Tiedettä vai pseudotiedettä: Tieteentekijän vaihtoehdot

Professori Antero Järvisen vieraskirjoitus

Kirjoitin kauan sitten (1982) Suomen Luonto -lehteen artikkelin ”Tarkkuutta vai taidetta: lintumaalarin vaihtoehdot”. Tuo vanha kirjoitus tuli mieleeni pohtiessani politisoituneen tieteen kuten ilmaston lämpenemistutkimuksen ja sen vesitetyn muunnoksen, ilmastonmuutostutkimuksen, vaikutuksia tieteentekijän arkeen. Muistaakseni sympatiani sai ruotsalaisen Bruno Liljeforsin impressionismi eikä von Wrightin taiteilijaveljesten höyhenentarkka biedermeier-tyyli. Toisin kuin taiteessa, tieteessä tarkkuus (mittaukset ja muu data) menee kuitenkin taiteellisuuden (kuvitelmien ja vaikutelmien) edelle. Olen käsitellyt tieteen ja taiteen eroja ja yhtäläisyyksiä ilmastonmuutosnäkökulmasta biotaidekirjassa ”Field Notes. From Landscape to Laboratory” (2013), joka on vapaasti netistä ladattavissa. 

Mikään ei ole ikuista, paitsi muutos

Australialaisen pilapiirtäjä Steve Hunterin näkemys
jatkuvasti muuttuvasta ilmastonmuutoksesta

Ennen luonnontieteellisen tutkimuksen lähtökohtana oli selkeä ja mahdollisimman arvovapaa hypoteesi tai ongelma, johon etsittiin vastausta. Tutkimuksen ja sille rahoitusta hakevan hankkeen nimi saattoi olla esimerkiksi ”Lämpötilan vaikutus kuukkelin pesimäbiologiaan”. 

Luonnontieteisiinkin pesiytyneen arvolatautuneen postmodernismin ja politisoituneen pseudotieteen seurauksena vapaa tyyli on syrjäyttänyt perinteisen tieteenteon tyylin. Jotta täsmälleen samanlainen kuukkelitutkimus saisi nykyisin rahoitusta ja sen tutkimustulokset hyväksyttäisiin helpommin julkaistavaksi tiedelehdissä ja mediassa, tutkijat ovat kantapään kautta oppineet, että hankkeen ja julkaisun nimen on oltava ”Ilmastonmuutoksen vaikutus kuukkelin pesimäbiologiaan”. Tutkimusaineistot tosin sekä ennen että nyt kattavat korkeintaan 10-15 vuotta ja ovat siten liian lyhyitä, jotta ilmaston mahdollisista pesimäbiologisista vaikutuksista voitaisiin sanoa yhtään mitään. Lämpötilan ja sään vaikutusten selvittämiseen kymmenen vuoden tutkimusjakso toki riittäisi.

Arvostettu Nature-tiedelehti julkaisi vuonna 1996 ekologi Camille Parmesanin kirjoituksen ”Climate and species’ range” (Ilmasto ja lajien levinneisyys), jossa hän väitti erään kalifornialaisen perhosen häviävän ilmaston lämpenemisen vuoksi, koska se on pakotettu siirtymään pohjoisemmaksi. Parmesan sai tästä paljon mainetta ja kunniaa, mm. kutsun Valkoiseen taloon ja hallitustenvälisen ilmastonmuutospaneelin (IPCC) raporttien kirjoittajaksi. Toinen yhdysvaltalainen ekologi, Jim Steele, löysi kuitenkin tutkimuksesta vakavia puutteita: Kaupunkilaistumisen aiheuttamien ympäristömuutosten vuoksi häviämisiä oli tapahtunut enemmän lajin levinneisyysalueen eteläosissa kuin pohjoisosissa. Vain tilastollinen keskiarvo oli siirtynyt kohti pohjoista, eivät perhoset.

Lämpötilamuutosten ja perhosten esiintymisen välillä ei myöskään ollut korrelaatiota. Kun Steele pyysi nähtäväkseen tutkimuksen dataa, Parmesan kieltäytyi tieteen pelisääntöjen vastaisesti antamasta sitä. Ehkä hän sai neuvoja samalla tavalla käyttäytyneiltä kokeneemmilta IPCC-raporttien kirjoittajilta Jonesilta ja Mannilta? Sittemmin perhoskannat ovat elpyneet entiselleen koko levinneisyysalueella.

