maanantai 30. marraskuuta 2015

Syvää epäilyä Pariisin ilmastokokouksen vaikuttavuudesta

Helsingin Sanomat julkaisi 28.11.2015 aiemman julkaisulinjansa vastaisen vieraskynäkirjoituksen. Olin hämmästynyt sellaisesta, sillä lukemani perusteella Hesarin ilmastouutisointi on ollut hyvin yksipuolista, löysää ja ajoittain puhtaasti propagandistista. Sitä olen useasti tässäkin blogissa kritisoinut, ja se oli yksi syistäni Hesarin tilauksen lopettamiseen. En uskonut lehden linjan järkevöitymiseen tältä osin – enkä usko siihen vieläkään – mutta joka tapauksessa Hesarin pääkirjoitussivun juttu oli positiivinen yllätys. Lehtitalo ei näköjään aivan täysin halua piilottaa poliittisesta valtavirrasta poikkeavia näkemyksiä, joskaan yksi poikkeava juttu ei vakiintunutta linjaa tietenkään miksikään muuta.

Bjørn Lomborg
Kyse on yhden maailman tunnetuimman ympäristöpolitiikan tutkijan, tanskalaisen Bjørn Lomborgin, kirjoituksesta ”Pariisin ilmastokokous jatkaa hymistelyä”, jossa hän arvioi tänään alkavan Pariisin ilmastokokouksen ennakoidun lopputuloksen merkitystä. Lomborgin hyvin kansantajuinen vieraskynäkirjoitus perustuu hänen aiemmin julkaistuun tutkimukseensa. Olen valikoinut alle muutamia kirjoituksen tärkeimpiä kappaleita (sisennettynä ja kursivoituna) ja niitä lyhyesti kommentoinut.

Maailman johtajat kokoontuvat ensi viikolla Pariisiin ilmastohuippukokoukseen. Kokouksen päätteeksi he todennäköisesti kehuvat toisiaan ilmastonmuutoksen hillitsemisestä.

Selkääntaputtelun yhteydessä jää kertomatta, ettei uusi ilmastosopimus estä juuri lainkaan maapallon lämpenemistä. Päättäjien näkemys ilmastonmuutoksesta pohjautuu nimittäin epärealistisiin oletuksiin ja yltiöoptimistisiin ennusteisiin.

Näin varmaankin käy, mutta siitä lisää joulukuussa, kun on aika katsoa, mistä Pariisissa lopulta sovittiin ja mistä ei sovittu.

… EU:ta on kehuttu kunnianhimoisista päästölupauksista, mutta valtaosa unionin ”onnistumisista” ei ole hyödyttänyt maapalloa lainkaan. Saksa, Ranska ja Espanja ovat ehkä supistaneet energiaintensiivistä tuotantoaan, mutta samaan aikaan ne ostavat vastaavia tuotteita Kiinasta.

Suomi on ollut ehkä vieläkin voimakkaampi energiaintensiivisen teollisuutensa supistaja – ainakin suhteellisesti.

Maapallon lämpenemisessä päästöjen syntypaikalla ei ole juuri merkitystä. Teollisuuden hiilidioksidipäästöjä näyttäisi siirtyvän yhä enemmän Intiaan, Vietnamiin ja muihin maihin, joiden sitoutuminen vähennyksiin on heikko tai olematon. Päästömäärät luultavasti jopa kasvavat, koska kehittyvien maiden tuotanto on tehottomampaa kuin länsimaissa.

Tätä energiaintensiivisen ja muunkin tuotannon siirtoa kutsutaan joko globalisaatioksi tai hiilivuodoksi näkökulmasta riippuen. Jälkimmäisestä näkökulmasta sitä on tarkastellut mm. Kokoomuksen entinen meppi, Eija-Riitta Korhola, varsin ansiokkaasti taannoisessa väitöskirjassaan. Epäilen kadottaneemme tuotantomme Aasiaan ja muuallekin osin ihan markkinaehtoisista syistä ja työmarkkinarakenteidemme jäykkyydestä johtuen, mutta olemme kyllä olleet myös naiiveja nimenomaan tuon hiilivuodon osalta, kuten Lomborg jäljempänä vihjaa sitä suoraan sanomatta.

[Lännen] päättäjät vannovat nykyisen [ns. uusiutuvan] teknologian nimiin tunnustamatta sen rajoja. Kansainvälinen energiajärjestö IEA arvioi tuuli- ja aurinkovoiman kattavan tällä hetkellä vaivaiset puoli prosenttia maapallon energiantarpeesta. Vuoteen 2040 mennessä osuuden ennustetaan nousevan 2,4 prosenttiin. Pariisin ilmastokokous lupaa lisää poliittista teatteria.

Ns. uusiutuvien energialähteiden osuus Lomborgin mukaan
IEA, jonka ennusteesta on kyse, ei siis usko nykyisen kaltaisten kalliiden tuuli- ja aurinkovoiman valtaavan markkinoita kuin marginaalisesti. Eikä siihen usko optimistina pitämäni Lomborgkaan, jonka käsitys nykyisten uusiutuvien energiateknologioiden menneisyydestä ja tulevaisuudesta näkyy viereisessä kuvassa. Siihen eivät usko mitkään rationaaliset markkinavoimat.

EU:n vuoteen 2020 mennessä lupaama viidenneksen päästövähennys vuoden 1990 tasosta näyttää vaikutuksiltaan heikolta. Vaikka lupaus pitäisi koko vuosisadan eikä päästöjä ulkoistettaisi muualle – mikä on äärimmäisen epätodennäköistä – maapallon lämpeneminen hidastuisi vuoteen 2100 mennessä vain 0,026 celsiusasteella.

