Arktisen jääpeitteen kanarialinnuista, omenoista ja meloneista

Arktisen merijään pinta-alaa, muodostumista ja sulamista on kyetty kattavasti ja kohtuullisella mittaustarkkuudella seuraamaan 1970-luvulta alkaen, jolloin käytössä ovat olleet satelliitit ja niihin sijoitetut sensorit. Tuon pinta-alan kesäinen supistuminen on kiistämätön tosiasia. Tällä asialla voi olla huomattava merkitys ihmiskunnalle monessakin mielessä. Jos merijään laajuus todella jäisi kesäisin viime vuosien tai niitä pienemmälle tasolle, se voisi mahdollistaa lyhyempien merireittien käytön kaupalliseen merenkulkuun Atlantin ja Tyynenmeren talouskeskusten välillä sekä Jäämeren pohjassa ja rannikkoseuduilla olevien luonnonvarojen hyödyntämisen. Mutta en nyt aikonut kirjoittaa näistä asioista, vaikka niitä merkittävinä mahdollisuuksina pidänkin. Kirjoitan jääpeitteen muutoksen osuudesta ilmastonmuutoskeskustelussa.

Ihmisperäisen ilmastonlämpenemishypoteesin (CAGW) kannattajat ovat nostaneet arktisen jääpeitteen "hiilikaivoksen kanarialinnuksi". Jääpeitteen supistuminen on kiistaton todiste siitä, että arktiselle alueelle on päässyt lämpöä, joka tuota jääpeitettä on sulattanut. CAGW-piirit pitävät jään sulamista todisteena myös ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden kasvun vaikutuksesta, vaikka yhteyttä ilmakehän koostumuksen ja jään pinta-alan välillä ei ole kyetty osoittamaan. Heille riittävä todiste on ollut se, että CAGW-tietokonemallinnukset ennustavat jääpeitteen pienenemistä. Kanarialinnun uskottavuutta tosin heikentää se, että vastaavasti etelämannerta ympäröivän merijään pitäisi noiden mallinnusten mukaan sulaa pienemmäksi, mutta siellä jääpeitteen laajuus on kasvanut tasaisesti.

Yksi mahdollinen lähestymistapa selvittää tätä kanarialinnun uskottavuutta ihmisperäiseen jäiden sulattamiseen on tietysti tutkia, kuinka paljon jääpeitteen laajuus on vaihdellut aikojen saatossa ja miten ainutlaatuisia jääpeitteen viime vuosien minimit ovat olleet. Jos ne olisivat ns. ennennäkemättömiä, voisi kanarialinnun tarkkailuun olla syytä. Tämän asian selvittäminen ei ole aivan helppoa, sillä meillä on kattavaa ja riittävän tarkkaa mittaustietoa vasta reilun 30 vuoden ajalta. Se on kovin vähän, sillä tiedämme jo jonkin verran tätä aikaa pidemmästä vaihteluista termohaliinikierrossa.

Jonkin verran on tehty tietysti tutkimuksia, joiden lähtöaineistoina olevista sedimenttinäytteistä on kyetty karkeasti johtamaan keskilämpötiloja Jäämeren rannikoilla satoja tai tuhansia vuosia sitten. Nämä lämpötilarekonstruktiot ovat ajalliselta erottelukyvyltään yleensä niin karkeita, että muutaman kymmenen vuoden pituiset lämpö- tai kylmyysjaksot eivät niissä välttämättä näy.

Yksi mahdollinen tapa selvittää asiaa on koettaa löytää muunlaista evidenssiä jääoloista edes muutaman sadan vuoden perspektiivillä. Tällaista tietoa saattaisi löytyä fenologisten tutkimusten parista, merenkulkuun pohjoisilla alueilla liittyvistä historiallisista kirjoituksista ja tietysti alueen muutaman sadan vuoden pituisesta tutkimuksellisesta historiasta. Ongelmaksi tässä helposti muodostuu se, että näistä viimeksi mainituista lähteistä on hyvin vaikeaa ellei mahdotonta koostaa sellaista aikasarjaa, jota voisi suoraan verrata moderniin mittausdataan. Omenoiden ja melonien vertaaminen yhteismitallisesti ja objektiivisesti on tunnetusti vaikeaa.

