Emme taida saada sitovaa ilmastosopimusta 2015 – ja hyvä niin?

Joka vuosi kansainvälisissä ilmastokokouksissa aggressiiviset ilmastopainostusryhmät ovat vaatineet laillisesti sitovaa ilmastosopimusta. Sen eteen on tehty vaikka minkälaisia temppuja ja vetoomuksia. Mikä mahtaa olla sitovan sopimuksen tulevaisuus, ja mitä Suomi tekee, on tämän bloggauksen pohdintana. Sanotaanko suoraan, että molempien asioiden osalta tulevaisuus näyttää heikolta. Ensin mainittua ei tule ja jälkimmäisen osalta hallituksemme tuskin osaa katsoa kansallista etua.

Myös  Obaman hallinto kertoo, että uutta ja sitovaa ilmastosopimusta ei tule. Viime keskiviikon NewYork Timesin artikkelin mukaan polku sopimuksen aikaansaamiseksi loppui 14 kuukautta ennen ensi vuoden syksyllä pidettävää Pariisin ilmastokokousta. Sen sijaan paras jäljellä oleva tarjous on ei-sitova sopimus. Tämä on iso uutinen, josta Suomessa ei ole juurikaan kerrottu.

Sitä odotellessa hallitustenvälinen ilmastopaneeli (IPCC) yrittää lisätä lämpöä viidennen raporttinsa synteesiosalla tehden sitä, mitä se parhaiten osaa: Se yrittää tuottaa oikeanlaista tunnelmamusiikkia juuri ennen ilmastoneuvottelujen romahdusta. Tässä on se ongelma, että musiikki kuulostaa jo vanhanaikaiselta. IPCC:n raportti, jonka ensimmäinen osa julkaistiin viime syyskuussa, jäi väistelemään koko ilmastotutkimusta hämmentävää isoa kysymystä: Mitkä ovat globaalin lämpenemistauon mahdollisia syitä ja seurauksia? Tauko on jo yli vuosikymmenen mittainen. Sille on jo nyt 39 erilaista ja keskenään ristiriitaista selitystä – lukumäärä vain kasvaa – ja nyt osa ilmastotutkijoista jo sanoo sen mahdollisesti jatkuvan vielä vuosikymmenen tai paljon pidempään. IPCC on joutunut merkityksettömyyden sivuraiteelle ja pysyy siellä, kunnes sillä on jotain vakavaa sanottavaa lämpenemistauosta ja perustelee alarmisminsa, jonka perusteena ovat toteutumatonta lämpenemistä ennustaneet tietokonemallit. Titanicin orkesteri soittaa taas.

Kööpenhaminan ilmastoneuvottelukatastrofin 2009 jälkeen – kun siis sitovaa CO2-päästörajoitussopimusta siellä ei syntynyt – yhdysvaltalaiset ja eurooppalaiset neuvottelijat vetivät hyvin erilaiset johtopäätökset siitä, mitä pitäisi tehdä seuraavaksi.

Obaman hallinto uskoi ilmastonmuutosdiplomatian perustamiseen siihen, että tunnustetaan Kiinan ja Intian vastustuksen estävän kattavan sopimuksen toteuttamisen. Yhdysvaltain senaatti ei tulisi ratifioimaan sopimusta, jossa mukana eivät olisi kaikki suurimmat päästöjen aiheuttajat. Laskennallisesti oli selvää, että jos kaikki suurimmat päästöjen aiheuttajat eivät olisi mukana sopimuksessa, ei olisi mitään mahdollisuuksia torjua ilmaston lämpenemistä.

Saman logiikan mukaisesti presidentti George W. Bush ei aikanaan lähettänyt Kioton pöytäkirjaa senaatin ratifioitavaksi. Sen sijaan hänen hallintonsa laati strategian, jonka tavoitteena oli suurten kehittyvien talouksien sitouttaminen asiaan. Tuon strategian omaksui myös presidentti Obama. Sen menestymiseksi  vaadittiin kehittyneiden ja kehitysmaiden jaon voittaminen, joka kirjattiin vuoden 1992 YK:n ilmastonmuutoksen yleissopimukseen. Sen vuoksi Yhdysvaltain senaatti hyväksyi vuonna 1997 äänin 95-0 Byrd-Hagelin resoluution, jonka mukaan Yhdysvaltain ei pitäisi ratifioida mitään ilmastonmuutokseen liittyvää sopimusta, elleivät siihen konkreettissesti ja ajallisesti sitoudu myös kehitysmaat.