Nyt tullaan aiemmin mainitsemani Lomborgin tuoreimman tutkimuspaperin (Impact of Current Climate Proposals, Lomborg 2015) ydinalueelle. Tuossa tutkimuksessahan Lomborg arvioi nykyisiin ilmastomallinnuksiin perustuen erilaisten päästölupausten vaikuttavuutta. Noihin tuloksiin kannattaa suhtautua sopivalla epäluulolla, sillä viime vuosikymmenien ilmastohistoria ja em. mallinnusten kyky sitä ”ennustaa” viittaavat paljon pienempään vaikutukseen. EU:n päästövähennyslupauksen todellinen vaikutus reaalimaailmassa voi olla myös yhtä tai kahta kertaluokkaa pienempi – siis asteen tuhannes- tai kymmenestuhannesosia – jolloin emme kykenisi sitä edes lähitulevaisuuden paremmalla mittaustekniikalla luotettavasti havaitsemaan. Olipa niin tai näin, Lomborg käyttää alarmistisia malleja ilmastotoimien vaikutusten arviointiin, jolloin niitä on aika vaikea käyttää hänen johtopäätöstensä kumoamiseksi.

Jos kaikki maat täyttäisivät vuoteen 2030 ulottuvat lupauksensa, maapallo hyötyisi 0,048 astetta vuoteen 2100 mennessä. Lysti maksaisi vähintään häkellyttävät 3 000 miljardia Yhdysvaltojen dollaria vuodessa.

keskiviikko 25. marraskuuta 2015

Julkisen mittausdatan taivuttelu on vaikea laji jopa yksikön päällikölle

Yleisradiomme uutiset julisti  otsikolla ”Ilmastonmuutos näkyy jo Suomen säässä – Joulukuut lämmenneet eniten” eräitä väittämiä, jotka särähtivät korvassani. Tutkitaanpa, mikä moisen riitaäänen
Ylen jutun kuvitusta
aiheutti. Seuraavassa lainaukset Ylen jutusta ovat sisennettynä ja kursivoituna.

Suomen keskilämpötila on noussut 1800-luvun puolivälistä jo yli kaksi astetta. Suomessa lämpötila on noussut kaksinkertaisesti koko maapalloon verrattuna. Talvikuukaudet ovat lämmenneet selvästi kesäkuukausia enemmän.

Kävin hakemassa Suomen (60-70N, 20-30E) kuukausikohtaiset keskilämpötilat vuodesta 1855 alkaen brittien CRUTEM4-tietokannasta. Tuon IPCC:nkin käyttämän aikasarja-aineiston lisäksi hain lisäksi paljon tarkemmasta mutta lyhyemmästä RSS-satelliittiaikasarjasta vastaavat alemman troposfäärin (TLT) tiedot vuodesta 1979 alkaen. Seuraavassa kaikki lämpötilatiedot ovat lämpötilapoikkeamia eli anomalioita sarjojen perusjaksoihin tai lämpötilamuutoksia.

Vuosikeskilämpötiloista lineaarisella trendillä laskettuna Suomen alue on CRUTEM4-sarjan mukaan lämmennyt välillä 1855 - 2014 noin 1,7 °C. Asiasta saa lisävalaistusta tarkasteltaessa lämpenemistä vaikkapa 30 vuoden ilmastojaksoina. Olen laatinut alla olevan graafin, jossa paksut viivat esittävät lämpötilojen 30 vuoden liukuvaa keskiarvoa.  Vuosilämpötilojen osalta kylmin 30 vuoden jakso on 1855 - 1884, anomalialtaan -0,71 °C, ja lämpimin on 1985 - 2014, +0,82 °C. Noiden välinen erotus on noin 1,5 °C. Mutta suurin lämpötilan nousu tapahtui noin välillä 1860 - 1940, sillä vuosien 1925 - 1954 keskilämpötila on +0,5 °C. Kokonaislämpenemisestä siis yli puolet (noin 1,2 °C eli 80%) tapahtui ennen kuin ihmisperäinen vaikutus IPCC:n raporttienkaan mukaan saattoi merkittävästi asiaan vaikuttaa.

Ohuet viivat kuvaavat kyseisen vuoden lämpötilapoikkeamaa vertailujaksosta. Paksummat 30 vuoden liukuvat keskiarvot
kuvaavat arvopistettä edeltäneen 30 vuoden lämpötilojen keskiarvoa.
Talvikuukaudet ovat toki lämmenneet viimeisen 150 vuoden aikana, tai oikeastaan pitäisi sanoa vuosina 1855 - 1954, noin 1,9 °C, mutta siitä alkaen lämpenemistä ei ole näkynyt. Käytännössä kaikki 30-vuotisjaksot, jotka alkavat aikaisintaan 1920-luvulla ja päättyvät 1950-luvulla, ovat talvikuukausien keskilämmön osalta viimeisintä jaksoa 1985 - 2014 lämpimämpiä.

– Joulukuut ovat lämmenneet jopa viitisen astetta, elokuussa lämpenemistä ei ole juurikaan tapahtunut, sanoo Ilmatieteenlaitoksen yksikön päällikkö Ari Laaksonen.

maanantai 23. marraskuuta 2015

Risusavottaan linjoille ja vähemmän ilmaston syyttelyä

Viikonlopun 21.-22.11.2015 kotimaan uutisia hallitsi märkä lumisade, joka katkaisi Pirkanmaalla ja Keski-Suomessa monilta sähkön saannin ja osin junaliikenteenkin. Useissa uutisissa lumisateen poikkeuksellisuus nousi esiin, sanaa ääri-ilmiö käytettiin ja syntipukiksi löydettiin ilmastonmuutos. 35000 Elenian asiakasta edelleen sähköttä – ”Monenlaista nähty, mutta ei vielä tällaista”, josta olevat lainaukset ovat alla sisennettynä ja kursivoituna.
Kuva 1: Elenian sähkökatkokarttaa Juupajoelta 23.11. illalla

Tutkitaanpa asiaa säätilastoja vastaan. Olen uutisista poiminut esimerkiksi Iltasanomien verkkopalvelussa sunnuntai-iltana (22.11.) julkaistun jutun otsikolla

Sähköyhtiö Elenian asiakkaat ovat kärsineet viikonlopun lumisateiden aiheuttamista sähkökatkoista Pirkanmaalla ja Keski-Suomessa. Viestintäjohtaja Heini Kuusela-Opas kertoo, että pahimmillaan ilman sähköjä oli yli 50 000 asiakasta.

