Eduskunnan ilmastoseminaarissa ei löytynyt konsensusta

Tutkijoiden ja kansanedustajien Tutkas-yhdistyksen järjestämässä ilmastonmuutosseminaarissa 4.11.2014 oli alustajina neljä eri alojen professoria ja kaksi tohtoria, joilla kullakin oli noin 15 minuuttia aikaa tiivistää alansa uusin käsitys ilmastonmuutoksesta. Olet ehkä kuullut, että tiede on asiasta liki yksimielinen - siis noin 97-prosenttisesti. Seminaarissa tuota konsensusta kannatti yksi tutkimusprofessori, joten konsensus romahti Pikkuparlamentin auditoriossa alustajien osalta alle 17 prosenttiin, jos mittatikkuna pidetään IPCC:n uskoa ihmiskunnan hiilidioksidipäästöjen pääasiallista osuutta viime vuosikymmenien globaaliin lämpenemiseen (joka tosin ei ole globaalia ja on ollut jonkinlaisella tauollakin jo kohta 20 vuotta).

Olin kuuntelemassa seminaarin annin alusta loppuun. Tässäpä huomioitani.

Jalkanen ei löytänyt ilmastomallinnusten spagetista juuri
mitään ennustekykyä Lapin mennyttä ilmastoa kuvaavien
proxyjen (paksu viiva) suhteen.

Ensimmäinen alustaja oli Metsäntutkimuslaitoksen erikoistutkija Risto Jalkanen, joka keskittyi lähinnä Lapin ilmastohistoriaan mm. puulustotutkimusten ja eräiden muiden metsään ja kevään ilmiöihin liittyvien proxytutkimusten valossa. Jalkasen hyvästä alustuksesta tuli täysin selväksi, että ainakaan noiden tutkimusten valossa viimeaikaisessa ilmastohistoriassamme ei ole tapahtunut mitään poikkeuksellista tai huolestuttavaa. Hmm... ehkä Lapin männyt eivät ole vielä ehtineet hätääntyä ihmisperäisistä ilmasto-ongelmistamme?

Viimeisessä esityskuvassaan Jalkanen kehotti syventämään tietämystä ilmaston pitkäaikaisvaihteluista eri syineen, arvioimaan kriittisesti hiilidioksidin merkitystä ilmastoon ja suositti siirtymistä asenteellisuudesta kohti avointa keskustelua. Istuin viisi metriä Ilmatieteen laitoksen johtaja Mikko Alestalon takana. Olen hänen lysenkolaista suhtautumistaan erilaisiin ilmastotutkimuksen näkökulmiin aiemmin kritisoinut. Tuon viimeisen kuvan kohdalla huomasin Alestalon niskan punoituksen nousseen havaittavasti puoli senttiä paidan kauluksen yläpuolelle.

Jalkasen jälkeen esiintyi Helsingin yliopiston tohtori Markku Oinonen, Hänen esityksensä oli sinänsä mielenkiintoinen keskittyessään Suomen varhaishistorian ihmisperäisten jälkien arviointiin radiohiiliajoituksista, mutta ehkä asioista toistaiseksi on liian vähän näyttöä. Mutta mieleen jäi se, että Oinonen on pohtimassa, onko ilmastollisella vaihtelulla yhteyttä siihen, että ihmisasutuksen jäljet Suomessa ovat lähes kadoksissa ajalta noin 1500 ennen nykyisen ajanlaskun alkua. Tuohon aikaanhan sattuu yksi pitkähkö kylmä ajanjakso. Kylmyys on ymmärrettävästi ollut iso ongelma maailman pohjoisimmalle kansalle aina.

