Korkmanin ilmasto-ongelmasta muutama huomio ja keltainen kortti

Aalto-yliopiston taloustieteen professori, Sixten Korkman, on avautunut meille Helsingin Sanomille lähettämässään mielipidekirjoituksessa otsikolla ”Mikä on suurin ongelmamme?”. Lähdin lukemaan

Professori Sixten Korkamilla on ongelma, jonka purkaminen ei
oikein onnistunut HS:n mielipidekirjoituksessa.

Korkmanin tekstiä sillä odotuksella, että vihdoinkin joku viisas kykenee pelkistämään olennaisen. No, millaisia viisauksia Aalto-yliopiston taloustieteen kammioissa on löydetty:

Suurin ongelmamme ei se [sic] ole talouden kilpailukyky tai hallituksen esittämä pakkolainsäädäntö, vaikka siitä on noussut iso meteli. Ei se ole valtion budjettialijäämä. Ehkä se ei ole edes nopeasti kasvanut pakolaisvirta, vaikka tähän liittyy paljon inhimillistä tragediaa.

Tjaah, ongelmat eivät siis löydykään niiltä alueilta, joilta usein mediassa haastatellulta professori Korkmanilta yleensä pyydetään lausuntoja, ja joita tasavaltamme hallitukset ovat viime vuosina pitäneet ongelmallisina. Tämähän menee mielenkiintoiseksi. Nyt Korkmanilla täytyy olla jokin todella suuri tieteellinen löytö, joka ongelmallisuudessa ohittaa kaiken.

Tiedemiesten valtaenemmistö katsoo ilmaston lämpenemisen olevan tosiasia ja ihmisen aiheuttama. Sillä voi olla katastrofaalisia seurauksia esimerkiksi meriveden nousun ja viljelymaiden aavikoitumisen sekä sään ääri-ilmiöiden muodossa.

Ohhoh – vai tiedemiesten valtaenemmistö? Korkman siis päätti aloittaa perustelunsa vetoamalla auktoriteettiin. Sehän ei ole harvinaista vaikkapa pienten lasten kasvatuksessa, uskonnollisissa piireissä, politiikassa tai iskostettaessa kuria armeijan yksiköihin. Mutta niin sanottujen kovien tieteiden piirissä auktoriteettiin vetoamista pidetään kyllä aloittelijoille tyypillisenä argumentointivirheenä. Nojuu, nythän on kyse taloustieteilijän argumentoinnista.

Minulla ei ole ongelmia hyväksyä Korkmanin ensimmäisen virkkeen alkuosaa pienillä tarkennuksilla. Uskoisin nimittäin likipitäen kaikkien ilmakehää tavalla tai toisella tutkineiden tiedemiesten tulleen siihen tulokseen, että ilmakehämme alimmat osat ovat hitusen (keskimäärin muutaman asteen kymmenesosan) lämmenneet verrattuna aikaan vaikkapa 100 vuotta sitten. Mutta ei sen vahvistamiseen mitään tiedemiesenemmistöä tarvita. Siitä todistaa mittausdata, joka yksinään on riittävän vahva todiste asiasta.

Loppuosa tuosta koko kappaleesta onkin ongelmallisempi. Nimittäin ilmastotutkimuksen parissa on paljon erimielisyyttä siitä, miten paljon ja millä mekanismeilla ihmiskunta on lämpenemiseen vaikuttanut. Konsensusta asiasta ei ole, eikä sellaisella ole merkitystäkään, sillä äänestyksillä asiat eivät ratkea fysiikassa.

Jääkauden jälkeinen merenpinnan nousu metreinä.

Katastrofaalisista seurauksistakin voisimme varmaan väitellä pitkään, mutta tähän mennessä nähdystä lämpenemisestä en ole vielä löytänyt hälyttäviä merkkejä. Merenpinta on ollut nousussa viimeiset 22 000 vuotta, ja nousu jatkunee hitaana vielä saman verran, kunnes seuraavan jääkauden tulo saa mannerjäätiköt taas merkittävästi kasvamaan. Epäilen, että esivanhempamme eivät pitäneet jääkauden päättymistä ja sitä seurannutta rajua merenpinnan nousua noin vuosina 12000-8000  ennen nykyisen ajanlaskun alkua kovinkaan uhkaavana asiana. Pikemminkin päinvastoin!