Parmesanin kyseenalaista tutkimusta käytetään yhä todisteena ilmaston lämpenemisen luonnolle aiheuttamista haitoista ja jopa tutkimuksellisena mallina. Totuudenetsijä Steele on kiitosten sijasta saanut loukkaavan pilkkanimen ’ilmastonmuutoksen kieltäjä’ (denier). Steele kertoo perhosista, jääkarhuista, keisaripingviineistä ja monista muista ikonisista luontokappaleista kiinnostavassa kirjassaan “Landscapes & Cycles: An Environmentalist’s Journey to Climate Skepticism” (2013). 

Valtiovalta on monin tavoin tukenut siirtymistä politisoituneeseen pseudotieteeseen. Viimeisimpiä virstanpylväitä tieteen autonomian tuhoamisen tiellä on tutkimuslaitosten, Suomen Akatemian ja Tekesin vapaasti kilpailtavan tutkimusrahoituksen osittainen siirtäminen valtioneuvoston peukalon alle ns. strategiseksi tutkimusrahaksi. Aikaisemmin tiedeyhteisölle suunnatusta rahoituksesta noin 200 miljoonaa euroa jaetaan 2016 lähtien ’strategiseen’ tutkimukseen poliitikkojen haluamalla tavalla. 

Tutkijat ovat rahoituksen turvaamiseksi pakotettuja tekemään strategista ’ilmastonmuutostutkimusta’ elääkseen, niin kauan kuin aihe on poliittisesti korrekti. Siltä varalta, että tämä rahasampo lähiaikoina ehtyisi happosade- ja metsäkuolemasampojen tavoin, on jo löydetty uusi strateginen kohde - kestävä kehitys (sustainability). Kestävä kehitys, jos sillä tarkoitetaan luonnonvarojen järkevää käyttöä, on tietysti kaikkien kannattama hyvä asia. Ongelmana on se, että termiä jo käytetään epätieteellisesti ja tarkoitushakuisesti sisällyttämällä sen piiriin jokseenkin kaikki ihmistoiminnan vaikutus. Rahan haju leijuu jo kestävän kehityksen tutkimus- ja opetushankkeiden yllä. Politisoituneessa ’tieteessä’ liikkuu maailmalla kymmeniä miljardeja euroja vuosittain. Siksi on ymmärrettävää, että vakituista työtä ja turvattua tulevaisuutta vailla olevat nuoret tutkijat turvautuvat tarkoitushakuisiinkin rahoitusmahdollisuuksiin, jos he voivat niiden avulla jatkaa intohimoaan, tieteen tekemistä. 

Lämpenemisen hidastuminen tai loppuminen on pelurien painajaisuni. Ilmastonmuutostutkimuksen ainutlaatuisuus on siinä, että se sallii maalitolppien loputtoman siirtelyn sitä mukaa kun futurologiset ennusteet osoittautuvat vääriksi. Selitykset vetävät jo vertoja legendaariselle Spede Shown sketsille, jossa Pentti Siimes esitti Suomen Selitystoimiston selittäjää Kekkiä (förklarare Käcken), jonka arkistosta löytyi joka tilanteeseen joko kerta- tai kestoselitys. Myös luonnolliset luonnontapahtumat saadaan selittämällä näyttämään ihmisen aiheuttamilta muutoksilta. Millään muulla klassisella tieteenalalla tällainen pelaaminen ei tulisi kuuloonkaan, vaan sitä pidettäisiin epätieteellisenä puuhasteluna. Sanojen merkityskin on muuttumassa: Kymmenen päivän kylmä jakso on nykyisin kylmänpuuska, yhden päivän lämmin sää helleaalto.

Sinisilmäisesti voisi kuvitella, että yliopistojen ja tutkimuslaitosten kokeneilla johtajilla olisi kaukonäköisyyttä asettua tieteen kaapuun puettujen muoti-ilmiöiden yläpuolelle ja ainakin juhlapuheissa varoittaa niiden tieteelle aiheuttamista vahingoista, sillä vapaata ja moniarvoista tiedettä kahlitun ja yksipuolisen sijasta on perinteisesti pidetty yliopistojen ja muiden sivistyslaitosten keskeisenä arvona. Tärkein syy hampaattomuuteen lienee tieteeltä riistetty vapaus. Päinvastaisista lupauksista huolimatta tiedelaitosten resursseja on jatkuvasti pienennetty ja ne on laitettu kilpailemaan verisesti keskenään. Ulkopuolista rahoitusta, julkaisuja ja ranking-pisteitä on saatava keinolla millä hyvänsä. Kukapa ei hädässä ottaisi vastaan löysää rahaa, kun sitä on tarjolla?

