Uskonnot löytävät toisensa ja yhteisen politiikan

Arkkipiispa ja poliittinen liittolainen

Arkkipiispa Kari Mäkinen avasi 4.11.2013 kirkolliskokouksen Turussa puheella, jossa linjattiin evankelisluterilaisen kirkkomme suhde ja asenne ilmastopolitiikkaan.  Havahduin asiaan mm. täällä ja täällä julkaistun uutisoinnin ansiosta. Olen seurannut valtakirkkomme kannanottoja laiskahkosti, ja siksi päätin tutkia tätä asiaa hieman tarkemmin. Löysin arkkipiispa Mäkisen koko puheen täältä. Seuraavassa on otteita puheesta kursivoituna ja osin lihavoituna. Omia kommenttejani olen sirotellut väliin tavallisena tekstinä.

Syyskuussa julkaistiin Hallitustenvälisen ilmastonmuutospaneelin (IPCC) viides raportti. Raportin viesti on selkeä. Kasvihuonekaasupäästöt, jotka 95 % varmuudella aiheutuvat ihmisten toiminnasta, muuttavat paraikaa maapallon ilmastoa peruuttamattomasti. Muutokset ovat verrattain nopeita. Jos päästöt kasvavat nykyistä vauhtia, lämpötila maapallolla nousee 3-5 astetta vuosisadan loppuun mennessä. Se merkitsee elämän olosuhteiden ratkaisevaa muutosta. Muutoksesta kärsivät eniten ne, joilla ei ole varaa sopeutua.

Arkkipiispa Mäkisen todistelu lähtee siis IPCC:n viidennestä arviointiraportista. Valitettavasti hän ei sitä lukenut eikä ehkä vähää lukemaansa ymmärtänyt. Tämä on aika selvää jo sillä perusteella, että tuota raporttia ei ole vielä julkaistu. Vain yksi osa ko. raportista julkaistiin viime syyskuussa, ja loput kolme osaa aiotaan julkaista ensi vuoden aikana. Vasta nuo osat käsittelevät niitä asioita, joita arkkipiispa pääosin puheessaan käsittelee.

…Lähes koko aineellinen hyvinvointi, jonka kasvattaminen on ollut viime vuosisatojen suurin kehityshanke maailmassa ja jonka hedelmiä me paraikaa nautimme, perustuu fossiilisten polttoaineiden käytölle ja siten hiilipäästöille. Siksi muutoshaaste on suurempi kuin mikään muu tähän asti ihmiskunnan historiassa.

Sanoisin, että yllä oleva pitää paikkansa, jos ensimmäisestä lauseesta ottaa lähes-sanan pois. Ilman fossiilisia polttoaineita me liikkuisimme edelleen polkuja pitkin kävellen, talvella hiihdellen, sulana aikana vesireittejä pitkin soutaen ja tuulen avulla purjehtien. Varakkaimmat ratsastaisivat, ajelisivat kärryillä ja rekipeleillä. Lentoliikennettä ei olisi. Aikamme käyttäisimme ruoan hankintaan metsästämällä, kalastamalla, keräilemällä ja kaskiviljelyn keinoin. Loppuosa valoisasta ajasta kuluisi polttopuiden, vaatetuksen sekä ruoan valmistukseen ja varastointiin, jotta selviäisimme seuraavan talven yli jäätymättä tai nääntymättä. Täällä Suomessa saattaisi asua lähes miljoona ihmistä, joista suurin osa ei koskaan näkisi 30. syntymäpäiväänsä, ja alle puolet varttuisi koskaan aikuisiksi. Katovuosina ilmastolliset olosuhteet karsisivat nälkiintymisellä ja sen aiheuttamalla altistuksella kulkutauteihin kolmanneksen väestöstä kertaheitolla pois.

Toivottavasti arkkipiispa ei kaipaa noita aikoja? Toivottavasti hän ei myöskään tarkoita sitä, että ne sadat miljoonat ihmiset, jotka syystä tai toisesta nykyisin elävät yllä kuvaamaani energiaköyhyyden aikaa, eivät saisi pyrkiä kohti paremminvointia? Nimittäin lyhyellä - siis muutamien vuosikymmenien - tähtäimellä meillä ei ole mitään muuta keinoa tuon energiaköyhyyden helpottamiseksi kuin luottaa pääosin fossiilisiin polttoaineisiin. 

Kun luen IPCC:n tutkijoiden viileän analyyttista viestiä, se tuntuu kuitenkin ravistelevan syvemmältä kuin vaatimus kestävää kehitystä edistävistä toimista. Ravistelu koskee myös kirkkoa. Tunnistan raportissa samaa kaihtelemattomuutta, joka on ominaista Vanhan Testamentin profeetoille. Profeetat asettivat ympäröivän todellisuuden Jumalan tahtoa vasten ja paljastivat sen, mikä särki Jumalan tarkoittaman elämän. Niin ilmastotutkijat nyt tekevät. Heidän viestinsä on tämän päivän profeetallinen viesti.