Kööpenhaminan jälkeen eurooppalaiset kuitenkin pitivät kiinni tavoitteestaan saada aikaan sitova sopimus, joka kattaisi kaikki merkittävät päästöjen aiheuttajat - siis tavallaan kyse oli Yhdysvaltain strategian rikkomisesta. Strategiana oli käyttää YK:n ilmastonmuutosneuvottelujen vuosisykliä hajottamatta kehitysmaiden tukemaa enemmistökoalitiota ja lupaamalla kehitysmaille sadan miljardin dollarin vuosittaista ilmastotukea. Ideana oli, että itsensä eristetyiksi löytävien Intian ja Kiinan olisi lopulta annettava periksi kansainvälisen painostuksen alla ja allekirjoitettava kattava sopimus.

Durbanin ilmastokokouksessa 2011 eurooppalaisilla oli vielä ilmeinen valttikortti, joka sisälsi harhauttavan uhkauksen. Nimittäin kaikki muut kehittyneet maat olivat päättäneet liittyä Yhdysvaltain rintamaan ja aikoivat poistua Kioton pöytäkirjan sitoumuksista ensimmäisen sitoumuskauden lopussa. Kanada meni vielä pidemmälle ja irtisanoi virallisesti sopimuksen osaltaan. Ilman suurten kansakuntien suunnitelmallista sitoumusta kovaan ja kaikkia kattavaan sopimukseen EU vetäisi pois pistokkeensa Kioton sopimuksen jatkolta ja kaikelta muultakin. Uhkauksen esitti  Britannian silloinen ilmastonmuutosministeri Chris Huhne, joka ironisesti sittemmin joutui eroamaan ja palvelemaan väärästä valasta tuomittuna Hänen Majesteettinsa vankilalaitoksessa.

EU: n kova linja näyttikin siirtävän neuvottelusuunnan päättäväisesti kohti sopimusta. Esimerkiksi Kiina ilmoitti pehmentävänsä kantaansa asiaan. Kokouksessa sovittiin käynnistettävän prosessi, jonka tavoitteena on tarjota vähintään laillisesti sekä kehittyneitä että kehitysmaita sitova sopimus. Tulosta pidettiin ”erittäin merkittävänä”.  Suunnitelma kohti kattavaa ja sitovaa Pariisin ilmastokokouksessa syksyllä 2015 solmittavaa ilmastosopimusta oli laadittu.

Nyt tuo suunnitelma on romahtanut ja EU on jälleen hävinnyt. Obaman hallinnon toimet tarkoittavat palaamista sen vanhaan ja valmiiseen suunnitelmaan ennen Durbania: Ei tule oikeudellisesti sitovia päästörajoituksia. Pyritään vapaaehtoisiin lupauksiin, jotka annetaan tiedoksi Rion 1992 yleissopimuksen hengessä. Sen tukena on poliittista mainetta koetteleva nimeämisen ja häpeämisen järjestelmä niille maille, jotka joko eivät lupaa päästövähennyksiä tai eivät niitä pidä. Tässä vain on yksi suuri ongelma. Sitä on jo kokeiltu, ja se epäonnistui.

Kööpenhaminan tuhkasta pelastettiin Kööpenhaminan vapaaehtoinen ”sopimus”, jonka mukaan kansakunnat ilmoittavat YK ilmastonmuutoskonventin sihteeristölle sitoumuksensa kasvihuonekaasupäästöjen leikkaamiseksi. Vielä tammikuussa 2010 Japani ilmoitti sihteeristölle lupauksen leikata päästöjä 25 prosenttia vuoden 1990 tason alle vuoteen 2020 mennessä. Viime marraskuussa Shinzo Aben hallitus repi lupauksen kappaleiksi ja korvasi sen uudella tavoitteella, joka lupaa 3,8 prosentin kasvihuonekaasupäästöjen kasvua. Tämä muutos ei aiheuttanut juuri minkäänlaista kuohuntaa. Kun samankaltaista lipeämistä on tapahtunut ja tapahtumassa myös muualla – jopa kovan ilmastopolitiikan eurooppalaisissa vetureissa – on selvää, että kansainvälistä vapaaehtoisia sitoumuksia ja maineenmenetysjärjestelmää päästöleikkauksien tukemiseksi ei pidetä uskottavina.