Aavikoitumista toki tapahtuu paikallisesti, mutta tuoreimmat tutkimukset kertovat huomattavasta kasvullisuuden lisääntymisestä isojen aavikoiden reunamilla kuten Sahelissa. Sään ääri-ilmiöt ovat meitä aina koetelleet, mutta niidenkään lisääntymisestä ei ole dataan perustuvaa uskottavaa näyttöä.

Isossa kuvassa maapallon suurin ongelma on ympäristön rasittuminen ja etenkin ilmaston lämpeneminen. On se kumma, että suremme valtion velan jättämistä lapsillemme mutta suljemme silmämme ekologisena kriisinä siirtyvälle perinnölle.

Minä en menisi väittämään, että olemme sulkemassa silmiämme miltään ekologiselta kriisiltä, joskin monen sellaisen (kuten ylikalastuksen, vesistöjen ja maaperän likaamisen, metsien raivaamisen, eroosioherkkyyden kasvattamisen, luonnontilaisten alueiden hävittämisen jne.) osalta voisimme varmasti katsoa tulevaisuuteen tarkemmin. Ehkäpä nuo todelliset ongelmat ovat jääneet ilmastonlämpenemishysterian alle, vaikka niistä on jo nyt todellista näyttöä toisin kuin viime vuosikymmenten pienestä lämpenemisestä, joka tosin on jo parikymmentä vuotta ollut tauolla ja pidemmällä aikatarkastelulla – siis tuhansien vuosien perspektiivissä – osoittautuu lämpötilaproxytutkimusten valossa hitaaksi viilenemiseksi.

Taloustieteilijät ovat arvioineet, että ilmaston liiallisen lämpenemisen ennalta ehkäiseminen olisi viisaampaa kuin peruuttamattoman etenemisen salliminen. Miksi tositoimiin ei ole ryhdytty, miksi kasvihuonepäästöjen [sic] kasvu sen kuin jatkuu?

Jaahas, jo toinen kerta, kun professori Korkman vetoaa auktoriteettiin – tällä kertaa kollektiivisesti taloustieteilijöihin. Toki muutamat taloustieteilijät ovat noin arvioineet, mutta toiset ovat kovin eri mieltä asiasta, mikä ei ole kovin harvinaista yleensäkään taloustieteissä. Osa jopa IPCC:n käyttämistä taloustieteilijöistä pitää pientä lämpenemistä nettovaikutukseltaan hyödyllisenä.

Lihavoin tuosta viimeisestä lainauksesta muutaman sanan, jotka saivat epäilemään, josko professori Korkman on alkuunkaan perehtynyt ilmastoasioihin. Peruuttamaton eteneminen vihjaa ns. karkaavaan ilmastonmuutokseen, jota ei voisi mikään – siis edes luonto itse – pysäyttää. Ajatus on absurdi sen valossa, mitä tiedämme hyvin vakaasta ilmastostamme viimeisen 4,5 miljardin vuoden ajalta. Ihmiskunnan historian mittapuulla se on pysynyt aivan erityisen vakaana koko jääkauden jälkeisen ajan ml. 1900- ja 2000-luvut.

Sana ”kasvihuonepäästöt” lienee lipsahdus, mutta sellaisena se vihjaa, että Korkman on raapustanut mielipiteensä hätäisesti ja oikolukua suorittamatta. Tai lieneekö parempi olla tulkitsematta. Voihan Korkman olla oikeasti huolissaan kasvihuoneiden haihtumisesta taivaan tuuliin.

Taloutemme perustuu fossiilisten polttoaineiden käyttöön. Ilmaston pelastaminen vaatii energiavallankumouksen, joka on mahdollinen mutta vaikea. Monet vaikutukset olisivat lyhyellä aikavälillä tuskallisia.