Kun luen arkkipiispan kehnosti argumentoitua viestiä, huomaan hänen rinnastavan ilmastotutkijat kollektiivisesti profeettoihin. Tämä on kovin kiusallista, sillä en saa mielestäni koulun uskonnon ja kirkkohistorian opetuksia, joissa varoitettiin vääristä profeetoista. Muistikuvani mukaan noita vääriä profeettoja on aina ollut moninkertaisesti oikeiden määrään verrattuna. Huolestuttavinta väärissä profeetoissa on ollut juuri samanlainen propagointi auktoriteettiin ja konsensukseen vetoamalla sekä pyrkimys kriittisten äänien vaientamiseen, jota nykyisessä ilmastotutkimuksessa harrastetaan. Hmmm… toisaalta myös kirkkokuntamme ovat harrastaneet prikulleen samoja menettelytapoja. Ehkä siksi ilmastotutkimuksen menetelmät tuntuvat arkkipiispasta kotoisilta ja sopivilta?

Viesti haastaa kirkkoja unohtamaan luonnontieteen ja kristinuskon väliset jännitteet ja historialliset ristiriidat. Tässä olemme samassa rintamassa. Kirkkojen profeetallinen viesti maailman elämän puolesta ei ole eri kuin IPCC:n tutkijoiden. Päinvastoin, kirkkojen on toimittava kaikupohjana tämän päivän profeettojen huudolle, ettei se huku maailman tapahtumien ja ongelmien loputtomaan virtaan.

Moderneihin luonnontieteisiin on kuulunut olennaisena osana metodiikkaa epäilys olemassa olevan tiedon täydellisyyttä ja eheyttä kohtaa. Tämä on ollut perussyy kristinuskon ja myös islamin jännitteille tieteiden suuntaan. Ainoa tietämäni luonnontieteiden tutkimusalue, joka on viime vuosikymmeninä ottanut toistuvia harppauksia poispäin tuosta skeptisyydestä, on ilmastotutkimus. Tässä suhteessa se on lähestymässä uskontoja. Olisiko tässä perussyy arkkipiispan halulle tarjota kaikupohjaa? Kirkko siis ei ole muuttumassa, mutta se on hyväksymässä periaatteiltaan uskonnoksi muuttuvan luonnontieteiden tutkimusalueen.

Ilmastonmuutos liittää meidät tiiviisti yhteen. Kun sanon meidät, tarkoitan koko ihmiskuntaa. Kristityn hiilijalanjälki ei eroa ateistin hiilijalanjäljestä. Vaikutus on sama. Ilma jota hengitämme ja tuuli joka puhaltaa eivät tunne kansallisia rajoja tai kirkko- ja uskontokuntien rajoja.

Arkkipiispa Mäkinen ja ilmeisesti koko evenkelisluterilainen kirkkomme ovat hyväksyneet IPCC:n mantran ihmisen aiheuttamasta ilmastonmuutoksesta siitä huolimatta, että empiiriset todisteet ilmiön olemassa olosta ja aivan erityisesti sen merkittävistä vaikutuksista ovat heikkoja ja ristiriitaisia. Tarkoitan tällä sitä, että jokseenkin kaikki ilmastonmuutokseenliittyvä voidaan edelleen selittää ikiaikaisena vaihteluna ilmastossamme. Tuo vaihtelu toki koskettaa kaikkia ihmisiä, mutta eipä se meitä aivan tasavertaisesti kohtele. Kehittyneessä läntisessä maailmassa ilmastollisen vaihtelun ääri-ilmiöitä kestetään nykyisin melko hyvin. Toisin on energianpuutteesta ja sen myötä kaiken muunkin puutteesta kärsivässä kolmannessa maailmassa. Ehkä tämä helposti unohtuu piispanlinnan yltäkylläisessä ruokapöydässä?

Tutkijoitten raportti perustuu elollisen ja elottoman luonnon merkkien tunnistamiseen. Sitä ajatellen muistan, mitä Jeesus sanoi seuraajistaan: ”Jos he olisivat vaiti, niin kivet huutaisivat.” Nyt ääni kuuluu jäätiköiltä, merivedestä ja ilmavirtauksista.

Luonnon merkkien tunnistaminen saattaa olla hieman monimutkaisempi juttu, kuin mihin kirkonmiesten koulutus on perinteisesti riittänyt. Heillä taisi mennä muutamia satoja vuosia ensin sen havaitsemiseen, että naiset ovat ihmisiä. Noin 1500 vuotta tarvittiin kirkon kuulemien äänten vuoksi sen havaitsemiseen, että maapallo on pyöreä eikä kaikki pyörikään pannukakun ympärillä. En ole aivan varma, tunnustaako kirkkomme vieläkään darwinismin alulle paneman evoluutiohypoteesin periaatteita, vai kirkuvatko kivet, meri, ilma ja elollinen luonto edelleen luomiskertomuksen seitsemän päivän ihmettä.