Noin 30 senttiä märkää lunta on kaatanut tuhansittain puita erityisesti itäisellä Pirkanmaalla. Esimerkiksi Juupajoella ilman sähköjä oli pahimmillaan lähes koko kunta. Keskustaan sähköt saatiin palautettua sunnuntaina iltapäivällä.

Tuo määrä uutta lunta on aika paljon. Kun lumi lisäksi on märkää tai rännänsekaista, puut tietysti ovat koetuksella.

Kuusela-Opas kuvailee, että näkymät ovat Pirkanmaalla hurjat, kun puuta, joka kaatuu lumen painosta on tuhansittain. Hän kuitenkin kiistää, että talvi olisi yllättänyt sähköyhtiön.
– Lumentulo tähän aikaan vuodesta on normaalia. Meillä on ollut pitkään varautumissuunnitelma, jossa henkilöstölle määritelty tehtävät. Tästäkin tuli tieto Ilmatieteen laitokselta, mutta lumen määrä ja sen laatu olivat poikkeuksellista ja kova koettelemus sähköverkolle. Kokeneet asentajat sanovat, että monenlaista nähty, mutta ei vielä tällaista.

Viestintäjohtaja Kuusela-Opas on oikeassa sanoessaan lumentulon olevan tähän aikaan vuodesta normaalia. Jyväskylän lentokentän sääaseman mukaan lunta on marraskuun 22. päivänä keskimäärin noin 9 cm:n kerros GHCN v2- aikasarjan mukaan. Tilastollinen kahden sigman vaihteluväli (siis 95 %:n luottamuksella) on 1 – 32 cm. Tuon alueen sadantatilastojen mukaan yli 30 cm:n lumikuormia voi em. 95 %:n luottamuksella odotella jo 17.10. alkaen – siis kuukautta nyt tullutta aiemmin – joten vuodenaikaankaan nähden ensilumessa ei ollut mitään poikkeuksellista.

Ehkä lumisade ei varsinaisesti yllättänyt sähkön jakeluverkon omistavaa Eleniaa, koska sille kerrottiin muutamaa päivää aiemmin lumisateen mahdollisuudesta varmaan ihan asiallisesti. Mutta oliko se varautunut tällaiseen sääilmiöön, jollaisia voi ilmastohistorian valossa esiintyä muutamia kertoja vuosisadassa tai pahimmillaan jopa muutamia kertoja vuosikymmenessä? Olisiko Elenia ehtinyt varautua asiaan kunnolla ja sähkökatkot välttäen, vaikka sille olisi kerrottu asiasta kaksi viikkoa tai kuukautta aiemmin? Tuskinpa – mutta tästä asiasta lisää jäljempänä.

– Jos lumi olisi tullut 2–3 asteen pakkasessa, ei olisi tapahtunut mitään.

perjantai 20. marraskuuta 2015

Ylen säälittävä ilmastonmuutosanimaatio

YK:n vetämän ilmastokokouksen alkuun on alle kaksi viikkoa. Sen on määrä synnyttää uusi, kattava ilmastosopimus. Tällä viikolla Yleisradiomme on päättänyt julkaista animaatioita ilmastonmuutoksen perusasioista. Ensimmäisen tarkoituksena on kertoa epäilevälle kansalle vastaus kysymykseen: Mikä ilmastonmuutos? No katsotaan. Olen kopioinut animaation alle:



Ilmastonmuutos on seurausta kasvihuoneilmiöstä


Näinhän se ei ole – ei ainakaan noin kategorisesti. Ilmaston muuttumista voivat aiheuttaa monet tekijät alkaen lähes yksinomaisen lämpölähteemme – auringon – aktiivisuuden muutoksista moniin vaikeasti mitattaviin ja vielä aika epätarkasti tunnettuihin muutoksiin merivirtauksissa, pilvisyydessä, maaperän geologisissa prosesseissa jne. Pitkillä (yli kymmenien tuhansien vuosien) aikaväleillä ilmastollisia muutoksia aiheuttavat lisäksi maapallon kiertoradan ja akselin kallistuskulman vaihtelut huojuntoineen.

Ilmakehän kaasut estävät lämpösäteilyä pääsemästä avaruuteen


Tässä kohtauksessa näytetään auringon lämpösäteilyn saapuminen maan pinnalle ja sitten sen pomppiminen vangittuna maanpinnan ja ilmakehän yläkerrosten välillä. Niin ei tapahdu, sillä ilmakehä on aivan yhtä läpinäkyvä tulevalle auringonsäteilylle kuin samalla taajuudella poistuvalle – siis maan pinnasta tai pilvistä heijastuvalle ja avaruuteen poistuvalle säteilylle.

Kasvihuonekaasut kyllä absorboivat auringon lämmittämältä maapallolta ylöspäin suuntautuvaa pidempiaaltoista infrapunasäteilyä, mutta senkään pääsyä avaruuteen ne eivät estä. Viimeisten 34 vuoden aikana satelliitit ovat itse asiassa mitanneet tuon maapallolta avaruuden syvyyksiin katoavan infrapunasäteilyn määrän hieman kasvaneen, kuten viereisestä graafista ilmenee. Siinä on esitetty keskimääräinen vuosittainen säteily yläilmakehästä ulos avaruuteen (NOAA OLR dataset) kolmelta eri vyöhykkeeltä, päiväntasaajalta (10N – 10S), Arktikalta (70 – 90N) ja Antarktikalta (70 – 90S).