Seuraavana alustajana oli sitten se ainoa konsensuksen edustaja, Ilmatieteen laitoksen tutkimusprofessori Hannele Korhonen. Hän näytti lähinnä IPCC:n viimeisen arviointiraportin kalvoja. Niihin tutustuneena osasin arvata likipitäen jokaisen hänen lauseensa ennalta. Korhonen oli alustajana selkeäsanainen ja ymmärrettävä, mutta en hänen sanomaansa analysoi pidemmälle, sillä kaikki Ilmastorealismin vakiolukijat osaavat nuo mantrat jo itsekin ulkoa. Ihmiskunnan syytä siis on viime vuosikymmenien lämpeneminen pääosin. Korhonen kertoi selkeästi olevansa eri mieltä edellisten alustajien kanssa - tarkoittaen ehkä Jalkasen skeptistä asennetta vallitsevaa ilmastoparadigmaa kohtaan. Johtaja Alestalon niskapunoitusta en havainnut Korhosen alustuksen lopussa.

Viiru ilmastopiirakassa

Kirjoitin konsensuksesta ja ilmastotutkimuksesta viime syyskuussa, kun olin saanut luetuksi aihetta koskevan Legates et al (2013) -tutkimuksen. Minulla ei ole tuohon kirjoitukseen lisättävää pl. viereinen kuva, jonka yksi tutkimuksen kirjoittajista, lordi Christopher Monckton of Brenchley, on teetättänyt ja kehottanut panemaan jakoon.

Tuossa kuvassahan todetaan Legatesin ja kumppaneiden yksi keskeinen johtopäätös. Sen mukaan 99,5 prosentissa niistä 11 944 ilmastoa käsittelevistä tieteellisistä tutkimuspapereista, jotka on julkaistu 21 vuoden aikana 1991-2011, ei väitetty suurinta osaa ilmaston lämpenemisestä sitten vuoden 1950 ihmiskunnan aiheuttamaksi. Vain 0,5 prosentissa tutkimuspapereita sellaista väitettiin. Tuo 0,5 prosentin siivu näkyy viiruna piirakkagraafin oikeassa reunassa. Aina ei piirakkaa paistavan kokin (Cook) analyysi omasta reseptistä osu kohdalleen.

Lämpötilamittauksiin voi uskoa vain Suomessa?

Ilmastontutkija Roy Spencer, joka ilmastotutkijoiden valtavan enemmistön lailla pitää ilmastonmuutosta ja myös sen viime aikaista lämpenemistä todellisena ilmiönä, ei ole kovasti arvostanut konsensusta tieteen tekoa vahvistavana ilmiönä. Hän ei muutenkaan näytä paljoa arvostavan postmodernia tiedettä, jossa konsensuksella tai huutoäänestyksillä päätetään totuuksista, vaan kannattaa empiirisiin kokeisiin, toistoihin ja tulosten verifiointiin perustuvia perinteisempiä tieteellisiä metodeja. Siis sellaista tiedettä, joka konsensuspaineista huolimatta kehitti mm. evoluutio- ja suhteellisuusteoriat, atomimallin, tietokoneet jne.

Tohtori Spencer on jo useiden vuosien ajan moittinut omaa tutkimusalaansa, ilmastotutkimusta, tuosta konsensushakuisuudesta ja sen luomasta tutkimusta kahlitsevasta ilmapiiristä. Nyt hän kuitenkin on löytänyt konsensuksen. Siis mistä mahtaa olla kyse?

Spencerin päivitetty graafi

Spencer on blogissaan päivittänyt viereisessä kuvassa (kuvat suurenevat klikkaamalla) olevan graafinsa vuoden 2013 lopun tilanteeseen. Tuossa graafissa esitetään 90 tärkeimmän ilmastomallinnuksen tulokset globaalista lämpötilakehityksestä sekä kahden toisistaan riippumattomista havainnoista koostuvan ja hieman eri asioita mittaavan lämpöaikasarjan kehityksestä. Spencer löytää selvän konsensuksen: Ilmastomallinnukset pitävät pintalämpötiloista koostettua HadCRUT4-aikasarjaa vääränä lähes 96-prosenttisella konsensuksella ja satelliitihavainnoista koostettua alemman troposfäärin UAH- aikasarjaa vielä enemmän vääränä noin 98-prosenttisella konsensuksella. Nuo ovat niin vakuuttavia lukuja, ettei vahvasta konsensuksesta voi olla epäilystä. Spencerin mukaan empiiristen lämpötilahavaintojen täytyy olla vääriä.

