EU:n olemattomasta sovusta ilmasto- ja energiapolitiikassa – peiliin katsomisen paikka

EU-maiden johtajat pääsivät Brysselissä viime torstain ja perjantain välisenä yönä ”sopuun” EU:n yhteisistä ilmasto- ja energiatavoitteista vuoteen 2030 mennessä. ”Sovittiin” – ja tarkoituksella panin tuon sanan lainausmerkkeihin – seuraavista tavoitteista:

1. Kasvihuonepäästöjen sitova vähennystavoite EU:ssa on vähintään 40 prosenttia vuoteen 2030 mennessä.
2. EU tavoittelee 27 prosentin energiansäästöjä vuoteen 2030 mennessä. Tavoitetta laskettiin yön neuvotteluissa ehdotetusta 30 prosentista, eikä se sido jäsenmaita.
3. Kolmas tavoite on, että 27 prosenttia energiasta tuotettaisiin uusiutuvista lähteistä. Tavoite sitoo EU:ta, mutta ei yksittäisiä jäsenmaita.

Eurooppa-neuvoston puheenjohtaja Herman Van Rompuy otti
lapsenlapsensa kokouskuvaan kertoakseen, ketä varten maailma
jälleen kerran pelastettiin. Jaloa!

Ensimmäisessä kohdassa mainittu 40 prosentin päästövähennystavoite jaetaan kansallisesti sitoviin osatavoitteisiin niin, että korkeamman bruttokansantuotteen omaavat maat - siis mm. Euroopan puhtaimman energian omaava Suomi - saavat kovemmat tavoitteet. Huomioon otetaan kuitenkin myös Suomen ajama ajatus kustannustehokkuudesta: vähennyksiä tulisi kohdentaa aiempaa enemmän köyhempiin maihin, jotka eivät ole vielä tehneet suuria toimenpiteitä. Tuota ensimmäistä kohtaakaan ei ole siis jyvitetty jäsenmaille, joista jokaiselle lisäksi jätettiin veto-oikeus kaikkiin niitä koskeviin tuleviin päätöksiin kaikkien kolmen asian osalta.

Lopputulema on se, että sovittiin eräistä tavoitteista, joita ainoankaan jäsenmaan ei tarvitse noudattaa tai tavoitella. Kansankielessä tätä voisi kutsua kokoontumiseksi toiveiden tynnyrin ympärille. Puola saa jatkaa energiantuotantoa halvalla kotimaisella kivihiilellä, ja vihreää ilmastopolitiikkaa voimakkaimmin ajanut Saksa voi jatkaa puhtaiden ydinvoimaloidensa korvaamista ruskohiilivoimaloita rakentamalla. Hiilen polttaminen siis tulee lisääntymään Euroopassa tulevina vuosina, mutta tästä huolimatta EU virallisessa politiikassaan siis pyrkii kasvihuonekaasupäästöjen vähennyksiin. Minä en viitsi tuhlata aikaani enempää nollasovun analysointiin. Totean vain, että ”sopu” oli heikko yritys pelastaa väärän politiikan kasvot ja retoriikkaa, jolla johtava ilmastonmuutospropagoija yrittää selvitä marras-joulukuun vaihteessa pidettävän kansainvälisen Liman ilmastokokouksen yli.

Jos Eurooppa-neuvosto olisi halunnut keskustella ilmastopolitiikan suuntaviivoista, sen tietysti olisi pitänyt käsitellä niitä lähinnä ilmastomallinnuksiin perustuneita ennusteita, joihin tuon politiikan luonti kymmenkunta vuotta sitten perustui. Nuo ennusteethan ovat menneet dramaattisesti pieleen, sillä globaalisti ilmasto ei ole juurikaan lämmennyt koko modernin EU:n olemassaolon aikana 1990-luvun puolivälistä alkaen. EU-johtajien kannattaisi katsoa peiliin ja kysyä, josko joukossa on hankalia änkyröitä, jotka kieltävät ilmastossa tapahtuneet asiat. Ja jos se olisi halunnut keskustella energiapolitiikasta, olisi sen pitänyt ensin arvioida, miten toteutetun energiapolitiikan keskeiset olettamat ovat kestäneet aikaa. Nuo keskeiset olettamathan olivat vuonna 2008 seuraavat:

1. Fossiilisten polttoaineiden hinnat nousisivat vääjäämättömästi, kuin maailmanlaajuinen kysyntä ylittää tarjonnan jo lähitulevaisuudessa.
2. Eurooppa saisi teollista kilpailuetua olemalla ensimmäinen merkittävä alue maailmassa, joka kehittää uusiutuviin energialähteisiin perustuvaa vähähiilistä taloutta.
3. Asteittain nouseva hiilidioksidin hinta nostaisi ulkoisten vaikutusten - kuten ilmansaasteiden ja ilmastonmuutoksen - kautta hintaa, kunnes uusiutuvista energian tuotantomuodoista (tuuli- ja aurinkovoima, biopolttoaineet) tulisi täysin hintakilpailukykyisiä.
4. Voimakkaasti kohoavien energiakustannusten aiheuttamia kielteisiä vaikutuksia globaalille kilpailukyvylle voitaisiin lieventää maailmanlaajuisella sopimuksella, jossa kaikki maailman suurimmat taloudet sitoutuvat yhteiseen tavoitteeseen vähentää päästöjä ja samalla korkeisiin energian hintoihin.

Epämiellyttävä totuus on nimittäin se, että mikään noista olettamista ei ole toteutumassa lähitulevaisuudessa tai edes mennyt siihen suuntaan. Fossiilisten polttoaineiden hinnat ovat markkinoilla laskeneet. Eurooppa ei ole saanut minkäänlaista kilpailuetua. Se on valunut lähinnä Kiinaan ja jossain määrin Yhdysvaltoihin, jotka ovat halventuneella energialla onnistuneet houkuttelemaan miljoonia työpaikkoja Euroopasta ja vallanneet paitsi globaalisti markkinoita myös onnistuneet saamaan lisää sijaa EU:n sisäisillä markkinoilla. Uusiutuvat energian tuotantomuodot ovat yhtä kilpailukyvyttömiä kuin ennenkin, ja velkaantuva Eurooppa joutuu niitä nykyisen politiikan mukaisesti tukemaan hamaan tulevaisuuteen.  Eikä mikään viittaa siihen, että Pariisissa 2015 päästäisiin kattavaan kansainväliseen sopimukseen hiilidioksidipäästöjen vähennyksistä siten, että edes EU:n oleellisesti heikentynyt nykyinen taloudellinen kilpailukyky voitaisiin siltä osin turvata. Sellaista sopimusta ei tule, jossa Aasian isot maat sitoutuisivat päästöjen vähennyksiin ennen 2030-lukua, jolloin hiilivuoto Aasiaan ja Amerikkaan jatkunee ja lisäksi tullee rajuja ”ilmastokorvauksia”.

Lopuksi sanoisin, että ainakin ilmasto- ja energiapolitiikan suhteen eräs tunnettu suomalaispoliitikko on hyvin oikeassa sanoessaan: ”Missä EU, siellä ongelma.”