Lämpötilamuutos mummon mittarilla kuvattuna

Taloutemme ja koko hyvinvointimme merkittävä nousu viimeisten 250 vuoden aikana toki perustuu edulliseen energiaan, jossa energiatiheydeltään hyvillä kivihiilellä, öljyllä ja maakaasulla on ollut ratkaisevat osansa. Ilman niitä ajelisimme tänäänkin hevosilla, korjaisimme koko kansan käsillä syksyn satoa ja elinajan odotteemme olisi 20-30 vuotta nykyistä lyhyempi. Jos voisimme tuoda esivanhempiamme 1700-luvulta aikamatkalle nykyisyyteen, he eivät voisi uskoa todeksi sitä valtavaa ja kaikkia aloja koskevaa kehitystä, jonka meidän ja heidän välissään olevat sukupolvet ovat saaneet aikaan. Väittäisin, että he eivät pitäisi näkemäänsä mitenkään katastrofaalisena. Ilmaston osalta he tuskin edes havaitsisivat muutosta, jolloin pelastamisen tarve tuntuisi hölmöläisten hommalta.

Historian iso kuva on Korkmanin tekstistä täysin kateissa. Niin on myös kovin abstraktiksi jäävä ”energiavallankumous”. On vaikea ottaa kantaa asiaan, kun sen sisältöä ei avata. Jos Korkman kuitenkin eräiden toisten talousprofessorien tapaan tarkoittaa energiatiheiden tuotantolähteiden korvaamista olennaisesti huonommilla ja markkinaehtoisesti kannattamattomilla (esim. tuulivoima), olen samaa mieltä vaikeudesta ja tuskallisuudesta. Olen jopa valmis julistamaan sellaisen yrityksen katastrofaalisesti epäonnistuvaksi.

Totta kai ihmiskunta tarvitsee uusia innovaatioita myös energiantuotannossa ja -kulutuksessa. Niitä kyllä syntyy aikaa myöten tutkimus- ja kehittämistoimilla, ja niiden käyttöön ottaminen tapahtuu takuuvarmasti markkinaehtoisesti ja sitä nopeammin, mitä vähemmän heikkoja teknologioita kilpailua vääristävästi suositaan.

Tarvitaan valtion päätöksiä. Niitä lobbarit pyrkivät vääntämään erityisetuja hyödyntämään. Niitä vastustavat markkinafundamentalistit, joille valtiollinen interventio on kauhistus. Lisäksi tarvitaan pitkälle menevää kansainvälistä yhteistyötä, mihin kansallisvaltioiden on vaikea suostua.

Iso ongelma on löytää kaikille hyväksyttävä taakanjako köyhien ja rikkaiden maiden välille. Rikkaat ovat kumulatiivisesti aiheuttaneet paljon enemmän hiilidioksidipäästöjä kuin köyhät maat. Nämä vaativat nyt oikeutta edistää omaa kasvuaan uhrautumatta ilmastopolitiikan alttarilla.

Kannattanee taloushistoriasta ja muustakin historiasta muistaa, että CO2-päästöjen lisäksi jokseenkin kaikki se teollisen vallankumouksen alun jälkeinen kehitys, jota kehittyvät maat nyt käyttävät (ruoan tuotanto, terveydenhoito, digitalisaatio, avaruustekniikka, edullinen energiantuotanto, koulutus jne.) äärimmäistä köyhyyttä kitkiessään, on kumulatiivisesti rikkaampien länsimaiden kehittämää. Kiina, Intia ja muutkin kehittyvät maat tietävät hyvin, että ilman edullista energiaa niiden vielä hyvin köyhissä oloissa elävien satojen miljoonien ihmisten nostaminen edes vaatimattoman hyvinvoinnin ja toimeentulon tasolle, ei ole mahdollista. Siksi ne eivät yritä vähentää runsaiden ja edullisten fossiilisten polttoaineiden käyttöään vielä pitkään aikaan.

