Ilmastotieteen epätieteellisestä argumentoinnista?

Konsensus"tieteet"

Ilmastotiede - jos sitä nyt tieteenalaksi voi kutsua - poikkeaa monella tavalla niistä tieteenaloista, joita minä aikanaan opiskelin, ja joihin tukeuduin työelämässä. No tunnustan suoraan, mitä siitä ajattelen. Pidän nykyistä ilmastotieteen valtavirtaa enemmän tieteen kaapuun naamioituneena poliittisideologisena liikkeenä, jonka keskeisintä hypoteesia hiilidioksidin määräävästä asemasta ilmastomme säätäjänä voi pitää yhtä uskottavana kuin homeopatian, astrologian, refleksologian ja kreationismin keskeisiä oppeja. Näille kaikille yhteistä on horjumaton ja sisäisen tai ulkoisen kritiikin kieltävä usko hypoteesin lopulliseen oikeassa oloon.

No tietysti samanlaisia ilmiöitä on esiintynyt muidenkin tieteiden alueilla. Kommunistihallintojen alaisuudessa lähes kaikki tieteet saivat ainakin yhteiskunnalliset perusteensa marxilais-leniniläisistä lähtökohdista. Tänäkin päivänä meillä on vielä jäljellä tutkijayhteisöjä, jotka kaipaavat noiden aikojen kaikuina lähtökohdikseen ihmisen syyllistämistä. Tämä on tuttua tietysti  vaikkapa sosiologian nais- ja kulttuuritutkimuksien saroilta. Yhteistä näille ja myös nykyiselle ilmastotieteen valtavirralle on vahva linkki politiikkaan. Ne ovat ehkä kaikkein politisoituneimpia tieteenaloja tai niiden osia.

Tiedän hyvin, että yllä olevat kappaleet eivät vakuuta todellisia skeptikkoja, joita tieteen ystävät ja harjoittajat aina ovat. Katsotaanpa, miten ilmastotieteilijät argumentoivat tiedeyhteisön sisällä ja myös julkisuudessa. Se on aika paljastavaa.

Pohjoismaiden suurin riippumaton tutkimuslaitos, Sintef, julkaisi hiljattain tutkimuksen ilmastokeskustelun tilasta. Tuo tutkimus on otsikoitu "Yksimielisyys ja erimielisyys, väittely ihmisen aiheuttamasta ilmastonmuutoksesta". Tutkimuksen pääkirjoittajana ollut Emil A. Røyrvik käy läpi sekä ilmastotieteen päävirran että sen kriitikoiden keskeisimmät argumentit ja tulee johtopäätöksiin, joihin minäkin olen tullut. Mutta katsotaanpa ennen johtopäätöksiä nuo argumentit lyhyesti.

Ilmastotieteilijät - tai oikeammin ilmastoaktivistit - perustelevat väitteidensä vaikuttavuuden erityisesti poliitikoille seuraavin argumentein:

1. Hallitustenvälinen ilmastopaneeli (IPCC) on muodostanut yksimielisyyden siitä, miten maapallon ilmasto reagoi ihmisen vaikutukseen perustuen IPCC:n raportteihin.
2. Ilmastotiede on lähes yksimielinen ihmisen syyllisyydestä ilmaston viimeaikaiseen lämpenemiseen (CAGW) perustuen kolmeen tutkimukseen (Doran ja Zimmermann 2009, Oreskes 2010, Anderegg 2010).
3. Suurin osa kansallisista tiedeinstituutioista tukee em. kahta asiaa.

Skeptikoiden kritiikki kohdistuu noihin kaikkiin kolmeen asiaan. Heidän mielestään IPCC:n konsensus johtuu poliitikkojen ylivallasta IPCC:ssa, ilmastotiede ei ole ollenkaan niin yksimielinen kuin em. tutkimukset väittävät, ja myös kansallisilla tasoilla on huomattavia erimielisyyksiä.

Seuraavaksi Sintefin selvitys analysoi ilmastokeskustelun kuumimpia aiheita, joiksi se nimeää lätkämailaa muistuttavat ja menneisyyteen ulottuvat lämpötilarekonstruktiot, globaalin lämpötilamittauksen nykytilan ja monille johtaville ilmastotieteilijöille kiusalliset tietovuodot.

Sintefin selvitys toteaa, että skeptikoiden epäilykset ovat hyvin argumentoituja. Ilmastotieteen yksimielisyys ja uskottavuus suorastaan murenee Sintefin selvityksessä, ja sen mukana tietysti enemmän tai vähemmän poliittisiksi muodostuneiden IPCC:n ja kansallisten tiedeneuvostojen uskottavuus oleellisesti vähenee. 

Mutta lopullisen niitin ilmastotiede ja sen johtavat elimet saavat oikeastaan vasta johtopäätösluvussa, jossa Sintel käyttäen norjalaisia esimerkkejä todistaa tieteenalan ja sen poliittisten kannattajien argumentoinnin länsimaisen tieteen ihanteiden vastaiseksi. Aivan erityisen selkeästi Sintef osoittaa, että tieteessä konsensus ei ole oleellista, mutta jatkuva epäily vallitsevaa paradigmaa kohtaan sitä on. Sitä oikea ja eteenpäin vievä tiede aina on.

Lopussa Sintefin selvitys lainaa tarkasti aistivan kirjailija Michael Crichtonin sanoja: "Tieteessä yksimielisyys on joutavaa. Tärkeintä ovat toistettavat tulokset. Historian suurimmat tiedemiehet olivat niitä, jotka rikkoivat yksimielisyyden. Ei ole yksimielistä tiedettä. Jos se on yksimielistä, se ei ole tiedettä. Jos se on tiedettä, se ei ole yksimielistä. Loppu."

Kun muistamme vaikkapa Ilmatieteen laitoksen johtokaksikon, Petteri Taalaksen ja Mikko Alestalon, vakioargumentoinnin, voimme todeta heidän syyllistyvän poikkeuksetta tieteenvastaiseen propagointiin, kun he lähes kaikissa esiintymisissään vetoavat juuri noihin kolmeen edellä mainittuun yksimielisyyden aiheeseen. Alestalohan on jopa kirjoittanut propagandaohjeistusta erimielisten hiljentämiseksi.

Tätä kirjoittaessa tuli mieleeni aivan erinomainen ajatus ilmastotieteen kotimaisesta kehittämisestä. Jospa yksityistettäisiin tämä yksimielisen tieteen tyyssija, Ilmatieteen laitos. Ei suoraa valtion rahoitusta - vain tilauksia - ja markkinoille tilaa myös itsenäisille palveluntarjoajille. Pärjätköön Sintefin tavoin markkinaehtoisesti. Paranisiko argumentointi? Opettaisivatko markkinat tieteellistä epäilyä?

Sintefin raportti on lähdeviitteineen 82 sivun mittainen. En mitenkään kyennyt luomaan täydellistä selostusta siitä yhteen lyhyeen blogikirjoitukseen. Niinpä suosittelen sujuvasti englantia lukeville tunnin verran ajan varaamista tuohon raporttiin tutustumiseksi. Aika ei mene hukkaan.