Obaman hallinnolla on isoja ongelmia kaikenlaisten ilmastosopimusten läpiviemiseksi kongressissa johtuen em. Byrd-Hagelin resoluutiosta ja ajautumisesta republikaanit päätöksenteosta syrjäyttämiseen pyrkivään politiikkaan. Hallinto tuskin saa edes lähes yksimielistä demokraattien tukea esiin kaivetuille vanhoille tavoitteilleen. Hallinnon ja kongressin oletettava kiistely voi nostaa Yhdysvallat jälleen syntipukiksi ilmastonmuutoksen torjuntaan keskittyneissä piireissä, kuten kävi Bushin hallinnon aikana Kioton sopimuksen tapauksessa. Mutta maailman suurimpien hiilidioksidipäästäjien joukkoon kuuluvat Kiina ja Intia luultavasti hiljaa kiittävät tuosta huomiosta, joka helpottaa valtavasti niihin kohdistuvaa kansainvälistä painetta. Ja kunhan ruumis lopulta haudataan, kuolemantaudin syntipukiksi löytynee Euroopan johtavat byrokraatit, Barroso ja Hedegaard – molemmat ihan syystäkin.

Kun vielä ongelmien kirjoon lisätään vielä ne aika vakavat säröt, jotka ovat viime aikoina tulleet osaksi kansainvälistä politiikkaa – mm. Ukrainan kriisi, islamilaista maailmaa koettelevat sisäiset myllerrykset ja EU:n liukuminen taloudelliseen stagnaatioon ellei peräti pysyvään lamaan – moni maa pitää muita asioita ilmastonmuutoksen torjuntaa moninkertaisesti tärkeämpänä siitä huolimatta, mitä ulkoministeri Kerry tai tulevat EU:n johtajat asiasta sanovat.

Mitäpä tämä meillä Suomessa tarkoittaa? Tuskinpa mitään ainakaan lyhyellä aikavälillä. Stubbin ja Rinteen hallitus yrittää ajaa läpi kovan ilmastolakiesityksensä ennen eduskuntavaaleja siitä huolimatta, että lain yhtenä perusteena oleva sitova kansainvälinen ilmastosopimus on tosiasiassa enää fiktio. Meidät voi enää pelastaa tuolta vihreää byrokratiaa lisäävältä lailta vain Vihreiden ja muun hallituksen täydellinen yhteentörmäys ydinvoimalalupien uusintakäsittelyn yhteydessä syksynaikana.  Mutta EU:n tasaveroja korottavaa ja pienituloisia eniten kyykyttävää ilmasto- ja energiapolitiikkaa nykyinen hallitus tulee seuraamaan ainakin seuraaviin eduskuntavaaleihin saakka. Sanoisin kuitenkin, että tuon politiikan haastaminen saattaa nousta isoksi kysymykseksi jo ennen eduskuntavaaleja. Siihen vaikuttavat tietysti Pariisin neuvottelujen tässä ennakoitu lässähdys, mutta myös Ukrainan kriisin mahdollisesti aiheuttamilla häiriöillä Euroopan energiaturvallisuuteen voi olla iso vaikutus. Näin on erityisesti, jos ensi talvi sattuisi olemaan tavanomaista kylmempi .

Olen edellä käyttänyt osin Rupert Darwallin National Review Onlline:ssa julkaistua juttua. Darwall on arvostettu ilmastopolitiikan historioitsija, joka on mm. kirjoittanut teoksen  The Age of Global Warming: A History.

PS. Pankaapa juttu jakoon Facebookissa kaikille vihreille ja muillekin kavereille. Vielähän Stubbilla ja Ville Niinistöllä on aikaa pelastaa maailma.