, mutta saan aika heikkoa tilastoa Googlen Blogger-palvelulta asiasta. Tuon tilaston luotettavuutta heikentää oleellisesti se, että jotkut tahot näyttävät säännöllisen vaihtelevasti pingittävän joitakin vanhoja kirjoituksiani. Mikä mahtaa olla syy tuohon? Sekö, etten voisi julkistaa luotettavaa lukijoiden määrää?
4. Saan aika vähän blogin kehitysehdotuksia. Olenko tältä osin kehityskelvoton?

Tuohon ensimmäiseen kohtaan minulla on aika vähän korjausmahdollisuuksia, elleivät ahkerimmat kommentoijat suostu yhteistyöhön. Sillä tarkoitan provosoitumattomuutta aiheen sivuun vieviin kommentteihin. En pysty päivystämään jatkuvasti kommenttien asianmukaisuutta, ja välillä keskustelu riistäytyy käsistä muutamissa kymmenissä minuuteissa. Provoihin ei tarvitse vastata. Olen tyytyväisempi pariin nasevaan ja asiaan pureutuvaan kommenttiin verrattuna sataan jänkkäjuttuun. Minä poistan helposti aiheen sivuun menevät yksittäiset kommentit, mutta kokonaisen kommenttiketjun poistaminen on henkisesti vaikeaa. 

Ehkä tarvitsisin toista tai jopa kolmatta luotettavaa moderaattoria avuksi? Vapaaehtoisia? Vai pitäisikö hyväksyä kommentteja vain Bloggeriin tai muualle rekisteröityneiltä kirjoittajilta ja jättää välillä hyvätkin anonyymit kommentit julkaisematta? Jälkimmäinen ratkaisu helpottaisi moderointia huomattavasti.

Toiseen kohtaan toivon parannusta. Lukijatkin arvostaisivat luultavasti erilaisia kirjoituksia. Tältä osin kiitän tietysti professori Antero Järvistä, joka on uskaltanut aika usein yrittää täällä. Ne ovat olleet poikkeuksetta laadukkaimpia juttuja. Mutta tiedän hyviä asiantuntijoita ja kirjoittajia olevan myös Enontekiön ulkopuolella. Rohkeutta ja kannustusta yrittää myös täällä!

On eri asia aloittaa kirjoittaminen alusta verrattuna vaikkapa kirjoitusvihjeisiin, jotka on varustettu pääpointeilla suomeksi (siis muutamilla lauseilla). Olisin kiitollinen hyvillä linkeillä varustettuihin vijeisiin, joskaan aina osaamiseni ei riitä niistä kirjoituksen riipaisemiseen.

Ilmastorealismia-blogilla on nykyisin (viimeisen vuoden aikana) noin 25 000 - 50 000 lukukertaa kuukaudessa. Kesäaikana lukijoita on vähemmän ja talvella enemmän. Mutta alkuajan lähes räjähdysmäinen lukijamäärän kasvu on taittunut 10% kasvuun viimeisen vuoden aikana. No ovathan nuo luvut ihan kohtuullisia blogistanissa, mutta minä tavoittelen rehelliselle ja tosiasioihin perustuvalle ilmastokeskustelulle suurempia lukijamääriä. Kasvuprosenttia pitäisi nostaa rajusti, jotta blogilla olisi oikeasti vaikuttavuutta. Olisiko neuvoja tämän suhteen?