Lätkämailakäyrän rakentamisohje a la Marcott

Marcottin ja Mannin lätkämailakäyrät päällekkäin

Science-lehdessä muutama viikko sitten julkaistu Marcottin tutkimus maapallon jääkauden jälkeisestä lämpötilakehityksestä on joutunut kovan kritiikin kohteeksi. En ryhdy tässä kirjoituksessa toistamaan tuota kritiikkiä kuin summaavalla tasolla. Annan kuitenkin kirjoituksen lopussa kansantajuisen esimerkin siitä, miten helppoa ilmastotieteen käyttämällä matematiikalla on saada haluttu tulos aikaiseksi.

Aloitetaan kuitenkin julkisuudessa tuohon tutkimukseen kohdistuneen kritiikin syistä ja pääkohdista. Tarve tarkastella tutkimusta johtui kahdesta pääsyystä. Ensinnäkin Marcottin tutkimus sai paljon julkisuutta. Monissa valtamedioissa sen tulokset otsikoitiin sensaatiohakuisesti. Esimerkiksi Yleisradiomme otsikoi sen täysin väärin seuraavasti: "Maapallo kuumempi kuin koskaan jääkauden jälkeen, ja kuumeneminen jatkuu rajuna." Edes julkisuushakuinen Marcott ei käsittääkseni ole väittänyt moista.

Toinen pääsyy oli se, että Marcottin tutkimustulokset poikkesivat olennaisesti siitä käsityksestä, joka tiedemaailman valtavirralla on jääkauden jälkeisestä ilmastohistoriastamme. Sen mukaanhan pääosa holoseenista (=viimeisen jääkauden jälkeinen aika) on ollut nykyaikaa hieman lämpimämpi, eikä viimeisten vuosikymmenien muutaman asteen kymmenesosan lämpenemisessä ole mitään ennennäkemätöntä. Ilmaston vaihtelu suuntaan jos toiseen on siis normaalia. Esimerkiksi Lapin ilmastohistoria todistaa juuri tämänkaltaisesta kehityksestä.

Marcott varmasti veti jo tutkimusasetelmassaan linjoja turhan suoriksi yrittäessään rakentaa ilmastomme maapallon laajuista historiaa yli 10 000 vuoden ajalta tukeutuen 73:en lämpötilarekonstruktioon. Jos kuviteltaisiin, että nuo aineistot jakautuvat maantieteellisesti tasaisesti koko maapallolle ja ajallisesti tasaisesti tuon 10 000 vuoden jaksolle, ne osoittautuisivat hyvin harvaksi havaintoverkoksi. Maantieteellisesti jokainen noista aineistoista joutuisi edustamaan keskimäärin noin 30 miljoonan neliökilometrin aluetta, jos kukin niistä kattaisi vaikkapa 2000 vuoden ajalta paikallisen lämpötilahistorian. Jos tuohon mittaustarkkuuteen uskoisi, voisi yhtä hyvin väittää, että nykyisen Venäjän ja Kanadan alueen lämpötilan mittaamiseen ja esittämiseen riittäisi yksi lämpömittari. Valitettavasti edes noin kattavia rekonstruktioita Marcott ei käyttänyt. Sellaisia kun ei vielä ole maantieteellisesti eikä ajallisesti saatavilla.

Eikä tutkimuksessa käytettyjen aikasarjojen tarkkuus riitä kuvaamaan ilmaston vaihteluja edes 100 vuoden tarkkuudella. Marcott itsekin myöntää lämpötilojen kertovan muutaman sadan vuoden aikaisesta keskimääräisestä lämpötilasta. Niinpä esimerkiksi 1850-luvulta nykyhetkeen havaitun 0,5 - 0,8 asteen lämpenemisen ei tuonlaisella erottelukyvyllä pitäisi näkyä ollenkaan. Kuitenkin Marcottin esiin saamassa kuvaajassa on hurjan näköinen lämpenemispiikki viimeisen 100 vuoden loppuosassa.

Pääosa - noin 80 prosenttia - Marcottin käyttämistä aineistoista on analysoitu merenpohjan (rannikon) sedimenteistä poratuista näytteistä. Nuo näytteet ilmentävät tietysti paikallisesti niitä lämpötiloja, jotka ovat olleet  meressä orgaanisten aineiden kerrostuessa meren pohjaan. Kuinka paljon merivirrat ja muut merissä tapahtuvat asiat ovat niihin vaikuttaneet, jää arvailujen varaan. Ilman lämpötilaa Saharassa, preerialla tai vuoristoalueilla merissä elävä kasviplankon ei kuitenkaan tallenna. Ja tuon harvan aineiston vuoksi se tuskin kykenee edustamaan edes merten lämpötilaa vaihtelusta puhumattakaan.

Ohje lavan rakentamiseksi lätkä,mailakäyrään
a la Marcott. Todistin juuri, että ilmasto alkoi
lämmetä vasta 1960-luvulta alkaen.

Ehkä eniten Marcottin tutkimuksessa kuitenkin herätti huomiota sen lämpötilakuvaajan samankaltaisuus kuuluisan ja tempputekniikalla aikaansaaduksi osoitetun Mannin lätkämailakäyrän kanssa. Tuo samankaltaisuus saatiin aikaan erilaisilla manipuloinneilla. Kun Michael Mann yhdisti rekonstruoituja aikasarjoja väärennellen ja harhaanjohtavasti mitattuihin lämpötiloihin, herra Marcott on päättänyt käyttää harvoja ja valikoituja aineistoja rakentaessaan lätkämailansa nousevan lavan. Seuraavassa ohje ja viereinen kuva minkä tahansa lätkämailakuvaajan rakentamiseksi a la Marcott.

Valitse kaksi 1900-luvulle ulottuvaa lämpöaikasarjaa, jotka käytännössä kumoavat toisensa, mutta eivät ulotu 1980-luvulle. Ota sitten vielä yksi lämpöaikasarja, joka osoittaa jyrkkää lämpenemistä 1900-luvun lopulla. Summaa nämä, ja lapa nousee ennennäkemättömän hienosti ylös, kuten viereisestä kuvasta näet. Julista noiden kolmen paikallisen lämpöaikasarjan tulos globaaliksi lämpötilahistoriaksi, ja julkaise se Science-lehdessä. Mannin lätkämailasta puusäleitä tehnyt Steven McIntyre kertoo tuon yksinkertaistamani tarinan Marcottin tempusta tarkemmin täällä.

Lisää ja laajemmin Marcottin tutkimuksen kritiikkiä englanniksi voit lukea vaikka täältä. Murskaavaahan se on. Siitä huolimatta verovaroin kustannettu Yleisradiomme jokseenkin varmasti jatkaa linjallaan, jonka mukaan kohta käristymme tänne kaikki, ellemme ryhdy viilentämään ilmastoa korotetuilla energiaveroilla jne.

Ps. 1: WUWT-sivuston Anthony Watts twiittaa, että alkuperäisen lätkämailakuvaajan luoja, Michael Mann, olisi ollut yksi Marcottin tutkimuksen arvioijista. Jos näin olisi, kuvaajien yhdennäköisyys ylimmässä kuvassa ei ole ihme. Eikä ihme enää ole sekään, että tutkimus pääsi Science-lehteen, jonka matalaa tasoa ilmastoasioissa en enää ihmettele.