Vapaa vai kahlittu tiede?

Löysä raha on kuitenkin harvoin vastikkeetonta. Vastikkeeksi halutaan vähintään kritiikistä pidättäytymistä ja tieteeseen sopimattoman konsensuksen noudattamista. Perinteinen tiede on vähitellen ajautunut kriisiin. Suvaitsemattomuuden ilmasto on saastuttanut miltei joka paikan, jopa teologian paaveineen ja arkkipiispoineen. Media, poliitikot, kirkko ja oppilaitokset puhuvat avoimuuden, sananvapauden, demokratian ja moniarvoisuuden puolesta. Nämä kauniit arvot koskevat vanhoja uskontoja, maahanmuuttoa ja muita aikaisemmin arkoja aiheita. On kuitenkin olemassa yksi pyhä asia, ilmasto, josta meidän on yhä oltava yksimielisiä ja vaiettava, ellemme halua joutua ikävyyksiin. 

Valikoivaa ja tarkoitushakuista suvaitsevaisuutta

Missä viipyvät älymystön protestit ja järjestöjen solidaarisuusmarssit? Ilmastouskovaisista on tullut uskomattoman fundamentalistinen lahko. Heidän harjoittamansa kiusaaminen ja vaino ylittävät jo kohtuuden rajat, mutta kenelläkään ei ole rohkeutta siihen puuttua. Suomesta ei löydy mediaa, joka osaisi tai edes haluaisi esittää asiallisia, mutta tiukkoja kysymyksiä ilmastosta. Miksi ilmatieteilijöiden annetaan jatkuvasti puhua ääri-ilmiöiden lisääntymisestä, kun tilastot eivät tue väitettä? Miksi Lähi-idän pakolaiskriisistä yritetään tehdä ilmastonmuutoskriisiä ilman todisteita? 

Viimeisin sananvapautta loukkaava silmänkääntötemppu on puhuminen ’vastuullisesta sananvapaudesta’. Vastuullisuus on ylevä sana, mutta usein sitä käyttävät sananvapauden yhteydessä ne, jotka haluavat sensuroida tai rajoittaa eri mieltä olevien vapauksia. Ranskan kuuluisin TV-meteorologi Philippe Verdier sai marraskuussa 2015 potkut valtiolliselta TV-kanavalta, kun hän oli kritisoinut ilmastolla uhkailun ylilyöntejä. Näin valikoivasti Ranskassakin, vapauden mallimaassa, noudatetaan sananvapautta, kun ilmastodogmasta on kysymys! 

Koska Charlie Hebdo’n tapahtumista Pariisissa oli kulunut vasta alle vuosi, odotin, että ainakin Philippe Verdier’in kollegat ilmatieteen laitoksilla olisivat protestoineet ja kantaneet Je suis Philippe-kylttejä. Suomalainen media jostain syystä pimitti koko uutisen. Yhdysvalloissa on jo menty niin pitkälle, että ilmastopelottelijat ovat vedonneet presidentti Obamaan, jotta hän edistäisi aloitteita haastaa ns. konsensuksen kanssa eri mieltä olevat tiedeihmiset oikeuteen tutkimustuloksistaan tai käsityksistään. Vastaavanlaisia pseudotieteellisiä ja diktatuuriin johtavia inkvisitioprosesseja harkitaan ihme kyllä Euroopassakin. Tiedeinstituutioiden ikiaikaisesta motosta ”Nullius in verba” (Älä usko kenenkään sanaan) on alettu lipsua.

Älä usko vaan epäile!

Hiilidioksidi (CO₂) on vain yksi monista ilmastoon
vaikuttavista tekijöistä. Esimerkiksi vesihöyryyn
verrattuna hiilidioksidin ’säätelynuppi’ on pieni,
 minkä myös brittiläinen pilapiirtäjä Josh on oivaltanut.

Evoluutioteoria on yleisesti hyväksytty, koska sen tilalle ei ole löydetty toista tieteellistä teoriaa, joka selittäisi elämän kehityksen sitä paremmin. Me voimme jopa sanoa, että evoluution kieltäjät kuten kreationistit eivät edusta tiedettä vaan pseudotiedettä. Samaa logiikkaa on yritetty käyttää niitä aidosti totuutta etsiviä tiedeihmisiä vastaan, jotka ovat perustellusti rohjenneet epäillä hiilidioksidiperäisen ilmaston lämpenemisen voimakkuutta ja vaarallisuutta, tai jotka ovat korostaneet ilmaston luonnollisten muutosten merkitystä ja lievän lämpenemisen hyviä puolia. Näitä kriittisiä tiedeihmisiä on kutsuttu loukkaavasti holokaustin kieltäjiksi tai verrattu syyttä tupakkateollisuuden voitelemiin oman edun tavoittelijoihin. 

