Pesän puolustus uhattuna nykyilmastossa?

Ilmastokeskustelussa on jo lähes 20 vuotta hoettu mantraa, jonka mukaan

1. ilmasto lämpenee,
2. se johtuu ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden noususta,
3. me ihmiskuntana olemme siihen syyllisiä, ja
4. tiedemaailma on tästä kaikesta lähes yksimielinen.

Jos joku rohkenee haastamaan yhtäkään tuon  katastrofaalisen ihmisperäisen ilmastonlämpenemishypoteesin peruspilareista tai puolustusaseista, vastaan iskee lauma niihin uskovia. Päämääränä on vähintään hiljentää haastaja ja mieluummin saattaa hänet sellaiseen asemaan, että haasto jäisi viimeiseksi yritykseksi. Vielä parempaa olisi, jos haastajasta voitaisiin tehdä varoittava ja leimallisesti huono esimerkki muille mahdollisille yrittäjille. Jotenkin tällainen preventiivinen skeptismin torjunta tuntuu oudolta tiedemaailmassa, jonka suhteellisesti suurimmat kehitysaskeleet otettiin nimenomaan aikansa vallitseviin paradigmoihin hyvin skeptisesti suhtautuvien tiedemiesten ansiosta.

Huonosti puolustettavissa oleva  ilmastopesä?
Ainoakaan ennuste ei osu edes maalin lähialueelle

Vaikka uskovaisten parvet surraavat ympärillä kuin pesänsä puolustamiseen hälytetyt mehiläiset, näitä skeptikkoja ilmaantuu. Ja heitä näyttää tulevan yhä enemmän, sillä mehiläispesän puolustus on heikentynyt samalla, kun hyökkääjien vastustuskyky piikeille on parantunut ja oma aseistus vahvistunut. Ratkaisevaa on tuo puolustuksen heikentyminen. Pesän puolustuksen haastajien lisääntyminen todistaa jo sinänsä, että neljäs kohta yllä, "lähes yksimielisyys", on vakavasti murenemassa, jos sellaista on koskaan ollutkaan.

Ilmasto ei ole lämmennyt sitten El Niñon 1997-1998 siitä huolimatta, että kasvihuonekaasujen aiheuttaman säteilypakotteen olisi pitänyt olla suurimmillaan juuri tuon tapahtuman jälkeisenä aikana. Kaikki tuohon säteilypakotteeseen perustuvat ilmastomallit todistavat yksimielisesti tasaisesta lämpenemisestä, jota ei ole tapahtunut. Toisaalta me tiedämme empiirisistä säähavainnoista, lämpötilarekonstruktioista ja fenologisista selvityksistä, että ilmaston viimeaikainen lämpeneminen alkoi jo 1700-luvulla, mitä hiilidioksidipitoisuudet eivät teoreettisesti selitä, eivätkä ilmastomallit pysty ilman epäloogisia kommervenkkejä toistamaan. Samoin on jokaisen lämpenemisen ja kylmenemisen osalta, joita paleoklimatologia on osoittanut olleen runsaasti viimeisten vuosituhansien aikana. Hyökkääjän vahvimmat aseet ovat lämpöaikasarjat, jotka jo pitkään ovat todistaneet ilmaston luonnollisesta vaihtelusta eripituisine historiallisine ja empiirisesti todistettavine oskillaatioineen sekä viime aikoina vallitsevan paradigman mahdottomana pitämästä lämpenemättömyydestä. Ilmastomallinnukset, jotka ovat olleet pesän pääasiallinen puolustusase, eivät luonnollista syklisyyttä osoittavia lämpöaikasarjoja vastaan toimi. Niillä ei osuta maaliin ainoassakaan tapauksessa.

Ilmastoherkkyys, jolla tarkoitetaan CAGW-hypoteesissa hiilidioksidipitoisuuden kaksinkertaistumisen aiheuttamaa lämpötilamuutosta, perustuu suurimmaksi osaksi hiilidioksidin lämmittävän vaikutuksen aiheuttaamaan haihdunnan lisääntymiseen ja ilmakehän vesihöyrypitoisuuden kasvuun. Eri malleilla lasketut ilmastoherkkyyden arvot ovat olleet kovasti pienenemässä viime aikoina. Puolustajien kannalta tärkeät vesihöyrypitoisuudetkaan eivät ole olleet kasvamassa - päinvastoin. Monet uusista herkkyysarvioista eivät ole enää kauhistuttavaan ilmastotulevaisuuteen johtavia. Tältä osin puolustuksen piikit ovat kutistumassa ja niiden pelotevaikutus katoamassa. Epäilys sekä piikin pituudesta, terävyydestä että kovuudesta on olemassa, sillä ilmastoherkkyyden kertomaa lämpenemistä ei ole nähty aikoihin.

