Viimeinenkin liittolainen kiukuttelee ilmastotutkijoille

Olen useissa kirjoituksissa todistanut, että Etelämannerta ympäröivä merijää kieltäytyy vaihtelemasta nykyisen "ilmastonmuutostotuuden" mallien mukaisesti. Se on sitkeästi jatkanut kasvuaan, vaikka ilmastotutkijoiden muka yksimielisesti kaakattamien mallinnustulosten mukaan sen olisi pitänyt vähetä jopa nopeammin kuin pohjoisen merijään. Mallinnusten ja empiiristen havaintojen välillä ei siis ole mikään pikkuinen ero. Kyse on järkyttävän isosta virheestä ennusteissa, joissa mallinnusten miinus on todellisuudessa reaalimaailman plussa. Jätän lukijalle pohdittavaksi, kumpi on väärässä - luonto vai uskossaan lujat ilmastotutkijat tietokonemalleineen.

Normaalisti fysikaalisissa tieteissä yksikin hypoteesin vastainen ja oikeaksi todettu reaalimaailman mittaustulos riittää heittämään hypoteesin roskikseen tai vähintään korjauspajalle. Ilmastotutkimuksessa kaikki on toisin. Vaikka lähes kaikki tuon tutkimusalan suoltaman ilmastonmuutospropagandan ennusteet ovat jääneet toteutumatta tai toteutuneet ennusteiden vastaisesti, on vallitseva paradigma saanut jatkaa elämäänsä huolellisessa poliittisessa suojeluksessa, kun yksi ennuste on parin viimeisen vuosikymmenen aikana näyttänyt toteutuvan. Nimittäin pohjoinen merijää on myös todellisuudessa vähentynyt 1970-luvun lopun ja 1980-luvun alun tilapäisistä huippulukemistaan. Mutta muutaman viimeisen vuoden kehitys viittaa siihen, että Arktikankin jääkenttä on lopettamassa yhteistyön tietokonemallinnusten kanssa.

Pohjoinen merijää on saavuttamassa vuosittaisen sulamiskauden miniminsä tällä tai ensi viikolla. Jääpeitteen tämänvuotinen minimipinta-ala asettunee hiukan alle viiden miljoonan neliökilometrin. Tämä tarkoittaa suurinpiirtein samaa tasoa kuin vuosina 2013, 2009 ja 2005. Jääpeitteen minimi sulamiskaudella 2012 oli ennätyksellisen pieni - noin 3,2 km² - joten kasvua on minimipintalassa tullut kahdessa vuodessa yli 50 prosenttia. Miten tässä näin pääsi käymään, vaikka johtavat ilmastoasiantuntijat ovat ennustaneet jo monelle menneelle vuodelle alkusyksyksi täysin jäätöntä Jäämerta?

Todellinen lukema 2014 jäänee hieman ennusteeni yläpuolelle

Jääkentän pinta-ala Arktikalla voi vaihdella sulamiskaudella monestakin syystä. Vuosina 2012 ja 2007 sattuneet poikkeuksellisen alhaiset minimilukemat olivat useiden sattumien summia. Muun muassa sulamiskauden loppuun ajoittuneet voimakkaat tuulet ajoivat jäätä tavanomaista enemmän Atlantille ja lämpimämmille rannikkovesille, ja nuo ajojäät ehtivät sitten sulaa ennen pakkasten tuloa. Pinta-alaa ei siis voi monien sen kokoon vaikuttavien tekijöiden vuoksi pitää ainoana kelvollisena mittarina Arktikan merijään elinkelpoisuudesta. Katsotaanpa, mitä jään paksuudelle on tapahtunut.

Kuva 3

Arktikan merijään paksuutta on kyetty mittaamaan jonkinlaisella tarkkuudella vuonna 2003 jälkeen laukaistujen satelliittien sensorien avulla. Mittaustulokset on PIOMAS-järjestelmällä muunnettu mm. keskimääräisiksi jään paksuuksiksi, joita tuloksia näet viereisessä kuvassa 3 eri vuosilta. Oranssi tämän vuoden kuvaaja näyttää jään olevan elokuun puolivälissä keskimäärin noin 1,4 metriä paksua, kun sen paksuus viime vuonna oli 1,1 metriä. Kasvu näyttää yhdessä vuodessa olleen lähes 30% - siis suhteellisesti pinta-alan kasvua kovempaa.

Kuva 4

Saksalainen professori Fritz Vahrenholt on PIOMAS-dataan perustuen laskenut viereiseen kuvaan 4 vuosittain touko- ja elokuun välisenä aikana sulaneen merijään tilavuudet. Siitä saatamme havaita, että sulamisen huippuvuoteen 2012 verrattuna tänä vuonna on sulanut noin 3000 kuutiokilometriä vähemmän. Suomen päälle tasaisesti aseteltuna kyse olisi 90 cm paksusta jääkerroksesta.

Kuva 5

Professori Vahrenholt ei osaa sanoa, mikä on aiheuttanut ainakin lyhytaikaisen ja rajun muutoksen arktisen merijään trendissä. Yhtenä mahdollisuutena hän pitää muutosta Atlantilta jäämerelle lämmintä vettä kuljettavan AMOC-virtauksen lämmössä. AMOCin lämpötilan tiedetään vaihtelevan 50-70 vuoden sykleissä, ja aikamoinen energiatason romahdus ja lämpötilan lasku on nähtävissä Pohjois-Atlantin päällimmäisessä 700 metrin vesikerroksessa. Jos Jäämerelle virtaa kenties seuraavat 30 vuotta kylmempää vettä verrattuna edellisiin vuosikymmeniin, on merijäällä tietysti hyvät mahdollisuudet toipua jopa 1970-luvun huippulukemiin joskus 2020- tai 2030-luvulla. No sen näemme aikanaan, jos näemme.

Mutta viime vuosien muutokset ovat tainneet hämmästyttää kaikki - niin ilmastopanikoijat kuin ilmastorealistitkin. Jos joku olisi kaksi vuotta sitten ennustanut seuraaviksi vuosiksi pohjoisen merijäälle kymmenien prosenttien kasvulukuja, olisi hänet naurettu ulos pilkan säestyksellä kaikista asiantuntijapiireistä. Tietokonemallit nimittäin eivät kaakattaneet sellaisesta. Luonto on jälleen kerran yllättänyt tutkijoiden konsensushanhien (nimeämäni uusi laji, joka on syntynyt CAGW-aikana, lajimääritys kesken) parven.

Viime vuonna Ilmatieteen laitoksen johtaja Mikko Alestalo ehdotti jo lämpömittareiden hylkäämistä, kun globaalia lämpenemistä ei niistä ole kyetty mittaamaan lähes pariinkymmeneen vuoteen. Hän ehdotti mm. merijään käyttöä parempana mittatikkuna. Alestalo saattoi tuolloin unohtaa, että maapallolla on kaksi puoliskoa, joista toisessa merijää on kasvanut. Kun nyt toisellakaan jää ei käyttäydy Alestalon takuuvarman "tieteen" mukaisesti, tuntuu varmaankin ikävältä. Viimeinenkin liittolainen kiukuttelee ja on ehkä hylkäämässä konsensuksen. Siksi et myöskään saa lukea poliittisesta mediasta merijään kasvusta. Sehän on myös Kataisen ja Stubbin hallitusohjelmien hengen vastaista.

PS. Kommenteissa otetaan vastaan myös nimiehdotuksia toiseksi viimeisessä kappaleessa manittuun keskeneräiseen lajimääritykseen :-)