Tupakka aiheuttaa todistettavasti riippuvuutta ja tappaa miljoonia ihmisiä vuosittain. Sen sijaan ilmastonmuutoksen piikkiin ei ole voitu laittaa vielä yhtään kuolonuhria 30 vuoden odottelusta huolimatta. Voi olla, että sadan vuoden kuluttua löytyy joku ilmastovainajakin, mutta ennen sitä meillä on hyvää aikaa tutkia, kuinka suuri osuus muutoksesta on luontaista ja mikä ihmisen aiheuttamaa, kuinka vaarallista muutos olisi, voiko ihminen ylipäätään estää muutosta sekä millä keinoilla ja kustannuksilla ilmastoa vastaan olisi mahdollista taistella?  Joka tapauksessa on hyvä muistaa, että ilman ihmispopulaation muutosta eli väkimäärän kääntymistä laskuun, ’ilmastonmuutosta’ saati ympäristöjen tuhoutumista ja luonnon monimuotoisuuden köyhtymistä ei voida estää.

Yhdysvaltalainen tähtitieteilijä, astrofyysikko, astrobiologi ja tieteen yleistajuistaja Carl Sagan kirjoitti kirjassaan ”The Demon-Haunted World: Science As a Candle in the Dark” (1997) näin: 

”Surullisimpia historian opetuksia on tämä: Jos meitä huijataan tarpeeksi kauan, pyrimme torjumaan kaikki todisteet huijauksesta. Emme ole enää kiinnostuneita etsimään totuutta. Olemme huijauksen vallassa. On yksinkertaisesti liian tuskallista tunnustaa edes itsellemme, että meitä on kusetettu. Kun annat huijarille vallan, saat sitä tuskin koskaan takaisin.” 

Viimeisen 150 vuoden aikana maapallon keskiarvoistettu ilmasto on lämmennyt luonnollisista ja ihmisen aiheuttamista syistä arviolta 0,8 astetta verrattuna esiteolliseen poikkeukselliseen kylmään aikaan. Se on niin vähän, että meitä on muistutettava siitä päivittäin, koska emme voi sitä itse aistia. Ilmastonmuutostaistelun ydinkysymys on: Voiko luontoon kuuluvan ja kasveja ruokkivan hiilidioksidikaasun (CO₂) määrän kaksinkertaistuminen sadassa vuodessa 300 miljoonasosasta 600 miljoonasosaan (ppm) muuttaa ilmaston niin pelottavaksi, että tarvitaan huippukivuliaita ja astronomisen kalliita toimenpiteitä, joiden tehosta ei ole luotettavaa tietoa? Tuoreen tutkimuksen mukaan globaalisti biljoonia ja Suomenkin tasolla kenties kymmeniä miljardeja euroja maksavat ilmastotalkoomme - jos ne onnistuisivat optimaalisesti - voisivat laskea lämpötilaa korkeintaan 0,2 astetta vuoteen 2100 mennessä, jos uskoisimme nykyisten ilmastomallinnusten tuloksia. Pienemmillä ja ehkä todennäköisemmillä ilmastoherkkyyksillä talkoiden vaikutus jää vieläkin vähäisemmäksi. 

1960- ja 1970-luvuilla ilmaston kylmeneminen
ja lähestyvä jääkausi olivat tieteen
hyväksymä konsensus ja näkyvästi esillä
mm. aikakauslehdissä

Vuonna 1971 maailman johtavat ilmastotutkijat Rasool ja Schneider julkaisivat Science-tiedelehdessä tutkimuksen hiilidioksidin vaikutuksesta troposfäärin lämpötilaan. Heidän mukaansa ilmakehän hiilidioksidimäärän kaksinkertaistuminen silloisesta 325 ppm:stä nostaisi lämpötilaa 0,8 astetta. Hiilidioksidivaikutuksen logaritmisuuden vuoksi lämpeneminen tasaantuisi lopulta lähes kokonaan. Kirjoittajat myös totesivat, että edes hiilidioksidimäärän kymmenkertaistuminen (yli 3000 ppm) ei nostaisi lämpötilaa kuin korkeintaan 2,5 astetta ja että hallitsematon nousu olisi mahdollista vain, jos hiilidioksidimäärä yli tuhatkertaistuisi eli ylittäisi arvon 325000 ppm (maapallon kehityshistorian aikana hiilidioksidimäärä ei ole koskaan ylittänyt arvoa 7000 ppm). 