Kaasut toimivat samaan tapaan kuin kasvihuoneen katto


No eivät toimi ollenkaan samalla tavalla. Kasvihuoneen katto ja seinät estävät huoneen sisällä lämmenneen kaasuseoksen kulkeutumisen, mitä kaasut eivät ilmakehässä estä. Päinvastoin niiden liikkeen mukana lämpöä siirtyy paitsi päiväntasaajalta napojen suuntaan myös pinnasta yläilmakehään, josta se sitten pääseekin karkaamaan avaruuteen.

Ilmastonmuutos on kasvihuoneilmiön voimistumista


Voisihan se osin sitäkin olla, mutta moista voimistumista emme ole kyenneet mittaamaan esimerkiksi täältä karkaavasta infrapunasäteilystä. Todellisille menneisyydessä tapahtuneille ilmastonmuutoksille on löydetty aivan muita syitä, joista muutamia jo mainitsinkin bloggauksen alkupuolella, eikä niillä ole juuri mitään yhteyttä sen paremmin ihmiskuntaan kuin hiilidioksidiinkaan. Noista syistä Ylen animaatiossa ei mainita sanallakaan.

Tähän kohtaan animaatiota on lisätty köhimiskohtaus. Nykyisinä tai edes kasvaneina pitoisuuksina ilmakehän kasvihuonekaasut, vesihöyry, hiilidioksidi, metaani, typpioksiduuli tai otsoni, eivät aiheuta köhimistä tai muitakaan ikäviä reaktioita.

Jos köhimisellä viitataan sisäilman puhtauteen tai epäpuhtauteen, väittäisin sen ainakin Suomessa parantuneen merkittävästi viimeisten 100 vuoden aikana, kun savupirteistä on päästy eroon. Minä en ymmärrä, miten köhiminen liittyy kasvihuoneilmiöön tai ilmastonmuutokseen.


keskiviikko 11. marraskuuta 2015

Tiedettä vai pseudotiedettä: Tieteentekijän vaihtoehdot

Professori Antero Järvisen vieraskirjoitus


Kirjoitin kauan sitten (1982) Suomen Luonto -lehteen artikkelin ”Tarkkuutta vai taidetta: lintumaalarin vaihtoehdot”. Tuo vanha kirjoitus tuli mieleeni pohtiessani politisoituneen tieteen kuten ilmaston lämpenemistutkimuksen ja sen vesitetyn muunnoksen, ilmastonmuutostutkimuksen, vaikutuksia tieteentekijän arkeen. Muistaakseni sympatiani sai ruotsalaisen Bruno Liljeforsin impressionismi eikä von Wrightin taiteilijaveljesten höyhenentarkka biedermeier-tyyli. Toisin kuin taiteessa, tieteessä tarkkuus (mittaukset ja muu data) menee kuitenkin taiteellisuuden (kuvitelmien ja vaikutelmien) edelle. Olen käsitellyt tieteen ja taiteen eroja ja yhtäläisyyksiä ilmastonmuutosnäkökulmasta biotaidekirjassa ”Field Notes. From Landscape to Laboratory” (2013), joka on vapaasti netistä ladattavissa. 

Mikään ei ole ikuista, paitsi muutos


Australialaisen pilapiirtäjä Steve Hunterin näkemys
jatkuvasti muuttuvasta ilmastonmuutoksesta
Ennen luonnontieteellisen tutkimuksen lähtökohtana oli selkeä ja mahdollisimman arvovapaa hypoteesi tai ongelma, johon etsittiin vastausta. Tutkimuksen ja sille rahoitusta hakevan hankkeen nimi saattoi olla esimerkiksi ”Lämpötilan vaikutus kuukkelin pesimäbiologiaan”. 

Luonnontieteisiinkin pesiytyneen arvolatautuneen postmodernismin ja politisoituneen pseudotieteen seurauksena vapaa tyyli on syrjäyttänyt perinteisen tieteenteon tyylin. Jotta täsmälleen samanlainen kuukkelitutkimus saisi nykyisin rahoitusta ja sen tutkimustulokset hyväksyttäisiin helpommin julkaistavaksi tiedelehdissä ja mediassa, tutkijat ovat kantapään kautta oppineet, että hankkeen ja julkaisun nimen on oltava ”Ilmastonmuutoksen vaikutus kuukkelin pesimäbiologiaan”. Tutkimusaineistot tosin sekä ennen että nyt kattavat korkeintaan 10-15 vuotta ja ovat siten liian lyhyitä, jotta ilmaston mahdollisista pesimäbiologisista vaikutuksista voitaisiin sanoa yhtään mitään. Lämpötilan ja sään vaikutusten selvittämiseen kymmenen vuoden tutkimusjakso toki riittäisi.

Arvostettu Nature-tiedelehti julkaisi vuonna 1996 ekologi Camille Parmesanin kirjoituksen ”Climate and species’ range” (Ilmasto ja lajien levinneisyys), jossa hän väitti erään kalifornialaisen perhosen häviävän ilmaston lämpenemisen vuoksi, koska se on pakotettu siirtymään pohjoisemmaksi. Parmesan sai tästä paljon mainetta ja kunniaa, mm. kutsun Valkoiseen taloon ja hallitustenvälisen ilmastonmuutospaneelin (IPCC) raporttien kirjoittajaksi. Toinen yhdysvaltalainen ekologi, Jim Steele, löysi kuitenkin tutkimuksesta vakavia puutteita: Kaupunkilaistumisen aiheuttamien ympäristömuutosten vuoksi häviämisiä oli tapahtunut enemmän lajin levinneisyysalueen eteläosissa kuin pohjoisosissa. Vain tilastollinen keskiarvo oli siirtynyt kohti pohjoista, eivät perhoset.

Lämpötilamuutosten ja perhosten esiintymisen välillä ei myöskään ollut korrelaatiota. Kun Steele pyysi nähtäväkseen tutkimuksen dataa, Parmesan kieltäytyi tieteen pelisääntöjen vastaisesti antamasta sitä. Ehkä hän sai neuvoja samalla tavalla käyttäytyneiltä kokeneemmilta IPCC-raporttien kirjoittajilta Jonesilta ja Mannilta? Sittemmin perhoskannat ovat elpyneet entiselleen koko levinneisyysalueella.

