Eduskunnan ilmastoseminaarissa ei löytynyt konsensusta

Tutkijoiden ja kansanedustajien Tutkas-yhdistyksen järjestämässä ilmastonmuutosseminaarissa 4.11.2014 oli alustajina neljä eri alojen professoria ja kaksi tohtoria, joilla kullakin oli noin 15 minuuttia aikaa tiivistää alansa uusin käsitys ilmastonmuutoksesta. Olet ehkä kuullut, että tiede on asiasta liki yksimielinen - siis noin 97-prosenttisesti. Seminaarissa tuota konsensusta kannatti yksi tutkimusprofessori, joten konsensus romahti Pikkuparlamentin auditoriossa alustajien osalta alle 17 prosenttiin, jos mittatikkuna pidetään IPCC:n uskoa ihmiskunnan hiilidioksidipäästöjen pääasiallista osuutta viime vuosikymmenien globaaliin lämpenemiseen (joka tosin ei ole globaalia ja on ollut jonkinlaisella tauollakin jo kohta 20 vuotta).

Olin kuuntelemassa seminaarin annin alusta loppuun. Tässäpä huomioitani.

Jalkanen ei löytänyt ilmastomallinnusten spagetista juuri
mitään ennustekykyä Lapin mennyttä ilmastoa kuvaavien
proxyjen (paksu viiva) suhteen.

Ensimmäinen alustaja oli Metsäntutkimuslaitoksen erikoistutkija Risto Jalkanen, joka keskittyi lähinnä Lapin ilmastohistoriaan mm. puulustotutkimusten ja eräiden muiden metsään ja kevään ilmiöihin liittyvien proxytutkimusten valossa. Jalkasen hyvästä alustuksesta tuli täysin selväksi, että ainakaan noiden tutkimusten valossa viimeaikaisessa ilmastohistoriassamme ei ole tapahtunut mitään poikkeuksellista tai huolestuttavaa. Hmm... ehkä Lapin männyt eivät ole vielä ehtineet hätääntyä ihmisperäisistä ilmasto-ongelmistamme?

Viimeisessä esityskuvassaan Jalkanen kehotti syventämään tietämystä ilmaston pitkäaikaisvaihteluista eri syineen, arvioimaan kriittisesti hiilidioksidin merkitystä ilmastoon ja suositti siirtymistä asenteellisuudesta kohti avointa keskustelua. Istuin viisi metriä Ilmatieteen laitoksen johtaja Mikko Alestalon takana. Olen hänen lysenkolaista suhtautumistaan erilaisiin ilmastotutkimuksen näkökulmiin aiemmin kritisoinut. Tuon viimeisen kuvan kohdalla huomasin Alestalon niskan punoituksen nousseen havaittavasti puoli senttiä paidan kauluksen yläpuolelle.

Jalkasen jälkeen esiintyi Helsingin yliopiston tohtori Markku Oinonen, Hänen esityksensä oli sinänsä mielenkiintoinen keskittyessään Suomen varhaishistorian ihmisperäisten jälkien arviointiin radiohiiliajoituksista, mutta ehkä asioista toistaiseksi on liian vähän näyttöä. Mutta mieleen jäi se, että Oinonen on pohtimassa, onko ilmastollisella vaihtelulla yhteyttä siihen, että ihmisasutuksen jäljet Suomessa ovat lähes kadoksissa ajalta noin 1500 ennen nykyisen ajanlaskun alkua. Tuohon aikaanhan sattuu yksi pitkähkö kylmä ajanjakso. Kylmyys on ymmärrettävästi ollut iso ongelma maailman pohjoisimmalle kansalle aina.

Seuraavana alustajana oli sitten se ainoa konsensuksen edustaja, Ilmatieteen laitoksen tutkimusprofessori Hannele Korhonen. Hän näytti lähinnä IPCC:n viimeisen arviointiraportin kalvoja. Niihin tutustuneena osasin arvata likipitäen jokaisen hänen lauseensa ennalta. Korhonen oli alustajana selkeäsanainen ja ymmärrettävä, mutta en hänen sanomaansa analysoi pidemmälle, sillä kaikki Ilmastorealismin vakiolukijat osaavat nuo mantrat jo itsekin ulkoa. Ihmiskunnan syytä siis on viime vuosikymmenien lämpeneminen pääosin. Korhonen kertoi selkeästi olevansa eri mieltä edellisten alustajien kanssa - tarkoittaen ehkä Jalkasen skeptistä asennetta vallitsevaa ilmastoparadigmaa kohtaan. Johtaja Alestalon niskapunoitusta en havainnut Korhosen alustuksen lopussa.