Kyllä minä myönnän, että ihminen vaikuttaa ympäristöönsä ja myös ilmastoon, kuten useimmat eliölajit tekevät omaansa. Mutta mitään kovin hälyttäviä merkkejä en ole havainnut, ellei sellaisina pidetä mm. aavikkoseutujen nopeahkoa ja kiihtymään päin olevaa vihertymistä tai suurempia viljasatoja, joilla on yhteys elämän kaasuna pidettyyn hiilidioksidiin. Hiilidioksidin kierto, josta ihmiskunnan fossiilisten polttoaineiden käyttö edustaa muutaman prosentin osuutta, on muuten osa luontoa ja suorassa suhteessa kasvien kykyyn yhteyttää. Jos joku huutaa riemusta juuri nyt, se on kasvikunta, joka vähän suuremman hiilidioksidipitoisuuden vuoksi saa yhteyttämiseensä paremmin ravintoa. Sen mukana kaikkien kasveja ravinnokseen käyttävien luojan luomien olioiden pitäisi yhtyä ylistyskuoroon.

Muistutan arkkipiispaa vielä siitä, että Jeesuksen kannattajat eivät yhtyneet aikansa konsensuksen kuoroon, kuten arkkipiispa haluaa lampaidensa tekevän.

Ajattelen, että kirkot voivat olla niitä, jotka kutsuvat valtioita, talouselämää, kaikkia toimijoita, koko kulttuuria ei vain parannukseen ja oikeudenmukaisen vastuun kantamiseen, vaan myös yhteisen osallisuuden tunnustamiseen ja katumukseen. Se on kaiken muutoksen syvä ja välttämätön tausta. Rohkeus ja muutos edellyttävät nöyryyttä. Nyt on sen aika.

Ehkä arkkipiispan kirkko tarvitsee ahdistusta, katastrofeja, synnintuntoa niistä sekä alistumista ja yliluonnollisen pelastuksen toivoa selviytyäkseen - en tiedä? Nykyinen ilmastoparadigma poliittisine kannattajineen ainakin tarvitsee, joten ehkä intressi on yhteinen, ja voimia kannattaa yhdistää.

Kirkon jäsenmäärä näyttää hupenevan suurin piirtein samaa tahtia kuin suomalaisten edulliseen energiaan perustuva hyvinvointi on kasvanut. Angstia on siis arkkipiispan mielestä lisättävä, ja liittolaiseksi kelpaa ilmastotutkimus, jonka viime aikoina monisatakertaistunut tutkimusrahoitus vastaa hyvin varhaiskeskiaikaista anekauppaa. Ehkä arkkipiispa Mäkinen aikoo ottaa oppia paavi Leo X:stä, joka vuonna 1517 antoi määräyksen markkinoida aneita aktiivisesti Pietarinkirkon rakennustöiden rahoittamiseksi? Kiirastulellahan tuolloinkin - no vähän erilaisella - ihmisiä peloteltiin. Ennen kirkolliskokouksissa tai piispanistuimissa tehtäviä lopullisia päätöksiä haluan muistuttaa eräästä Martti Lutherista, joka sai paavin anekampanjasta kimmokkeen kuuluisien 95 teesinsä kirjoittamiseen.

En pidä siitä, että kirkkokunta sekaantuu anekauppaan tai nykyisin siihen verrattavaan vihreään politiikkaan. Jos ja kun se sen tekee, minulle jää kirkon nykyisenä jäsenenä kaksi vaihtoehtoa. Joko yritän palauttaa kirkkoni takaisin epäpoliittisille poluille tai etsin sellaisen yhteisön, joka ei lähde kalastelemaan poliittisille vesille. Aikataulusyistä taidan valita jälkimmäisen vaihtoehdon. 

En tuota ilmastonmuutosta tai ihmiskunnankaan pientä osuutta siinä kiellä, mutta en siitä ole suuremmin huolestunut. Käsitykseni mukaan viime aikoina kokemamme ilmastolliset asiat johtuvat pääasiassa luonnollisesta vaihtelusta. Minä olen teesini ilmastonmuutoksesta tähän blogiin kirjoittanut yli 200 osassa, ja lisää tulee samassa hengessä. Viimeisenä bloggauksena toivottavasti vasta vuosien päästä aion vapauttaa sisältämäni hiilidioksidin muun luonnon hyväksi krematoriossa. Sirotettakoon tuhkani nopeaan kiertokulkuun kasvien lannoitteeksi ja pitäkööt omaiseni poliittiset papit kaukana niistä seremonioista. Tuli varmaankin selväksi, että arkkipiispan kirkkoa pidän tästä eteenpäin poliittisena liikkeenä.