Teologien ja ilmastoprofeettojen tärkeä kannanotto kaikelle kansalle opiskeltavaksi

Luonnontieteilijöiden ja teologien keskusteluryhmä julkaisi tänään 11.8.2015 kannanoton otsikolla ”Ilmastonmuutos haastaa maailmankatsomuksemme”. Kannanoton tukevaa tieteellis-uskonnollista perustaa vahvistettiin raamatun jakeella: ”Kuinka kauan täytyy maan riutua, laidunten ruohon kuivettua? Villieläimet ja linnutkin katoavat ihmisten pahuuden tähden. Mutta he sanovat: ”Kuka sen voi tietää, miten meille käy!” (Jeremia 12.4)

Itkevä Jeremia. Rembrandtin maalaus vuodelta 1630

En voinut ohittaa tätä mm. Kokoomuksen Verkkouutisissa ja Vihreiden Vihreässä Langassa uutisoitua äärimmäisen tärkeää kannanottoa ilman kommentointia. Perinteiseen tyyliin kannanoton lainaukset ovat sisennettynä/kursivoituna ja kommentointi normaalitekstillä.

Tämä Vanhan testamentin teksti runsaan kahden tuhannen vuoden takaa sopii hämmästyttävän hyvin keskusteluun ilmastonmuutoksesta. Tilanteen uskonnollinen tulkinta on sama: ekosysteemien toiminta on vaurioitunut ihmisten väärien tekojen ja syntisyyden vuoksi. Lisäksi ihmisten tapa reagoida ongelmiin on samankaltainen. Ihmiset haluaisivat paeta vaikeita ongelmia. Myös katteetonta optimismia esiintyy: ”Kuka sen voi tietää, miten meille käy!”

Ei ole ihme, että kannanottoon on valittu lainaus itkeväksi profeetaksi kutsutulta Jeremiaalta. Hän syytti israelilaisia uskonsa kadottamisesta ja selitti kaikki vastoinkäymiset, joihin kuuluivat mm Jerusalemin hävitys, temppelin tuhoaminen ja Juudean väestön pakkosiirto Babyloniin, sen seuraukseksi. Samaisessa luvussa Jeremia toivoo Jahvea erottelemaan nuo uskottomat ”kuin teuraslampaat ja määräämään heidät tuhon päivää varten”. Jeremia oli siis katkera, ettei häntä uskottu. Tämä voi olla katkeruuden aihe myös nykypapistolle niin jäsenistöään kadottavassa kirkossamme kuin ilmastoteologisen uskonnon puolella.

Me seitsemäntoista luonnontieteilijää ja teologia olemme kokoontuneet yhteisiin keskusteluihin kahden vuoden ajan. Olemme käsitelleet erilaisia tieteenalojamme yhdistäviä aiheita, kuten luonnontieteen ja uskontojen suhdetta, ihmiskäsitystä ja tieteellistä kieltä. Koemme vahvasti, että tällaisia monitieteellisiä keskusteluja tarvitaan sekä akateemisen tutkimuksen että käytännön sovellutusten kannalta.

En toki vähättele teologien ja luonnontieteilijöiden välistä keskustelua tai sellaisen tarvetta. Muistelen historiasta noita keskusteluja, jotka eivät aina sujuneet kovinkaan sopuisasti. Tarkoitan nyt mm. Nikolaus Kopernikusta, Galileo Galileita tai Charles Darwinia. Kyse ei ole koskaan ollut kahden tieteenalan välisestä keskustelusta, vaan uskomusmaailman hyvin hitaasta kyvystä omaksua ympäristömme realiteetteja. No, on toki myönnettävä, että keskustelut ovat lopulta johtaneet jonkinlaiseen sopuun tai konsensukseen. Ovathan kirkot pyytäneet anteeksi em. tiedemiehiltä, joskin yleensä muutaman vuosisadan viipeellä. Englannin anglikaaninen kirkko teki henkisen sovinnon Darwinin kanssa vasta vuonna 2008.