Parmesanin kyseenalaista tutkimusta käytetään yhä todisteena ilmaston lämpenemisen luonnolle aiheuttamista haitoista ja jopa tutkimuksellisena mallina. Totuudenetsijä Steele on kiitosten sijasta saanut loukkaavan pilkkanimen ’ilmastonmuutoksen kieltäjä’ (denier). Steele kertoo perhosista, jääkarhuista, keisaripingviineistä ja monista muista ikonisista luontokappaleista kiinnostavassa kirjassaan “Landscapes & Cycles: An Environmentalist’s Journey to Climate Skepticism” (2013). 

Valtiovalta on monin tavoin tukenut siirtymistä politisoituneeseen pseudotieteeseen. Viimeisimpiä virstanpylväitä tieteen autonomian tuhoamisen tiellä on tutkimuslaitosten, Suomen Akatemian ja Tekesin vapaasti kilpailtavan tutkimusrahoituksen osittainen siirtäminen valtioneuvoston peukalon alle ns. strategiseksi tutkimusrahaksi. Aikaisemmin tiedeyhteisölle suunnatusta rahoituksesta noin 200 miljoonaa euroa jaetaan 2016 lähtien ’strategiseen’ tutkimukseen poliitikkojen haluamalla tavalla. 

Tutkijat ovat rahoituksen turvaamiseksi pakotettuja tekemään strategista ’ilmastonmuutostutkimusta’ elääkseen, niin kauan kuin aihe on poliittisesti korrekti. Siltä varalta, että tämä rahasampo lähiaikoina ehtyisi happosade- ja metsäkuolemasampojen tavoin, on jo löydetty uusi strateginen kohde - kestävä kehitys (sustainability). Kestävä kehitys, jos sillä tarkoitetaan luonnonvarojen järkevää käyttöä, on tietysti kaikkien kannattama hyvä asia. Ongelmana on se, että termiä jo käytetään epätieteellisesti ja tarkoitushakuisesti sisällyttämällä sen piiriin jokseenkin kaikki ihmistoiminnan vaikutus. Rahan haju leijuu jo kestävän kehityksen tutkimus- ja opetushankkeiden yllä. Politisoituneessa ’tieteessä’ liikkuu maailmalla kymmeniä miljardeja euroja vuosittain. Siksi on ymmärrettävää, että vakituista työtä ja turvattua tulevaisuutta vailla olevat nuoret tutkijat turvautuvat tarkoitushakuisiinkin rahoitusmahdollisuuksiin, jos he voivat niiden avulla jatkaa intohimoaan, tieteen tekemistä. 

Lämpenemisen hidastuminen tai loppuminen on pelurien painajaisuni. Ilmastonmuutostutkimuksen ainutlaatuisuus on siinä, että se sallii maalitolppien loputtoman siirtelyn sitä mukaa kun futurologiset ennusteet osoittautuvat vääriksi. Selitykset vetävät jo vertoja legendaariselle Spede Shown sketsille, jossa Pentti Siimes esitti Suomen Selitystoimiston selittäjää Kekkiä (förklarare Käcken), jonka arkistosta löytyi joka tilanteeseen joko kerta- tai kestoselitys. Myös luonnolliset luonnontapahtumat saadaan selittämällä näyttämään ihmisen aiheuttamilta muutoksilta. Millään muulla klassisella tieteenalalla tällainen pelaaminen ei tulisi kuuloonkaan, vaan sitä pidettäisiin epätieteellisenä puuhasteluna. Sanojen merkityskin on muuttumassa: Kymmenen päivän kylmä jakso on nykyisin kylmänpuuska, yhden päivän lämmin sää helleaalto.

Sinisilmäisesti voisi kuvitella, että yliopistojen ja tutkimuslaitosten kokeneilla johtajilla olisi kaukonäköisyyttä asettua tieteen kaapuun puettujen muoti-ilmiöiden yläpuolelle ja ainakin juhlapuheissa varoittaa niiden tieteelle aiheuttamista vahingoista, sillä vapaata ja moniarvoista tiedettä kahlitun ja yksipuolisen sijasta on perinteisesti pidetty yliopistojen ja muiden sivistyslaitosten keskeisenä arvona. Tärkein syy hampaattomuuteen lienee tieteeltä riistetty vapaus. Päinvastaisista lupauksista huolimatta tiedelaitosten resursseja on jatkuvasti pienennetty ja ne on laitettu kilpailemaan verisesti keskenään. Ulkopuolista rahoitusta, julkaisuja ja ranking-pisteitä on saatava keinolla millä hyvänsä. Kukapa ei hädässä ottaisi vastaan löysää rahaa, kun sitä on tarjolla?

Vapaa vai kahlittu tiede?


Löysä raha on kuitenkin harvoin vastikkeetonta. Vastikkeeksi halutaan vähintään kritiikistä pidättäytymistä ja tieteeseen sopimattoman konsensuksen noudattamista. Perinteinen tiede on vähitellen ajautunut kriisiin. Suvaitsemattomuuden ilmasto on saastuttanut miltei joka paikan, jopa teologian paaveineen ja arkkipiispoineen. Media, poliitikot, kirkko ja oppilaitokset puhuvat avoimuuden, sananvapauden, demokratian ja moniarvoisuuden puolesta. Nämä kauniit arvot koskevat vanhoja uskontoja, maahanmuuttoa ja muita aikaisemmin arkoja aiheita. On kuitenkin olemassa yksi pyhä asia, ilmasto, josta meidän on yhä oltava yksimielisiä ja vaiettava, ellemme halua joutua ikävyyksiin. 