Kuva 3

No, Spencer ei kuitenkaan pidä ilmastomallinnusten konsensusarviota oikeana, sillä klassisen fysiikan edustajana hän luottaa enemmän empiirisiin mittauksiin. Tämä johtaa hänen mielestään moniin tärkeisiin kysymyksiin, jotka menevät suoraan sekä ilmastotutkimuksen että -politiikan ytimiin. Niistä joudut lukemaan suoraan Roy Spencerin omasta kirjoituksesta.

Meille suomalaisille on tärkeää tietää, että jo Lipposen II hallituksesta alkaen on noudatettu sellaista ilmasto- ja energiapolitiikkaa, joka perustuu tuohon ilmastomallinnusten konsensukseen. Siihen perustuvat mm. kaikille maakuntahallituksille toimitetut lämpenemisennusteet, joiden mukaan ilmastomme lämpenisi seuraavan 80 vuoden aikana 4 - 6 asteella. Siihen perustuvat myös Lipposen, Vanhasen ja Kataisen hallitusten ilmasto-, energia- ja veropoliittiset toimet, joiden perusteena on käytetty tuota konsensusta. Niiden seurauksena sinun energialaskusi on lähtenyt viime vuosina rajuun nousuun. Tosin et ole vielä nähnyt kuin alun tuosta noususta.

Konsensusargumentoinnin heikkous ja ilmastotutkimus

Erilaisissa väittelyissä ilmastonmuutoksesta kuulet usein väitteen, jonka mukaan "97 % tiedemiehistä on tätä mieltä" tuosta ja tästä ilmastoa koskevasta asiasta. Kun tiedemiehet ovat noin ylivoimaisella konsensuksella tuota mieltä, ei meillä pitäisi enää olla syytä epäillä. Näinhän asiaa argumentoi mm. entinen valtiosihteeri Raimo Sailas, jonka kolumnia arvioin edellisessä bloggauksessani.

Entinen korkeakoulupudokas ja nykyinen Hollywood-näyttelijä George Clooney herätti huomiota hiljattain Amerikassa selventäessään konsensusargumenttia lääkäriesimerkillä: Sinä sairastut vakavasti. Sadasta alan erikoislääkäristä 97 suosittaa sinulle erästä hoitoa, mutta kolme lääkäriä ehdottaa jotain muuta. Kumpaa neuvoa noudatat? No entä kumpaa neuvoa noudattaisit, jos sattuisit tietämään, että nuo 97 lääkäriä ovat olleet väärässä jo 16 vuoden ajan tai ehkä pidempäänkin, ja nuo kolme ovat olleet koko ajan oikeassa?

Tämä ilmastotutkimuksen 97-prosenttinen konsensus on ollut ahkerasti käytetty työkalu vihertäviä agendoja ajaville poliitikoille. Valitettavasti se jo itsessään on virheellinen perustuessaan parin ilmastoaktivistin, John Cookin ja Dana Nuccitellin, "tutkimukseen", joka on aika hyvin käsitelty mm. täällä ja täällä.

Kysymys siis kuuluu, pitäisikö meidän luottaa tuohon ilmastotutkijoiden fiktiiviseen 97-prosenttiseen konsensukseen ja ryhtyä rajuihin toimenpiteisiin tässä ja nyt? Vai pitäisikö luottaa tuohon kolmen prosentin yhtä fiktiiviseen porukkaan? Vastaus dilemmaan on oikeastaan aika helppo. Älä luota äänekkääseen enemmistöön vaan oikeassa olevaan joukkoon sen koosta riippumatta. Nimittäin tässä tapauksessa - siis ilmastotutkimuksessa - tuo "97-porukka" on todella ollut väärässä ainakin viimeiset 16 vuotta, ja tuo kolmen prosentin marginaaliryhmä on epäilyksineen ollut ainakin enemmän oikeassa. 