Todettakoon kuitenkin, että modernin tieteen kehityksessä ei ole juuri nojattu teologiaan, jota monet eivät edes pidä tieteenalana. Pikemminkin on ollut niin, että teologiset maailmanselitykset on toinen toisensa perään heitetty sivuun, jotta edistystä tieteissä on voinut tapahtua. Siitä ei nyt tässä konklaavissa näytä olevan kyse, jolloin joudun pohtimaan ns. tiedemiesten motiiveja ja tieteenfilosofiaa. Ehkä siinä on yhdistäviä teologisia piirteitä? Toisaalta pari vuotta sitten hämmästyin, kun luin arkkipiispa Kari Mäkisen korottaneen ilmastotutkijat uusiksi profeetoiksi seuraavalla lausunnolla: ”Kirkkojen profeetallinen viesti maailman elämän puolesta ei ole eri kuin IPCC:n tutkijoiden. Päinvastoin, kirkkojen on toimittava kaikupohjana tämän päivän profeettojen huudolle, ettei se huku maailman tapahtumien ja ongelmien loputtomaan virtaan.” Se "oikea" profeetta Jeremia muuten varoitti aivan erityisesti vääristä profeetoista!

Ryhmäämme eniten puhututtanut eettinen kysymys on ollut ilmastonmuutos. Se on vaikea aihe, jonka hahmottamiseen tarvitaan nimenomaan monitieteellistä keskustelua. Ilmastonmuutoksen vakavuus on luonnontieteilijöiden osaamisaluetta.

Hyväksyn monitieteellisyyden vaatimuksen ja aiheen vaikeuden. Mutta mikä on teologien panos niiden suhteen? Vedenpaisumustarinako vai luomiskertomus? Tjaah… ajattelinpa yksinkertaisesti tieteen kannalta! Tässähän saamapuolella ovatkin ilmastonmuutosuskovaiset, joille teologit taitavat opettaa ainoaa osaamisaluettaan - uskon lujuuden ylläpitämistä virtuaalimaailman selittämättömiin asioihin.

Tutkimustulokset tuovat esiin tarpeen yhteiskunnalliselle murrokselle, joka on niin suuri, että sitä voisi kuvailla maailmankatsomukselliseksi muutokseksi. Ongelmien juuret ovat elämäntavassa, joka perustuu siihen, että jatkuvasti halutaan lisää aineellista hyötyä. Tarvitaan todellisuuskäsityksen muutosta, jossa elämän mielekkyys syntyy pikemminkin merkityksellisistä suhteista toisiin ihmisiin ja ympäröivään todellisuuteen. Määräävänä arvona tulee olla kestävä kehitys, ei taloudellinen kasvu.

Tarvitaan siis todellisuuskäsityksen muutos sellaiseksi, että hyvinvointi, taloudellinen kasvu, niihin tähtäävä vapaa ajattelu ja yrittäminen voidaan julistaa synneiksi. Tuollaisessa todellisuuskäsityksessä oikeaoppiset auktoriteetit voivat asettaa kestävän kehityksen nimissä rajat, joiden sisälle vapaat ihmiset tuskin taipuisivat.

Olemme vakuuttuneita siitä, että ilmastonmuutoksen haaste on otettava vakavasti tieteessä, taloudessa, politiikassa sekä eri uskontojen ja maailmankatsomusten piirissä. On aika etsiä yhteisiä ratkaisuja rohkeasti, sitkeästi ja luovasti. Tässä työssä tarvitaan monialaista, perinteiset rajat ylittävää yhteistyötä.

Riutuva maapallo. Vihreän Langan kuvitusta.