Valikoivaa ja tarkoitushakuista suvaitsevaisuutta
Missä viipyvät älymystön protestit ja järjestöjen solidaarisuusmarssit? Ilmastouskovaisista on tullut uskomattoman fundamentalistinen lahko. Heidän harjoittamansa kiusaaminen ja vaino ylittävät jo kohtuuden rajat, mutta kenelläkään ei ole rohkeutta siihen puuttua. Suomesta ei löydy mediaa, joka osaisi tai edes haluaisi esittää asiallisia, mutta tiukkoja kysymyksiä ilmastosta. Miksi ilmatieteilijöiden annetaan jatkuvasti puhua ääri-ilmiöiden lisääntymisestä, kun tilastot eivät tue väitettä? Miksi Lähi-idän pakolaiskriisistä yritetään tehdä ilmastonmuutoskriisiä ilman todisteita? 

Viimeisin sananvapautta loukkaava silmänkääntötemppu on puhuminen ’vastuullisesta sananvapaudesta’. Vastuullisuus on ylevä sana, mutta usein sitä käyttävät sananvapauden yhteydessä ne, jotka haluavat sensuroida tai rajoittaa eri mieltä olevien vapauksia. Ranskan kuuluisin TV-meteorologi Philippe Verdier sai marraskuussa 2015 potkut valtiolliselta TV-kanavalta, kun hän oli kritisoinut ilmastolla uhkailun ylilyöntejä. Näin valikoivasti Ranskassakin, vapauden mallimaassa, noudatetaan sananvapautta, kun ilmastodogmasta on kysymys! 

Koska Charlie Hebdo’n tapahtumista Pariisissa oli kulunut vasta alle vuosi, odotin, että ainakin Philippe Verdier’in kollegat ilmatieteen laitoksilla olisivat protestoineet ja kantaneet Je suis Philippe-kylttejä. Suomalainen media jostain syystä pimitti koko uutisen. Yhdysvalloissa on jo menty niin pitkälle, että ilmastopelottelijat ovat vedonneet presidentti Obamaan, jotta hän edistäisi aloitteita haastaa ns. konsensuksen kanssa eri mieltä olevat tiedeihmiset oikeuteen tutkimustuloksistaan tai käsityksistään. Vastaavanlaisia pseudotieteellisiä ja diktatuuriin johtavia inkvisitioprosesseja harkitaan ihme kyllä Euroopassakin. Tiedeinstituutioiden ikiaikaisesta motosta ”Nullius in verba” (Älä usko kenenkään sanaan) on alettu lipsua.

maanantai 9. marraskuuta 2015

Uunituore ilmastollista kuivuutta ja märkyyttä valottava kartasto Euroopasta

Columbian yliopiston tutkimustiedotteen kuva
Meillä on valitettavan lyhyt mitattu ilmastohistoria. Tarkkuuteen ja alueelliseen kattavuuteen liittyvistä arviointikriteereistä riippuen se antaa kohtalaisen kuvan vain viimeisten vuosikymmenien tai enintään viimeisen 150 vuoden sään vaihteluista. Joka tapauksessa tuo ajanjakso on kovin lyhyt, kun koetetaan arvioida sään ja siitä alueellisesti sekä ajallisesti keskiarvoistetun ilmaston vaihtelevuutta. Eri menetelmin laaditut menneen ilmaston kuvaajat tai määrittäjät, joita on saatu
jäätiköistä, puiden lustoista, vesistöjen pohjaan kertyneistä kerrostumista jne. ovat tuoneet viime vuosikymmeninä runsaasti lisätietoa tuosta vaihtelevuudesta. Mutta nuo sarjat tai proxyt ovat modernien sääasemien mittaustietojen lailla kuitenkin aina paikallisia. Ne eivät sellaisinaan kerro isompien alueiden ilmastosta kovinkaan paljoa.

Kuva 2
Samoin kuin moderneja säämittauksia on yhdistelty laajemmiksi sarjoiksi, on myös proxytutkimusten tuloksia yhdistelty vaihtelevalla menestyksellä. Surullisimmasta päästä muistamme ns. lätkämailatutkimuksen, mutta myös paljon uskottavaa tietoa on saatu esiin. Tällaisia harppauksia ovat olleet ns. kuivuuskartastot Pohjois-Amerikasta (NADA, julkaistu 2004) ja Keski-Aasiasta (MADA, julkaistu 2010). Nyt vastaava on laadittu myös Euroopasta ja sen eteläisiltä lähialueilta. Tämä OWDA-sarja (Old World Drought Atlas) kattaa yli 106 puulustoaineiston perusteella laaditut kesäkuukausien kuivuusindeksit paikkaan sidottuna noin 2000 vuoden ajalta tarjoten siten mahdollisuuden arvioida kuivien ja märkien ilmastojaksojen esiintyvyyttä ja luonnollista vaihtelua vanhalla mantereella.

Columbian yliopiston Edward R. Cookin johdolla OWDA-sarjan laatineet tutkijat esittelevät tuotostaan (Cook et al. 2015) muutamin esimerkein Science Advances -julkaisussa, josta olen kaapannut muutamia kuvia. Noissa kuvissa tutkijat todistavat Euroopan sään melkoisesta vaihtelevuudesta. Historiassa on ollut vuosia, jolloin veden puute kesällä on ollut kasvukauden ennenaikaisesti lopettavaa, ja vuosia, jolloin liialliset sateet ovat sen tukahduttaneet. Jos noista viimeisen 1000 vuoden aikana koetuista äärimmäisistä vuosista joku olisi sattunut 2000-luvulle, sitä olisi takuuvarmasti pidetty ihmiskunnan syntien syynä – siis ihmisperäisenä ilmastovaikutuksena. Niinhän esi-isämmekin noista poikkeuksellisista vuosista ajattelivat, joskin synnit silloin ja nyt ovat kovin erilaisia.