Katsotaanpa tuon 97-prosenttisen konsensuksen ilmastomallinnusten tuloksia, ja verrataan niitä empiirisesti mitattuun ilmastoon. Viereisessä kuvassa on Alabaman yliopiston tohtori Roy Spencerin kuva trooppisen alueen lämpötilan muutosta kuvaavista mallinnuksista ja todellisesta mitatusta lämpötilasta.

Rationaalinen ihminen ei voi tehdä tuosta kuvasta kuin yhden johtopäätöksen: Lähes kaikki tuon 97-prosenttisen konsensuksen mallinnukset ovat olleet täysin pielessä. Tjaah, mutta tohtori Spencer taitaa kuulua tuohon outoon kolmeen prosenttiin?

Konsensus ja ilmastotutkimus

Tunnettu tieteiskirjailija, Michael Crichton, on joskus sanonut: "Jos se on tiedettä, se ei ole konsensusta; jos se on konsensusta, se ei ole tiedettä." Tuota ajatusta kannattaa pohtia myös ilmastotutkimuksen saralla. Nimittäin minusta tuntuu siltä, että nykyisen ilmastotutkimuksen parissa konsensuksesta on tullut hyve. Tältä osin ilmastotutkimus poikkeaa merkittävästi monista muista tieteellisen tutkimuksen aloista.

Konsensusta - siis täydellistä tai lähes täydellistä yksimielisyyttä - käytetään hyvin vahvasti myös ilmastoa ja sen muutosta koskevassa keskustelussa. Tämä keskustelu on saanut tällä vuosituhannella vahvan poliittisen sävyn, jossa konsensuksella koetetaan hiljentää eri tavoin argumentoivat. Heille yritetään vahvaan konsensukseen vedoten viestiä, että erimielisyys asiassa on joko tieteen vastaisuutta, täydellistä asiantuntemattomuutta tai suoranaista hulluutta.

Nämä konsensusväitteet ovat saaneet jonkinlaista pohjaa muutamista tiedelehdissä julkaistuista tutkimuksista, joiden tulosten mukaan lähes kaikki ilmastotutkijat pitävät ilmastonmuutosta vaarallisena ja ihmiskuntaa siihen syyllisenä. Yksi toisensa jälkeen nämä konsensustutkimukset ovat arviointikeskusteluissa osoittautuneet enemmän poliittiseksi propagandaksi, jollaisiksi ne ehkä oli tarkoitettukin.

Viimeisin tutkimus tuosta "konsensuksesta" oli tunnetun ilmastoaktivistin, John Cookin, organisoima pamfletti, jossa väitettiin julkaistujen noin 12 000 asiaa koskevan tutkimuspaperin perusteella 97,1 prosentin tieteellistä konsensusta sille, että "ihmiskunta on toimillaan aiheuttanut ainakin puolet globaalin ilmaston 0,7 asteen lämpenemisestä sitten vuoden 1950".

Kuten tapana on, väittelyä tutkimustuloksista jatketaan tiedelehdissä. Cookin tutkimukselle toki on jo tuoreeltaan naureskeltu erilaisissa epävirallisemmissa yhteyksissä, mutta nyt se on saanut iskun, josta ei taida olla nousua. Neljä kokenutta tutkijaa osoittavat, että todellisuudessa Cookin väittämä 97,1 prosentin konsensus onkin vain 0,3 prosentin luokkaa. Tutkimuksen "Ilmastokonsensus ja tiedon vääristely: Vastine 'Kansan harhauttamiselle tieteellisillä väitteillä, tieteellisellä konsensuksella ja ilmastonmuutoksenopetuksella ja oppimisella' -julkaisuun" pääkirjoittaja, tohtori David R. Legates, pitää yksinkertaisesti käsittämättömänä, että mikään tiedejulkaisu voisi erehtyä näin paljoa - siis julkaisemaan tosiasiassa reilusti alle 1 %:n konsensuksen yli 97 %:n tuloksena. No käsittämättömyydestä huolimatta ilmastotutkimuksen piirissä kaikki näyttää mahdolliselta. Legates ihmettelee myös sitä 95 prosentin varmuutta, minkä hallitustenvälinen ilmastopaneeli, IPCC, on löytänyt havaintojensa taakse, jos todellisuudessa tukijoiden määrä liikkuu alle prosentissa.