On siis purettava se teollisen vallankumouksen synnyttämä länsimainen maailmanjärjestys, jossa uskonto ja jossain määrin myös talous sekä politiikka eivät pääse määrittämään toisiaan ja varsinkaan tiedettä. Tuossa yrityksessä on haastetta, sillä en usko sen paremmin ns. tieteentekijöiden kuin yhä vähemmän uskonnollisten kansalaistenkaan enemmistön enää taipuvan sellaiseen köyhyyden, kurjuuden ja loppumattoman työnteon taakkaan, jota kansan työllä lihoneet papit keskiajalla ylistivät maallisen kristillisen elämän taakkana. Sehän takasi avaimen pelastukseen ja tuonpuoleisen elämän onneen.

Me, luonnontieteilijöiden ja teologien ryhmä, emme väitä tietävämme ratkaisukeinoja kaikkiin ongelmiin. Silti olemme vakuuttuneita siitä, mikä on oikea suunta. Nostamme esiin erityisesti seuraavat seikat:

Nyt tuli toinen virke josta olen samaa mieltä. Te ette takuulla tiedä ratkaisuja kaikkiin ongelmiin, mutta kaikella kunnioituksella en ole vakuuttunut myöskään suuntavaistostanne. Siitä huolimatta epäilen, että kannanottonne loppuosassa aiotte esittää ratkaisuja asioihin, joista ette edes kollegiona tiedä oikeastaan mitään.

Luonnontieteellisiin tutkimustuloksiin perustuvat ilmastonmuutoksen riskit tulee ottaa vakavasti eettisessä ja poliittisessa pohdinnassa, ja on etsittävä toimenpiteitä elämän suojelemiseksi.

Ilmastonmuutosta viimeisen 11 tuhannen vuoden aikana

Miten meidän pitäisi suhtautua siihen, että ikuisesti muutoksen tilassa ollut ilmastomme ei ole näyttänyt mitään sellaista, mikä olisi ennenkuulumatonta jääkausien väliselle ajalle? Jaa, viimeinen vuosituhat tosin oli proxytulosten mukaan ilmeisesti koko holoseenin (=viimeisten 11 000 vuoden) kylmin! Onko se tarkoittamanne riski? Onko sademetsien raju hakkaaminen biopolttoaineviljelmiksi kenties ilmastonmuutokseen tai sen torjuntaan liittyvä riski? Vai tarkoitatteko uskomusriskejä, joita aiheuttavat ilmastomallinnusten kyvyttömyys ennustaa ilmastoa tai tarkimpien satelliittimittausten osoittama parinkymmenen vuoden lämpenemättömyys? Ne kieltämättä syövät kovasti kannanottonne uskottavuutta.

Tämä merkitsee, että energiapolitiikkaa on uudistettava sekä Suomessa että globaalisti. Suomessa on lisättävä kestävää uudistuvan energian tuotantoa ja parannettava energiatehokkuutta. Energian kulutusta on vähennettävä. Se on mahdollista, jos tahtoa löytyy.

                                                                                                                                                               

Olen yllättäen lähes samaa mieltä koko yllä olevasta kappaleesta, jos siihen liitettäisiin mukaan sana ”markkinaehtoisesti”. Globaalisti suurin minun havaitsemani ongelma on köyhyys erityisesti Afrikassa ja Aasiassa. Se johtaa muihin suuriin ongelmiin, joista vähäisin ei ole hurja väestönkasvu. Ainoat keinot köyhyyden taklaamiseksi on koulutuksen lisääminen ja energiansaannin turvaaminen. Noilla keinoilla äärimmäinen köyhyys ja kurjuus on käytännössä poistettu länsimaista. Kyllä olisi viisasta tunnustaa se, että maailman köyhimmillä kansoilla ei ole investointirahoja poistaa energiaköyhyyttään sellaisilla keinoilla, joihin edes rikkailla länsimailla ei ole varaa. Hmm… muistin juuri, että ettehän te savimajoissaan huonon sisäilman vuoksi keuhkoahtaumasta kärsivistä kehitysmaiden köyhistä ole kiinnostuneita. Te haluatte palauttaa suomalaiset takaisin energiaköyhyyteen, jotta papin sanaa kärsimyksen välttämättömyydestä taas kuunneltaisiin, kun muutakaan ei voi.

