Parempaa lämpenemisen mittatikkua etsimässä

Alestalon kirjoituksen loppu LK:ssa 2.7.

Ilmatieteenlaitoksen johtaja Mikko Alestalo ehdotti kirjoituksessaan Lapin Kansassa 2.7.2013, että meidän pitäisi seurata ilmastonmuutosta pitkillä ja kestävillä mittareilla sen sijaan, että katsoisimme viimeisen 10-15 vuoden lämpötiloja tai säätä. Olen Alestalon kanssa samaa mieltä. Pitkät sarjat ja kestävät merkit muutoksista ovat parasta realismia.

Alestalo ehdotti, että seuraisimme mm. Jäämeren jääpeitteen vähenemistä. Merijään määrä toki on pettämätön mittari, sillä se ei valehtele. Jää sulaa nollan asteen vaiheilla aina. Mutta minulla on Alestalolle ehdotus vielä paremmasta mittarista. Se on Etelämeren jääpeite. Perustelenpa ehdotustani muutamalla kappaleella.

Pohjoisen merijään laajuutta rajoittavat mantereet ja merivirrat

Tieteellisen konsensuksen mukaan kasvihuonekaasujen pitoisuus vaikuttaa merkittävästi alailmakehän lämpötilaan. Nuo kasvihuonekaasut myös sekoittuvat melko hyvin ilmakehässä, joten molemmilla pallonpuoliskoilla niiden aiheuttama säteilypakote on suurin piirtein yhtä suuri. Voimme siis tämän puolesta mitata yhtä hyvin pohjoista tai eteläistä merijäätä tai molempia. No niinhän me nykyisin satelliiteista teemmekin.

Pohjoinen merijää on sekä meitä eurooppalaisia että pohjoisamerikkalaisia lähempänä, ja se tietysti vaikuttaa eteläistä merijäätä enemmän ilmastoomme. Mutta sillä on myös maantieteelliset rajoituksensa, mistä syystä väitän sen olevan noista rajoituksista vapaampaa eteläisen pallonpuoliskon jäätä huonompi mittari. Jäämeri on kokonaisuutena melko pieni merialue. Sitä rajoittavat laajat Aasian ja Amerikan mantereet saaristoineen, ja sen virtaukset eivät ole mahdollisia lännessä kuin kapean Beringin salmen kautta ja toisella puolella pienehkö Grönlanninmeri yhdistää sen laajempiin valtameriin. Tiedämme, että molemmissa kapeikoissa virtaavan veden lämpötilan vuosittaiset ja vuosikymmeniset vaihtelut ovat suhteellisen suuria, ja on selvää, että laajat mantereet rajoittavat jään muodostusta. Toisaalta ne voivat myös sen muodostumista vahvistaa, sillä niitä vastaan kerroksittain pakkautuva jää sulaa huonosti, jolloin helposti muodostuu monivuotista paksua jäätä, joka saattaa kestää jopa useita lämpimiä sulamiskausia.

Niinpä on hyvin mahdollista, että noista salmista joko Atlantilta tai Tyyneltämereltä virtaavan veden lämpötilan vaihtelu vaikuttaa pohjoisen jään muodostumiseen tai sulamiseen ratkaisevasti, tai jääpeite saattaa olla tuulten ja fyysisten esteiden tuotetta. Tuolloinhan jääpeite ei välttämättä ole ilmaston vaan virtaavan veden lämpötilan ja maantieteellisten esteiden mukaan mukaisesti muuttuva asia. Ylempänä olevasta kuvasta näkyy hyvin, miten pohjoinen jääpeite ulottuu noiden rajoitteiden vuoksi laajimmillaankin vain Hudsonin lahdella sekä Beringin ja Ohotan merillä keltaisella merkityn napapiirin eteläpuolelle.