Ilmastotieteen epätieteellisestä argumentoinnista?

Konsensus"tieteet"

Ilmastotiede - jos sitä nyt tieteenalaksi voi kutsua - poikkeaa monella tavalla niistä tieteenaloista, joita minä aikanaan opiskelin, ja joihin tukeuduin työelämässä. No tunnustan suoraan, mitä siitä ajattelen. Pidän nykyistä ilmastotieteen valtavirtaa enemmän tieteen kaapuun naamioituneena poliittisideologisena liikkeenä, jonka keskeisintä hypoteesia hiilidioksidin määräävästä asemasta ilmastomme säätäjänä voi pitää yhtä uskottavana kuin homeopatian, astrologian, refleksologian ja kreationismin keskeisiä oppeja. Näille kaikille yhteistä on horjumaton ja sisäisen tai ulkoisen kritiikin kieltävä usko hypoteesin lopulliseen oikeassa oloon.

No tietysti samanlaisia ilmiöitä on esiintynyt muidenkin tieteiden alueilla. Kommunistihallintojen alaisuudessa lähes kaikki tieteet saivat ainakin yhteiskunnalliset perusteensa marxilais-leniniläisistä lähtökohdista. Tänäkin päivänä meillä on vielä jäljellä tutkijayhteisöjä, jotka kaipaavat noiden aikojen kaikuina lähtökohdikseen ihmisen syyllistämistä. Tämä on tuttua tietysti  vaikkapa sosiologian nais- ja kulttuuritutkimuksien saroilta. Yhteistä näille ja myös nykyiselle ilmastotieteen valtavirralle on vahva linkki politiikkaan. Ne ovat ehkä kaikkein politisoituneimpia tieteenaloja tai niiden osia.

Tiedän hyvin, että yllä olevat kappaleet eivät vakuuta todellisia skeptikkoja, joita tieteen ystävät ja harjoittajat aina ovat. Katsotaanpa, miten ilmastotieteilijät argumentoivat tiedeyhteisön sisällä ja myös julkisuudessa. Se on aika paljastavaa.

Pohjoismaiden suurin riippumaton tutkimuslaitos, Sintef, julkaisi hiljattain tutkimuksen ilmastokeskustelun tilasta. Tuo tutkimus on otsikoitu "Yksimielisyys ja erimielisyys, väittely ihmisen aiheuttamasta ilmastonmuutoksesta". Tutkimuksen pääkirjoittajana ollut Emil A. Røyrvik käy läpi sekä ilmastotieteen päävirran että sen kriitikoiden keskeisimmät argumentit ja tulee johtopäätöksiin, joihin minäkin olen tullut. Mutta katsotaanpa ennen johtopäätöksiä nuo argumentit lyhyesti.

Ilmastotieteilijät - tai oikeammin ilmastoaktivistit - perustelevat väitteidensä vaikuttavuuden erityisesti poliitikoille seuraavin argumentein:

1. Hallitustenvälinen ilmastopaneeli (IPCC) on muodostanut yksimielisyyden siitä, miten maapallon ilmasto reagoi ihmisen vaikutukseen perustuen IPCC:n raportteihin.
2. Ilmastotiede on lähes yksimielinen ihmisen syyllisyydestä ilmaston viimeaikaiseen lämpenemiseen (CAGW) perustuen kolmeen tutkimukseen (Doran ja Zimmermann 2009, Oreskes 2010, Anderegg 2010).
3. Suurin osa kansallisista tiedeinstituutioista tukee em. kahta asiaa.