Tutkijat esittelevät karttoja yksittäisiltä vuosilta ja merkittäviltä ilmastollisilta jaksoilta. Kuvan 2 ylemmässä kartassa näkyy lähes koko läntistä ja luoteista Eurooppaa vuonna 1741 koetellut poikkeuksellisen raju kuivuus (mitä ruskeampi täyttöväri, sitä kuivempaa), joka osaltaan ja yhdessä poikkeuksellisen kylmyyden kanssa oli aiheuttamassa mm. Irlannin suurta nälänhätää 1740-1741. Päinvastainen tilanne näkyy alemmassa kartassa vuodelta 1315, jolloin paikoitellen läntisessä Euroopassa satoi niin paljon (märkyys kuvattuna vihreällä), että viljelykasvit tukehtuivat veden alle.

torstai 5. marraskuuta 2015

Ylen punavihreä ja poliittinen ilmastomyrsky Patricia

Yleisradion uutisten ilmastosivuilla hehkutettiin viime kuun lopulla (23. – 24.10.) Meksikoon rantautuneesta Patricia-myrskystä ainakin yhdeksän artikkelin verran. Kirjoitusten tarkoituksena oli ilmeisesti luoda lukijoille Pariisin ilmastokokouksen alla mielikuva sään rajusta äärevöitymisestä todellisen esimerkin avulla. Väittämää äärimmäisten sääilmiöiden yleistymisestähän on yritetty 
Patricia kuvattuna kansainväliseltä avaruusasemalta.
Kuva John Kelly
ilmastonmuutospropagandan osana syöttää jo pidemmän aikaa, jotta tavallisten ihmisten motivaatio ilmastonmuutoksen torjumiseksi saataisiin nostettua poliittisesti siedettävälle tasolle. Ilmastopolitrukkien harmiksi menestys on ollut aika vähäistä, kun ihmisten kokema todellisuus eivätkä edes IPCC:n pari viimeistä raporttia väittämää tue. Mutta katsotaan, kuinka moneen valheeseen Ylen uutistoimitus taipui yhdessä jutussaan, joka oli otsikoitu ”Hurrikaani Patricia rikkoi ennätyksiä”.

Hurrikaani Patricia on ollut monella tapaa poikkeuksellinen, jopa ennätyksellinen hirmumyrsky.

Patricia syntyi ennätyksellisen nopeasti. Vielä torstaina kyseessä oli hieman epämääräinen trooppinen matalapaine ukkosineen. Perjantaina puhuttiin jo luokan 5 hurrikaanista. Matalapaine syveni 24 tunnin aikana peräti 100 hPa, mikä on maailmanennätys alallaan. Matalapaineen syveneminen ja tuulen voimistuminen voimakkaimman luokan hurrikaaniksi tapahtui siis vain noin vuorokaudessa.

Patricia kyllä syveni matalapaineesta hurrikaaniksi nopeasti. Sitäkin nopeammin, eli 100 hehtopascalia alle 24 tunnin, ilmanpaine kuitenkin laski Okinawalle ja myöhemmin Japanin eteläisille pääsaarille iskeneen supertaifuuni Forrestin syntyessä vuonna 1983. Vuonna 1966 Filippiineille iskeneessä supertaifuuni Irmassa mitattiin 51 hehtopascalin paineen alennus vain kahdeksassa tunnissa – siis muutosnopeutena 153 % verrattuna Patriciaan. Maailmanennätystä ei siis syntynyt.

Ilmanpaine laski myös ennätyksellisen alas: alin ilmanpaine hurrikaanin keskuksessa oli 880 hPa. Myrskyn nopea voimistuminen mahdollisti harvinaisen kovat tuulet, kovimmillaan tuuli puhalsi jopa noin 90 m/s. Puuskatuulet olivat vielä tätäkin voimakkaampia. Patricia on mahdollisesti ollut läntisen pallonpuoliskon mittaushistorian voimakkain myrsky.

Ylen jutun faktalaatikko 1
Hmmm… riippuu siitä, miten ”voimakkain myrsky” määritellään. Alimman ilmanpaineen osalta Patricia tosiaan saattoi olla ennätyksellinen läntisellä pallonpuoliskolla. Mutta koko maapallon mittasuhteissa se ei sitä ollut. Itäisellä Tyynellämerellä on mitattu alhaisempia paineita mm. seuraavissa taifuuneissa: Tip vuonna 1979 (870 hPa), June (1975, 875 hPa), Nora (1973, 875 hPa) ja Ida (1958, 877 hPa). Lisäksi on useita myrskyjä, joiden alin mitattu paine on ollut 880 hPa. Kovin kauas eivät jää edes Atlantin hurrikaanit Wilma (2005, 882 hPa), Gilbert (1988, 888 hPa) ja ”Labor Day” (1935, 892 hPa).

Tuulen nopeudella mitattuna kaikkein voimakkain myrsky on ollut taifuuni Nancy, joka saavutti 96 m/s nopeuden. Ainakin kuusi trooppista syklonia vuosina 1959 – 1997 saavutti vastaavasti vähintään nopeuden 85 – 90 m/s. Patrician mitattu hetkellinen tuulen nopeus oli Cuixmalan sääaseman mittaama 82 m/s. Ylen uutisessa käytettyä pintatuulen nopeutta 90 m/s ei oikeasti mitattu. Se tosiasiassa mallinnettiin pintatuuleksi muutaman kilometrin korkeudesta saadusta tutkahavainnosta.


keskiviikko 4. marraskuuta 2015

Näillä luvuilla Pariisiin hidastamaan melko vähäistä lämpenemistä

Pohjoisimpien alueiden lokakuun
keskilämpötilapoikkeamat
Satelliiteista lokakuussa mitatut alemman troposfäärin lämpötilat on julkaistu.

Lokakuussa keskimääräiseen verrattuna lämpimimmät maailman kolkat olivat Fennoskandian lounaisosat, Pohjois-Amerikassa vyöhyke Oregonista Alaskan länsiosiin sekä Australian kaakkoinen rannikkoseutu ja eteläinen Afrikka lähimerialueineen. Viereiset kuvat suurenevat klikkaamalla.

Tavanomaista kylmempääkin säätä oli lähialueellamme, sillä Venäjän koillisosissa lokakuun keskilämpötila jäi noin kaksi astetta alle vuosien 1979 – 1998 keskiarvosta. Viileää oli myös Kanadan koillisosissa ja laajalti eteläisen pallonpuoliskon merien korkeilla leveysasteilla.