Jokseenkin kaikki tutkimukset ovat osoittaneet, että maapallon olemassaolon aikana ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden muutos on ollut seurausta lämpötilan muutoksesta. Miksi se ei olisi sitä nytkin? Vai onko ihmiskunta onnistunut muuttamaan seurauksen syyksi?  On tietysti kiistatonta, että energiantuotantomme fossiilisilla polttoaineilla siirtää maan kuoreen varastoitunutta hiiltä ilmakehään, mutta se ei yksin selitä hiilidioksidipitoisuuden kasvua. Onko sillä edes niin suurta väliä, jos hiilidioksidipitoisuuden muutos ei korreloi lämpötilamuutoksen kanssa kuin satojen vuosien viiveellä ja luonnollinen syy-seuraus -suhde on vaaraton? Kun vielä tiedetään, että hiilidioksidi on kaiken elämän kannalta välttämätön kaasu ja hyödyllinen suhteellisen suurinakin pitoisuuksina, on löydetty aukko pesän puolustuksessa.

Kestävää fysiikkaa mehiläispesän puolustuksessa on tietysti se, että hiilidioksidikaasu absorboi infrapunasäteilyä, jolloin tuota kaasua yhä enemmän sisältävän ilmakehän pitäisi lämmetä. Me vain emme pysty tuota lämpenemistä ilmakehämittauksin havaitsemaan. Ilmastomallinnusten kuumat alueet ovat lukemattomien mittausyritysten jälkeen edelleen löytymättä. Ehkä tuo teoreettinen lämpeneminen on käytännössä niin mitätöntä, että se peittyy mittauskohinaan? Tältä osin CAGW-pesän puolustus on siis vain teoreettista ja empiirisesti mitattuna kovin ohutta. Haastajat näkevät sen läpi, eikä sitä puolustuskohtaa vastaan kannata edes hyökätä. Hyökkääjän paras ase tässä kategoriassa on tietysti aurinko, josta likimain kaikki maapallolla oleva lämpöenergia on peräisin. Ilmaston oskillaatioissa on kyse sen säteilemän energian vaihtelusta maapallon pinnalla tavalla tai toisella. Kuka tuon vaihtelun avaimet löytää itse auringosta, avaruudesta, pilvisyydestä, merivirroista tai muualta, saa käyttöönsä hiilidioksidin absorptiokäyrään ja toimimattomiin virtuaalimalleihin verrattuna superaseen, joka pakottaa vastapuolen antautumaan.

Scafetta osuu maaliin, vaikkei ehkä tunne aseensa
kaikkia ominaisuuksia.

Uusimpana aseenaan pesän puolustajat ovat esitelleet äärisään ilmiöt - hurrikaanit, tornadot, kuivuudet ja tulvat. Jotenkin tämä asekategoria kuulostaa epätoivoiselta, kun vielä muutama vuosi sitten samat tutkijat todistivat kuorossa, että yksittäiset sääilmiöt eivät kerro ilmastosta. Äärisääkään ei toimi, kuten professori Pielke Jr. eilen edustajainhuoneessa todisti.

Vallitsevan ilmastoparadigman, CAGW-hypoteesin, pesän puolustus on murenemassa, sillä pesästä on paljastunut puolustuskyvyttömiä aukkoja sekä virtuaalisia puolustuslinjoja. Puolustajan piikkien pelote tai teho on vähentynyt, jolloin puolustetuistakin aukoista mennään sisään. Siksi näitä Scafettoja ja muita tutkijoita tulee valtaamaan väsyneiden ja puolustuksensa uusimatta jättäneiden CAGW-mehiläisten pesää. Olivatpa nämä pesänvaltaajat allegorisesti mitä tahansa eliöitä, he eivät enää pelkää puolustajaa.

Ennemmin tai myöhemmin pesän puolustajat toteavat tilanteen mahdottomaksi ja joutuvat nopeasti evaluoimaan uutta puolustusstrategiaa säilyttääkseen pesänsä. Silloin vanhat aseet hylätään ja uudet tuodaan etulinjaan samalla kun aukot puolustuksessa tukitaan. Silloin varmaankin joudutaan vaihtamaan myös paradigmaa. Tai sitten pesän hoitaja, joka on erilaisilla torjuntakeinoillaan yrittänyt tukea mehiläistensä puolustusta, toteaa taistelun kannattamattomaksi, linkoaa jäljellä olevat hunajat myyntiin, sekä itse karistaa heikkenevän parvensa pois tai vain hylkää pesän. Tuon kohtalon välttämiseksi ilmastotieteen evoluutiolla alkaa olla kiire. Muuten valtaajat vievät saaliinaan hunajan ja toukatkin.

Mutta toisaalta, mitä väliä lopputuloksella on? Evoluutio voittaa joka tapauksessa, kuten se on aina tehnyt. Tieteen evoluution rautaisen säännön mukaan teoria, jota empiiriset mittaukset eivät tue, häviää aina.

Lopuksi vielä ohje kommentointia varten. Nyt aiheena ei ole Nicola Scafetta tai hänen tutkimuksensa. Aiheena on:

1. Onko nykyisen ilmastoparadigman ympärille enää rakennettavissa sellainen puolustus, että CAGW-hypoteesi kestää haastajat.
2. Mikä "ase tai vasta-ase" lopulta ratkaisee ilmastokiistelyn.
3. Montako kylmää talvea heikentynyt pesä kestää.
4. Milloin näemme lopputuloksen?