Oli miten vaan, kyllä Suomenkin energiapolitiikkaa on käännettävä parempaan suuntaan, ja onneksi työtä tehdään. Pyhäjoelle pukkaa ensi vuosikymmenellä uutta ydinvoimalaa ja sen jälkeen toivottavasti Loviisaan vanhimpien voimaloidemme korvaaja. Kannatan maalämmön hyödyntämistä enkä vastusta avoimesti markkinaehtoista aurinkovoimaa, joskin jälkimmäinen sopii vain laskutaidottomille.

Kansa muuten alkaa kyllästyä tuulivoimaan ja sen älyttömiin tukiaisiin, joita kirkollisissa piireissä ehkä kolehdiksi kutsuttaisiin. Erona on nyt se, että syöttötariffit kerätään köyhiltä ja jaetaan rikkaille ulkomaisille sijoitusyhtiöille, kun kolehdit oli tapana kerätä varakkailta ja jakaa köyhille. Niitä voi yrittää toki puolustaa vaikka saarnastuolista tai paimenkirjeillä, mutta varoittaisin anekaupan vaarallisuudesta. 

Jos politiikkaan lähtee noilla eväillä mukaan, tulee kohdelluksi poliitikkona, jolle papin tai tiedemiehen kaapu ei tarjoa julkisessa debatissa suojaa.

Kirkko on pitkään kampanjoinut kohtuullisen elämäntavan puolesta, esimerkiksi Ilmasto-ohjelmassaan (2008) ja Ekopaasto-kampanjalla. Perinteinen suomalainen kohtuullisuuden hyve on nostettava taas kunniaan ja elettävä todeksi sekä seurakunnissa että koko yhteiskunnassa.

Niin on kampanjoinut, ja mielestäni se on tehnyt sitä melkoisen tekopyhästi ja vääriin uusiin profeettoihin luottaen. Olen kirjoittanut aiemmin arkkipiispa Kari Mäkisen kannanotosta ja Ekopaasto-asiasta, enkä argumenttejani lähde tässä enää toistamaan.

Ilmastonmuutos on myös taloudellinen mahdollisuus, jos Suomesta löytyy rohkeutta panostaa ympäristötieteisiin ja -teknologiaan. On kyettävä luomaan taloudellinen malli, jossa kasvu ei ole ristiriidassa ympäristön hyvinvoinnin kanssa.

Ymmärrän hyvin, että ilmastonmuutos on merkittävä taloudellinen mahdollisuus ilmastonmuutostutkijoille. Siitä on jo muodostunut merkittävä tutkimusteollisuuden ala, joskaan en ole vielä nähnyt niitä hyötyjä, joita ko. ala toisi koko kansantaloudelle. Toistaiseksi olen nähnyt enemmän ilmastonmuutoksen torjunnan pahoinvointia niin kanssaihmisissä kuin ympäristössä.

Lamaannuksen valtaan ei pidä jäädä. Toivoa on, jos ryhdymme toimimaan. Haastamme juuri Sinut mukaan tähän muutokseen ja työhön.

Minä en lamaantunut ja ratkaisin taloudelliset mahdollisuuteni jo pari vuotta sitten hyvin yksinkertaisesti. Kun en voinut välttää noita vihreitä aneita, joita kirkonkin kehotuksesta minulta väkisin erilaisten energiaverojen ja -maksujen korotusten muodossa kasvavasti kerätään, päätin tasapainottaa menoja vähentämällä niitä muualta. Kävin tällä sivustolla, ja – hups vain – säästin lähes korotukset korvaavasti. Minäkin tykkään haastaa ihmisiä, ettei lamaannus iske. Mikset kävisi tuon viimeisen linkin sivustolla vielä vaikka tänään!