Tähän mennessä tiede ei ole löytänyt todisteita julkisuudessa esiintyvälle kahden asteen lämpötilan nousun kriittiselle rajalle, joka teoriassa saavutettaisiin sadan vuoden kuluttua ja joka voisi käynnistää jonkin pelottavan tapahtumasarjan. Kuten Rasool ja Schneider toteavat, rajan saavuttaminen on mahdotonta jo sen vuoksi, että ilmakehän hiilidioksidista huomattava osa päätyy maaperään, meriin ja elolliseen luontoon. Monet muutkin tutkimukset osoittavat, että hiilidioksidin kaksinkertaistuminen johtaisi noin yhden asteen lämpenemiseen. Itse asiassa herkkyysarviot ovat tasaisesti laskeneet ja lähestyvät nollaa lähellä olevia desimaalilukuja. Tästä huolimatta IPCC käyttää arvioissaan ja uhkakuvissaan poikkeuksellisen suurta lukua: IPCC:n mukaan kaksinkertaistuminen nostaisi lämpötilaa keskimäärin kolme astetta. 

Mainittua kolmea astetta vielä paisutellaan ilmastomallien mielikuvituksellisilla positiivisilla eli kiihdyttävillä takaisinkytkentämekanismeilla. Luonnosta ei ole kuitenkaan löydetty tällaisia mekanismeja, negatiivisia eli palauttavia kylläkin. Kansaa on harhautettu pitämään ilmastomallien tietokoneskenaarioita mittausten veroisina todisteina. IPCC välttää puhumasta vakavasti otettavista ennusteista (predictions) ja korvaa ne tieteeseen sopimattomilla skenaarioilla tai projektioilla. Vielä vuonna 2001 IPCC:n omankin johtopäätöksen mukaan ”ilmastotutkimuksessa ja -mallinnuksessa tulisi tunnustaa, että olemme tekemisissä kaoottisen, epälineaarisen järjestelmän kanssa, ja siksi pitkäaikaiset ennustukset ilmaston kehityksestä ovat mahdottomia”. Suurin yksittäinen kriisin aiheuttaja on korruptoitunut ja politisoitunut IPCC, joka pitäisi lakkauttaa.

Kohtuullisuuden vetoomus 

Syyskuussa 2015 kirjoitin Yliopisto-lehdessä (Vapaa ja moniarvoinen yliopisto?) mm. näin:

”Muiden tieteellisten kysymysten tavoin ilmastonmuutokseen liittyvät erimielisyydet ratkeavat ajan myötä tieteellisin keinoin. Pelottelu ja toisinajattelijoiden syrjiminen johtaa yliopistomme näivettymiseen ja innovaatioiden ehtymiseen. Tiede ei anna varmoja vastauksia eikä ole koskaan valmis. Huolimatta siitä pitääkö ihmisen aiheuttamaa ilmaston lämpenemistä katastrofina vai ei, tiedeihmisten ja muiden yliopistolaisten ei pidä alentua eri mieltä olevien kollegoidensa vaientamiseen ja noitavainoihin, sillä totuus ei pala roviollakaan. Minun yliopistoni on avoin ja kriittinen yhteisö, joka pyrkii kaikin keinoin puolustamaan vapaata tiedettä ja ihmisoikeuksia. Toivon sen myös säilyvän sellaisena.” 

Jälkikirjoituksia: 

Tätä artikkelia olisi ollut turha tarjota vaikkapa Suomen Kuvalehteen tai Helsingin Sanomiin, koska kokemuksesta tiedän, että ne eivät olisi sitä julkaisseet. Eläköön nettiin siirtynyt vapaa lehdistö!

Ilmastoharhakirjoituksessani mainittu Norwegian Blue -papukaija löytyy täältä. 

_______________________________________________________________

Professori Antero Järvinen on toiminut yli 35 vuotta Helsingin yliopiston biologisen tutkimusaseman johtajana Kilpisjärvellä. Hän on seurannut ilmastotutkimusta ja -keskustelua 1970-luvulta lähtien.