Tuo vertaaminen saattaa kuitenkin olla karkeasti mahdollista, jos haetaan vastausta vain pelkistettyyn kysymykseen: Onko arktisen alueen jääpeitteen viime vuosien laajuus jotain ennennäkemätöntä? Tämä kysymys nousi esiin lukiessani professori Judith Curryn erinomaista blogia Climate Etc. Blogissa oli vieraskirjoituksena Thomas Brownin kooste Jäämeren jääpeitteen historiallinen vaihtelu. Osa II: 1920-1950. Brownin aihetta käsittelevän kirjoitussarjan osa I, joka käsittelee vuosia 1816-1860, on ilmestynyt jo vuonna 2009 niinikään vieraskirjoituksena WUWT-blogissa täällä. Curryn mukaan Brownin kirjoitussarja jatkuu myöhemmin julkaistavalla kolmannella osalla, joka keskittyy laajemmin koko holoseeniajan merijään vaihtelun todisteisiin.

Thomas Brown on tehnyt melkoisen työn kootessaan ison määrän havaintoja, joita Jäämeren rannikoiden asukkaat, kalastajat, hylkeenpyytäjät, kauppalaivat, tutkimusmatkailijat, 1900-luvun tutkijat ja rannikkovaltiot ovat keränneet jääoloista ennen satelliittiaikaa. Siksi nuo kirjoitukset ovat aika pitkiä. Täytyy harkita, josko ehtisin joskus kääntää suomeksi edes keskeisimpiä osia tuosta kirjoitussarjasta. Jos joku lukija ehtii, otan käännökset kiitollisena vastaan tänne vieraskirjoituksina!

Yhteenvetona Brownin kirjoitussarjasta voi kuitenkin kertoa alustavan vastauksen yllä olevaan lihavoituun kysymykseen. Hänen tutkimusmateriaalinsa mukaan jääteitteen laajuus on vaihdellut viimeisen 200 vuoden aikana huomattavan paljon. Tuona aikana esiin nousee kaksi lämmintä jaksoa, jolloin jäättömyys on mahdollistanut loppukesäisin silloisten ihmisten toiminnan hyvin pohjoisessa ja laajalti, ja niiden väliset kylmät jaksot, jolloin jääpeite on käytännössä estänyt lähes kaiken toiminnan 1800- ja 1900-lukujen tekniikalla toimineilta. Brown tai häntä kommentoiva Curry eivät lähde vertailemaan omenoita meloneihin, joten heiltä ei saa vastausta kysymykseen, olisiko edellisten lämpimien jaksojen jääpeite ollut yhtä suppea kuin vaikka vuosina 2012 tai 2007.

Selväksi kuitenkin tulee Brownin tekstiä lukiessa, että pohjoisen jääpeitteen laajuus on vaihdellut 1800-luvulla ja 1900-luvun alkupuoliskolla huomattavan paljon. Osin arvailujen varaan jää se, mikä tai mitkä tekijät tuon vaihtelun ovat aiheuttaneet. Ehkä Brown palaa tähän kirjoitussarjansa seuraavassa osassa? Minä arvailen päällimmäiseksi syyksi syyksi Golfvirran vaihtelua. Mutta lukijalle tuli selväksi, että kylmän 1970-luvun laajat jääpeitteet, joihin nykyisiä laajuuksia verrataan, eivät ole se normaali olotila, johon vertauksia pitäisi tehdä. Normaalia taitaa olla vain vaihtelu - siis lämpimien ja kylmien jaksojen vuorottelu useiden vuosikymmenten sykleissä. Tuo vaihtelu ei myöskään tue sitä, että kanarialintu huutaisi hiilidioksidihälytystä. Ja siksi CAGW-alarmistipiireissä on pakkomielle kiistää jääpeitteen vaihtelu, kun sitä ei menneiden vuosisatojen osalta kyetä hiilidioksidilla selittämään.

Suosittelen lukemaan Brownin kirjoitussarjan osat I ja II klikkaamalla tekstissä ylempänä olevia linkkejä. Aikaahan siinä menee, mutta kiehtovia tarinoita ne ovat.