Oulun yliopiston avaruusfysiikan professori Kalevi Mursula oli seuraavana alustusvuorossa. Hänen akateemiseen tyyliin kohteliaasti asetetut sanansa eivät kuitenkaan jättäneet epäilykselle sijaa. Mursulalla on syvä epäily vallitsevaa ilmastoparadigmaa kohtaan, ja saatamme saada jatkossa tutkimustietoa, joka selittää ilmastollisia asioita aivan eri lähtökohdista kuin IPCC nykyisin. Mursula vihjaisi ideaan "It´s the Sun (Stupid)". Konsensukseen vetoamista en havainnut missään Mursulan esityksen vaiheessa, ja Alestalon niskapunoitus nousi takaisin lähes takaraivoon.

Korholan kivihiilikuva

Kahvitauon jälkeen alustusvuoroon pääsi Helsingin yliopiston ympäristömuutoksen professori Atte Korhola. Hänelle oli nyt kyllä ladattu vähän liian iso pala, josta hyvänkään esiintyjän on vaikea selviytyä. On nimittäin vaikeaa selviytyä 15 minuutissa laajasta aiheesta, johon ei oikeasti usko. Korhola yritti selittää IPCC:n viidettä raporttia ja sen suhdetta ilmastopolitiikkaan. Korholalta jäi näyttämättä iso osa mielenkiintoisia powerpointkuvia, mutta onneksi ne oli jaettu kuulijoille ennalta. Käsitykseni mukaan Korhola ei usko sen paremmin IPCC:n raportin varmuuksiin kuin kansainvälisen ilmastopolitiikan keinoihin. Yhdessä hänen diassaan "kuningas kivihiilen" vahva asema antoi aika lohduttoman lohduttoman kuvan CO2-päästöjen vähentämisen tuoreista menestystarinoista. Mutta kyllä Korhola sen verran hyvin onnistui, että Mikko Alestalon niska hohti punaisena koko esityksen ajan. 

Korholan esityksen osin esittämättömissä dioissa käytännössä tunnustetaan kansainvälisen ilmastopolitiikan etsimän megaratkaisun haun epäonnistuminen ja pohditaan uusia lähestymistapoja asiaan. Korhola ehdotti siirtymistä kohti paikallisia osaratkaisuja. Olen asiasta aivan samaa mieltä, ja niihin pitäisi poliitikkojen uskaltaa kurkistaa.

Viimeisenä alustajana oli Tutkas-seuran kunniapuheenjohtaja, säteilyfysiikan professori (emeritus) Martti Tiuri. Hänen asenteensa ilmastonmuutosparadigman perusteiden oikeellisuuteen on viime vuosina kiristynyt. Se ei käynyt epäselväksi Tiurin esityksestä. Mutta Tiurilla ei taida enää nykyisin olla juurikaan vaikutusvaltaa puolueensa (Kokoomus) ilmasto- ja energiapoliittisiin linjauksiin?

Tilaisuus päättyi paneelikeskusteluun, jota veti koko illan juontanut kansanedustaja Sanna Lauslahti (Kok), ja johon osallistuivat  kansanedustajat Osmo Soininvaara (Vihr), Kimmo Tiilikainen (Kesk), Martti Mölsä (PS) sekä HY:n ympäristöpolitiikan apulaisprofessori Sirkku Juhola. En viitsi pitkästyttää lukijoita tuon tylsäksi kokemani keskustelun tuloksilla enempää kuin toteamalla, että aika lailla tuntui sekä iso kuva että pienemmät faktat olevan hakusessa poliitikoilla. Soininvaara kehui maailman suurimmaksi CO2-päästäjäksi viime vuosina kohonneen Kiinan ilmastopolitiikkaa, Tiilikainen ehdottti uudeksi energiaratkaisuksi talvella toimimattomia aurinkovoimaloita maanteiden varsille, ja Mölsä ei osannut sanoa, ovatko Perussuomalaiset nykyisen ilmastopolitiikan takana vai eivät. Ilmastorealismi-blogi ei anna keskustelusta poliittisia pisteitä kenellekään. Tai no tilaisuuden tyylikkäästi juontaneelle ja erilaisia näkökulmia ilmastopoliittisiin haasteisiin sietävälle Sanna Lauslahdelle voisi kyllä antaa pari pistettä. Mutta kuulijan takaraivoon jäi ajatus, että seuraavaan eduskuntaan tarvittaisiin ilmasto- ja energiapolitiikasta oikeasti kiinnostuneitakin uusia päättäjiä, sillä melkoisen kalliiksi tuo politiikan sektori on tavalliselle kansalaiselle käymässä lähivuosina. Politiikan kustannuksista ei ehkä siksi juuri puhuttu kuin periaatetasolla. Veroja on selvästi tulossa lisää.

Mutta oleellisinta oli se, että eduskunnan Pikkuparlamentti-rakennuksen auditoriossa ei vallitsevasta ilmastoparadigmasta löytynyt konsensusta. Eikähän sellainen oikeiden tieteiden kannalta ole tärkeätäkään. Hyvä kuitenkin, että edes muutama kansanedustaja oli kiinnostunut tutkimuksen eri näkökulmista.