Eteläisimpien alueiden lokakuun
keskilämpötilapoikkeamat
Lokakuun keskilämpötila ei muuttanut globaalin alailmakehän lämpenemistauon pituutta. Lineaarisen trendin mukaan RSS-sarjassa se on nyt 18 vuotta ja 8 kuukautta alkaen maaliskuusta 1997, ja UAH-sarjassa se on 18 v 5 kk alkaen kesäkuusta 1997.

Samana lämpenemättömyyden aikana ilmasto- ja energiapolitiikkamme perusteina olevat uusimmat ilmastomallien virtuaalitodellisuudessa ilmasto on lämmennyt yli 0,4 °C, kuten alla olevan graafin punaisen kuvaajan trendiviiva osoittaa.

Keskilämpötilansa maanpinnalla olevista mittareista saavien sääaikasarjojen (GISS, HadCRUT jne.) lokakuun tuloksia joutunemme odottamaan vielä viikon tai pari. Justeeraamiseenhan menee oma aikansa – yleensä reilu kuukausi – mutta otaksun tietojen nyt tulevan tavanomaista aiemmin ja juuri ennen tämän kuun lopulla alkavaa Pariisin ilmastokokousta. Tuon julkistamisen yhteydessä nuo rankasti justeerattujen sarjojen ylläpitäjät todennäköisesti julistavat vuoden 2015 mittaushistorian lämpimimmäksi, vaikka lokakuun mittausten julkistushetkellä vielä kahden kuukauden tiedot puuttuvat. Sellainen kuitenkin on kuulunut viime vuosina ilmastotutkimuksenpolitiikan vuosirytmiin.


sunnuntai 1. marraskuuta 2015

Laatuviinit vaarassa Ylen mukaan - vai ovatko?

Viiniköynnöksiä Ylen jutun kuvituksesta
Nyt tämä ilmaston lämpeneminen on menossa ihan oikeasti huolestuttavaksi. Nimittäin kuluttajat saattavat Yleisradion mukaan menettää tuntuman laatuviineihin. Ihan totta – vakavuudeltaan tämän luokan ilmastouutista en muista tällä vuosikymmenellä lukeneeni. Selviydymmekö enää tästä haasteesta? Vai pitäisikö nyt viimein antautua, ja tunnustaa tosiasiat?

Kuuntelin lauantai-iltana 31.10. Yleisradion pääuutislähetystä ollessani tutkimassa viinikaappiani. Panin oven kiinni, ja laatuviinin sijaan otin viime vuodelta jääneen glögipullon. En halunnut tietenkään haaskata omaan kurkkuuni harvinaistuvaa laatutavaraa. Sitten päätin tutkiskella säätilastoja…

Arnaud d’Arfeuille
Yleisradion Pariisin ilmastonmuutospropagandasarjassa oli vuorossa ”ilmastoniksi”, jonka mukaan aromikkaita ja ennustettua ilmastoa kestäviä viinirypäleitä voidaan kehittää geneettisesti manipuloimalla. Näin ranskalaiset voisivat edelleen jatkaa yhtenä maailman johtavana laatuviinien tuottajana, eikä tuo ranskalaisille tärkeä maataloustuotannon osa livahtaisi ilmastonmuutoksen mukana vaikkapa eteläiseen Suomeen. Otetaan Ylen Pariisin toimituksen jutusta muutama kappale kommentointia varten.

Rinteen kupeessa sijaitsee yksi perinteisimmistä tiloista eli 1600-luvulla perustettu ja Grand Cru Classé -luokiteltu Château La Serre. Arvokasta viinitilaa esittelee omistajasuvun poika Arnaud d’Arfeuille. Häntä hieman huolettaa tilusten tulevaisuus. Ilmaston lämpeneminen aiheuttaa jo nyt päänvaivaa.
– Viimeisen kymmenen vuoden aikana Saint-Émilionissa on ollut useita poikkeuksellisen kuumia ja aurinkoisia kesiä. Sen lisäksi täällä on koettu rajuja myrskyjä sekä pitkään kestäviä sadekausia. Ongelmana ovat etenkin säätilan rajut vaihdokset, d’Arfeuille sanoo. 

Kävin hakemassa RSS-satelliittiaikasarjasta tuon alueen (42,5 - 45.0 N, 0.0 - 2.5 E) lämpötilatiedot viimeiseltä 36 vuodelta. Ne kertovat, että lineaarisella trendillä mitattuna Saint-Émilionin alueen kesien keskilämpötila ei ole noussut sitten vuoden 1987. Toki tämä kesä oli poikkeuksellisen lämmin – se sijoittuu toiseksi lämpimimmäksi RSS-sarjassa – mutta yhtään muuta poikkeuksellisen lämmintä kesää ei tuolla alueella sitten ole ollutkaan viimeisen 10 vuoden aikana. Sen sijaan sarjan viidestä kylmimmästä kesästä kaksi (2007 ja 2014) ajoittuu viimeisen 10 vuoden jaksoon.

Myöskään kuukausikohtainen tarkastelu ei vahvista herra d’Arfeuillen väitettä kuumista kesistä. Kaikissa kuukausikohtaisissa keskilämpötiloissa on vaihtelua, mutta tilastollisessa tarkastelussa äärimmäiseen viiden prosentin joukkoon (siis kahden keskipoikkeaman alueen ulkopuolelle) noista viimeisen 10 vuoden kesäkuukausista kuuluu vain kaksi: Heinäkuu 2015 oli poikkeuksellisen lämmin, ja heinäkuu 2011 oli poikkeuksellisen kylmä. Yksi tai kaksi poikkeavaa kuukautta ei kuitenkaan muuta ilmastoa suuntaan tai toiseen, sillä nekin kuuluvat siihen ja sään tavanomaiseen vaihteluun.