Eteläinen merijää ulottuu pitkälle napapiirin ulkopuolelle

Etelän merijään pulssi satelliittimittausten aikana

Etelämerellä ei ole vastaavia rajoitteita. Etelämantereen ympärillä kiertävä Länsituulten merivirta ei tiettävästi päästä ajoittaisia lämpimän veden pulsseja vaikuttamaan Etelämannerta ympäröivään jääpeitteeseen ainakaan Golf-virran ja Beringinsalmen virtausten lailla. Eikä Etelämantereen ympärillä ole sellaisia maantieteellisiä esteitä, jotka rajoittaisivat jään muodostumista tai aiheuttaisivat kerrostumia pohjoisten olosuhteiden lailla. Siksi etelän liki 90-prosenttisesti yksivuotinen merijää sykkii vuodenaikojen mukaan voimakkaammin ulottuen talvisin kaikkialla napapiirin ulkopuolelle, mutta toisaalta sen sykkeeseen eivät maantieteelliset rajoitteet tai kaoottinen sää vaikuta yhtä voimakkaasti kuin pohjoiseen jäähän. Eteläinen merijää voisi siis olla pohjoista vastinpariaan "puhtaampi" tektoniikan, termohaliinikierron ja sään satunnaisten vaihtelujen kohinasta.

Jos halutaan ilmastollisesti seurata erityisesti Tyynenmeren ja Atlantin virtausten vaihteluja, jotka vaikuttavat ratkaisevasti leveysasteidemme sääilmiöihin ja ilmastoomme, silloin tietysti pohjoinen merijää tarjonnee nopeamman mittarin. Mutta globaalin ilmaston häiriöttömään havainnointiin asumaton eteläinen napa-alue ympäröivine merialueineen olisi minun mielestäni ideaali seurantakohde. Kasvihuoneilmiöhän on globaali, joten se näkyy niin etelässä kuin pohjoisessa, mutta lämpösaarekeilmiöistä ja muista ihmiskunnan maankäytön aiheuttamista häiriöistä vapaa Etelämanner tarjoaa puhtaimman ympäristön myös ilmakehän kaasujen aiheuttaman säteilypakotteen havainnointiin.

Länsituulten virta suojaa Antarktista häiriöiltä

Arvaan, että joku lukija miettii, suosittelenko eteläisen merijään seuraamista vain siksi, että sen maksimi- ja minimilaajuus ei ole merkittävästi pienentynyt, vaikka ilmastomme on muutamalla asteen kymmenyksellä noussut sitten 1970-luvun. No etelän merijää ei ole pienentynyt, sillä alueen merivedet ja ilma eivät ole lämmenneet. Se ei todista vielä siitä, etteivätkö ne jossain vaiheessa voisi lämmetä, sillä ilmastomallinnukset poikkeuksetta ennustavat aivan yhtä merkittävää lämpenemistä etelään kuin pohjoiseenkin. Mutta toisin kuin pohjoisessa, jossa Pohjois-Atlantilta Grönlannin-, Barentsin- ja Karanmerelle sekä Tyyneltämereltä Beringin salmen kautta Tšuktšienmerelle saapuvat virtausten sykliset vaihtelut sulattavat ajoittain merijäätä suuria määriä altapäin ja saattavat kokonaan peittää varsinaisen ilmakehän muutoksesta aiheutuvan lämpenemisen, Antarktika olisi puhdas ja myös skeptillisesti nykyiseen ilmastoparadigmaan suhtautuvat vakuuttava mittari ylhäältä päin jäähän ja korkeisiin leveysasteisiin kohdistuvan ilmastovaikutuksen havaitsemiseksi.

Sain innoituksen tähän kirjoitukseen lukiessani tämän Jim Steelen blogikirjoituksen. Siinä Steele perustelee englanniksi pidemmin, tarkemmin ja myös lähdeviittensä esittäen tämän suomeksi selittämäni idean. Bloggaus perustuu hänen erinomaiseksi mainostettuun kirjaansa, jonka nimi suomennettuna on "Maisemat&Syklit: Ympäristönsuojelijan taival ilmastoepäilykseen". Minä panin kirjan hankintaan.