Skeptikoiden kritiikki kohdistuu noihin kaikkiin kolmeen asiaan. Heidän mielestään IPCC:n konsensus johtuu poliitikkojen ylivallasta IPCC:ssa, ilmastotiede ei ole ollenkaan niin yksimielinen kuin em. tutkimukset väittävät, ja myös kansallisilla tasoilla on huomattavia erimielisyyksiä.

Seuraavaksi Sintefin selvitys analysoi ilmastokeskustelun kuumimpia aiheita, joiksi se nimeää lätkämailaa muistuttavat ja menneisyyteen ulottuvat lämpötilarekonstruktiot, globaalin lämpötilamittauksen nykytilan ja monille johtaville ilmastotieteilijöille kiusalliset tietovuodot.

Sintefin selvitys toteaa, että skeptikoiden epäilykset ovat hyvin argumentoituja. Ilmastotieteen yksimielisyys ja uskottavuus suorastaan murenee Sintefin selvityksessä, ja sen mukana tietysti enemmän tai vähemmän poliittisiksi muodostuneiden IPCC:n ja kansallisten tiedeneuvostojen uskottavuus oleellisesti vähenee. 

Mutta lopullisen niitin ilmastotiede ja sen johtavat elimet saavat oikeastaan vasta johtopäätösluvussa, jossa Sintel käyttäen norjalaisia esimerkkejä todistaa tieteenalan ja sen poliittisten kannattajien argumentoinnin länsimaisen tieteen ihanteiden vastaiseksi. Aivan erityisen selkeästi Sintef osoittaa, että tieteessä konsensus ei ole oleellista, mutta jatkuva epäily vallitsevaa paradigmaa kohtaan sitä on. Sitä oikea ja eteenpäin vievä tiede aina on.

Lopussa Sintefin selvitys lainaa tarkasti aistivan kirjailija Michael Crichtonin sanoja: "Tieteessä yksimielisyys on joutavaa. Tärkeintä ovat toistettavat tulokset. Historian suurimmat tiedemiehet olivat niitä, jotka rikkoivat yksimielisyyden. Ei ole yksimielistä tiedettä. Jos se on yksimielistä, se ei ole tiedettä. Jos se on tiedettä, se ei ole yksimielistä. Loppu."

Kun muistamme vaikkapa Ilmatieteen laitoksen johtokaksikon, Petteri Taalaksen ja Mikko Alestalon, vakioargumentoinnin, voimme todeta heidän syyllistyvän poikkeuksetta tieteenvastaiseen propagointiin, kun he lähes kaikissa esiintymisissään vetoavat juuri noihin kolmeen edellä mainittuun yksimielisyyden aiheeseen. Alestalohan on jopa kirjoittanut propagandaohjeistusta erimielisten hiljentämiseksi.

Tätä kirjoittaessa tuli mieleeni aivan erinomainen ajatus ilmastotieteen kotimaisesta kehittämisestä. Jospa yksityistettäisiin tämä yksimielisen tieteen tyyssija, Ilmatieteen laitos. Ei suoraa valtion rahoitusta - vain tilauksia - ja markkinoille tilaa myös itsenäisille palveluntarjoajille. Pärjätköön Sintefin tavoin markkinaehtoisesti. Paranisiko argumentointi? Opettaisivatko markkinat tieteellistä epäilyä?

Sintefin raportti on lähdeviitteineen 82 sivun mittainen. En mitenkään kyennyt luomaan täydellistä selostusta siitä yhteen lyhyeen blogikirjoitukseen. Niinpä suosittelen sujuvasti englantia lukeville tunnin verran ajan varaamista tuohon raporttiin tutustumiseksi. Aika ei mene hukkaan.