Argumentum ad ignorantiam ja teepannun olevaisuus

Ilmastotutkimuksen hellimä paradigma hiilidioksidipitoisuuden noususta ilmakehän lämpenemisen pääasiallisena syynä perustuu otsikossa mainittuun argumentointiin. Kyse on siis  vetoamisesta tietämättömyyteen tai todisteiden puutteisiin, kuten tuon otsikon voisi kääntää suomeksi. Ilmastotutkimuksessa se tarkoittaa seuraavaa:

Koska emme keksi mitään muuta syytä alailmakehän lämmön nousuun kuin hiilidioksidipitoisuuden kasvun, sen täytyy olla pääasiallinen syy. Ja koska tuolle kasvulle emme keksi muuta syytä kuin ihmiskunnan polttamat fossiiliset polttoaineet, on ihmiskunta siis syyllinen lämmön nousuun.

Minä olen kuullut tuon selityksen monen ilmastotutkijan suusta. Harvoinhan se esitetään noin pelkistetysti. Usein selityksen uskottavuuteen lisätään vuolaasti vakuutteluja vahvasta fysikaalisesta perustasta, tietokonemallinnusten yksimielisyydestä ja tiedemiesten konsensuksesta asiassa.

Argumentum ad ignorantiam tarkoittaa käytännössä samaa kuin käänteinen todistustaakka: syyllinen, kunnes toisin todistetaan. Filosofi Bertrand Russell havainnollisti asiaa kirjoituksessaan "Onko Jumalaa olemassa?" seuraavasti:

Jos esittäisin että Maan ja Marsin välissä on posliininen teekannu, joka kiertää aurinkoa elliptisellä radalla, kukaan ei voisi todistaa väitettäni vääräksi, jos vain muistaisin lisätä että teekannu on liian pieni havaittavaksi parhaimmillakin teleskoopeilla. Mutta jos jatkaisin sanomalla, että koska väitettäni ei voida osoittaa vääräksi, sen epäileminen olisi ihmisjärjen kannalta suunnattoman röyhkeä teko, niin minun ajateltaisiin aivan oikeutetusti puhuvan hölynpölyä. Jos tällaisen teekannun olemassaolo kuitenkin vahvistettaisiin muinaisissa kirjoissa, jos sitä opetettaisiin pyhänä totuutena joka sunnuntai ja jos se istutettaisiin lasten mieliin jo koulussa, sen olemassaolon epäilemistä pidettäisiin merkkinä poikkeavaisuudesta. Valistuneella aikakaudella epäilijä saisi osakseen psykiatrin huomion, varhaisemmalla ajalla peräti inkvisiittorin.

Korvaa tuossa Russelin tekstissä teepannu hiilidioksidilla tai tarkemmin sanoen ns. ilmastoherkkyydellä, joka tarkoittaa arviota lämpötilan noususta ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden kaksinkertaistuessa, ja muinaiset kirjat hallitustenvälisen ilmastopaneelin, IPCC:n, raporteilla, näet analogian ilmastoparadigmaan. Jos et pysty todistamaan, että CO2:n ilmastoherkkyysarvo on pieni - siis teekannua ei ole kiertoradalla - et voi väittää ihmiskuntaa syyttömäksi.

Monissa muissa yhteyksissä käänteinen todistustaakka on aikoja sitten hylätty, ja sitä pidetään pahana argumentointivirheenä. Ihmiset saattaisivat lähteä suorastaan kapinoimaan, jos sen käyttö olisi sallittua vaikkapa oikeudenkäytössä. Miltä sinusta tuntuisi tilanne, jossa jonkun talo paloi, ja poliisi tulisi pidättämään teini-ikäisen poikasi, jolta tivattaisiin todisteita syyttömyydestä? Tai verottaja mätkäisisi sinulle jälkiveroja 10000 euroa, koska et ole kyennyt todistamaan, että sinulla ei ole pimeitä tuloja.

Kun mallinnukset ovat eri kiertoradalla kuin todellisuus

No ilmastoparadigmalla meni aika hyvin 1970-luvun lopulta vuosituhannen vaihteeseen asti, sillä ilmasto lämpeni samalla, kun hiilidioksidipitoisuus nousi. Mutta viimeisen 15+ vuoden aikana lämpeneminen on ollut pysähdyksissä, vaikka CO2-pitoisuus on kasvanut entiseen malliin jollei peräti vähän kiihtyen. Muutkin paradigman hellimät merkit ovat kärsineet kolauksia. Hypoteesin mukaisia päiväntasaajan molemmin puolin sijaitsevia kuumenevia ilmamassoja ei ole mittauksissa löytynyt, sään ääri-ilmiöiden lisääntymisestä ei ole havaintoja jne. Vahinkoja on koetettu korjata ad-hoc -hypoteesitäydennyksillä lisääntyneestä aerosolijäähdytyksestä, merten syvänteisiin kaikkien mittausten ohi kadonneesta lämmöstä ja uusilla argumentointivirheillä mm. korostamalla luottamuksen kasvua paradigmaan, joskaan minkäänlaista laskelmaa tuosta luottamuksen kasvusta ei ole esitetty. Meidän vain pitäisi sitä kovemmin uskoa teepannuun kiertoradalla, mitä vankemmin ja monimutkaisemmin meille todistetaan, ettemme voi todistaa sen olemattomuutta.

Hiilidioksidin ilmastoherkkyys on kieltämättä vaikea asia todistettavaksi. Sitä on äärimmäisen vaikeaa mitata ja erottaa kaikista muista ilmaston pakote- ja palauteilmiöistä. Siksipä itse pyhät kirjatkin, IPCC:n raportit, antavat sille todennäköisen arvon laajalta väliltä 1,5–4,5 °C. Mutta mitäpä tapahtuisi, jos joku pystyisi todistamaan viime vuosikymmenien ilmastollisen muutoksen oleellisesti alemmalla ilmastoherkkyysarvolla - esimerkiksi kymmenesosalla IPCC:n arvoihin verrattuna - ja melko yksinkertaisella palauteilmiöllä, jotka molemmat perustuvat empiirisiin mittauksiin?  Siis tuo todistelu kykenisi jäljittelemään globaalin lämpötilakehityksen 1970-luvulta nykypäivään laskuineen, nousuineen ja viime aikojen tasankoineen. No ainakin se osoittaisi, että CO2:n ilmastoherkkyyden ei tarvitse olla korkea, jotta voimme selittää mitatut lämpötilamuutokset. Teepannua ei siis tarvittaisi, koska sille olisi olemassa vaihtoehto. Mitä tapahtuisi kaikelle sille politiikalle, joka on perustunut teepannun olemassaoloon?

Minulla on käsissäni tutkimuspaperi, joka ilmestyy lähiaikoina ENERGY & ENVIRONMENT -tiedejulkaisun tämän vuoden toisessa numerossa ja yrittää em. todistelua ilman mitään säädettäviä parametreja. Alkavan viikonlopun aikana esittelen sen kansantajuisesti Ilmastorealismia-blogissa. Pysykääpä kanavalla!