Ratkaisu voi vielä löytyä rationaalisen politiikan avulla, etenkin panostamalla uusiin teknologioihin ja uusiutuviin energiamuotoihin. Lisäksi kansalaisten kaikkialla tulisi ymmärtää asian tärkeys ja vaatia poliitikkoja toimimaan siten, että kansainvälinen sopu taakanjaosta ja tavoitteista löytyy Pariisin kokouksessa.

Minä en saa täysin kiinni siitä, mitä Korkman yllä olevalla tarkoittaa. Olen samaa mieltä, että uusien ja kannattavien energiatekniikoiden kehittelyyn kannattaa panostaa. Mutta siltä viedään resursseja ja markkinatilaa, jos samanaikaisesti panostetaan tukiaisia kannattamattomien ja satunnaisesti toimivien ratkaisujen käyttöönottoon.

Pariisissa on pitkälti kyse siitä, syntyykö sopu kahdesta asiasta:

1.    Antavatko länsimaat sitoumuksen 100 – 1000 miljardin dollarin vuotuisesta tulonsiirrosta kehitysmaille ns. ilmastosyntiperusteella kenties seuraaviksi 50 vuodeksi?
2. Sitoutuvatko länsimaat vähentämään fossiilisten polttoaineiden käyttöään rajusti samalla, kun kehittyvät maat niiden käyttöä paljon enemmän lisäävät.

Sanoisin, että kyse ei ole taakanjaosta eri tahojen kesken. Siinä taakan ottaisivat yksin länsimaat, ja hedelmäkakut jaetaan muille. Meillä kehittyneillä mailla ei edes ole syntitaakkaa, sillä kehityksen hedelmät on kyllä halukkaille jaettu. Eivätkä lopulta hiilidioksidinkaan vaikutukset ole välttämättä nettohaitallisia olleet. Tuo kasvien pääruokalajina tunnettu hyödyllinen kaasu auttaa ruokkimaan koko ihmiskunnan nyt paremmin kuin koskaan aiemmin.

Mutta silloin meidän kaikkien pitäisi olla kiinnostuneita ilmastosta, ei vain hallituksen ukaasista tai ay-liikkeen muutosvastarinnasta.

Tämähän on mielenkiintoista.  Taloustieteen professori kehottaa unohtamaan kehnon kilpailukyvyn, holtittoman julkisen taloudenpidon ja itsekkään korporativismin ongelmat. Siis ne asiat, joista Korkmanilta on viime vuosina kyselty. Ymmärrän yskän siitä näkökulmasta, että silloin voisimme varmaan unohtaa myös kaikki ne taloustieteilijöiden viime vuosina antamat ennusteet ja neuvot, joiden kyvykkyydestä ja hyvyydestä emme ole saaneet kovin mairittelevia näyttöjä. Vai onko Korkmanilta loppunut usko siihen, että noihin talousongelmiin enää saataisiin kestävää ratkaisua, jolloin pitää tietysti päähuomio kiinnittää vielä suurempaan uhkaan? Olipa miten vaan, minä en vakuuttunut Korkmanin onnahtelevista argumenteista – en edes kasvihuoneiden päästöistä.

Vuosikymmenten perspektiivissä taistelu ympäristön puolesta on isompi asia kuin hallituksen ja järjestöjen välinen riitely.

Viimeisestä Korkmanin virkkeestä olen samaa mieltä, mutta silloin kannattaisi keskittyä konkreettisiin asioihin – vesistöjen, maaperän ja elävän luonnon suojaamiseen – ja jättää niiden suojelulta resursseja vievä ilmastopanikointi vähemmälle.

Professori Sixten Korkmanin kovin poliittiselta vaikuttava kortti on heilahtanut meille suomalaisille näin Pariisin ilmastokokouksen alla. Minä en siitä hätkähtänyt, vaan heilautan myös Korkmanille Ilmastorealismin keltaista korttia. Toisella yhtä kehnosti perustellulla kirjoituksella pääsee kisaamaan muiden taloustieteilijöiden ja yhden oikeustieteilijän kanssa Suomen hölmöimmän professorin tittelistä.