Ilmaston lämpenemisellä voi olla yllättävä vaikutus merenpintaan

Professori S. Fred Singer

Professori (emeritus) Fred Singer kirjoittaa kiinnostavalla tavalla merenpinnan noususta ja ilmaston lämpenemisestä American Thinker -verkkojulkaisussa. Hän aloittaa kirjoituksensa muistuttamalla merenpinnan nopean nousun olevan kenties uhkaavin seuraus äkillisestä ilmastonmuutoksesta. Muistammehan, että Barack Obama nosti asian esiin puheessaan, kun hänet vuonna 2008 nimitettiin Demokraatti-puolueen presidenttiehdokkaaksi. Presidentillistä kaikkivoipaisuutta uhkuen Obama lausui: "Tämä oli hetki, jolloin (uhkaava) merenpinnan nousu alkoi hidastua ja planeettamme parantua."

Singer kertaa epävarmuudet merenpinnan noususta. Osa tiedemiehistähän ei katso merenpinnan nousun juurikaan kiihtyneen 1900-luvulla, osa väittää nousun vähän kiihtyneen, mutta he eivät pidä asiaa kovin hälyyttävänä, ja lopulta osa ennustaa nousun karkaavan käsistä jo lähivuosikymmeninä.

Ennusteet merenpinnan noususta ovat vaihdelleet melko paljon jopa hälytyskelloja soittavissa piireissä, jotka ovat saaneet vallan mm. hallitusten välisen ilmastopaneelin, IPCC:n, raporteissa. Ensimmäisessä raportissaan vuonna 1990 IPCC ennusti nousuksi vuoteen 2100 mennessä 10-367 senttimetriä. Toisessa raportissa (1996) arvio oli 3-124 cm. Kolmannessa (2001) luvut olivat 11-77 cm ja neljännessä (2007) 18-59 cm.  Nuo kaikki eivät tietenkään voi olla samanaikaisesti oikein ainakaan ylä- ja alarajojen osalta. Arviot ovat siis tulleet raportti raportilta alaspäin ja olleet alunperinkin paljon alhaisemmalla tasolla verrattuna pahimpien alarmistien, kuten Al Goren ja James Hansenin, ennustuksiin 600-900 senttimetrin nousuista.

Ensi syksynä julkaistavassa IPCC:n viidennessä arviointiraportissa nousuennustetta kuitenkin korotetaan välille 45-110 cm. Professori Singer arvioi tämän johtuvan lähinnä siitä, että aiemmat arviot ovat olleet liian "konservatiivisia", eivätkä ne ole aiheuttaneet paniikkia yleisössä ja päättäjissä. Olemme havainneet tämän ilmiön jo Suomessakin, jossa Ilmatieteen laitoksen pääjohtaja Petteri Taalas ennakoivasti on useaan kertaan puhunut asiasta. Oikeastaan Taalas hehkuttaa Suomeen peräti kahden metrin nousua sillä perusteella, että meri pohjoisilla alueilla nousisi enemmän kuin muualla.

Singer epäilee vahvasti arviota kahdella perusteella. Ensimmäisen niistä hän ottaa suoraan IPCC:n raporteista. Niiden mukaanhan ilmasto lämpeni viimeisen 100 vuoden aikana 0,6 astetta ja merenpinta nousi 18 senttimetriä. Tuon pinnannousun osatekijöiksi mainitaan lämpölaajeneminen, noin 4 cm, ja mannerjäätiköiden sulaminen 3,5 cm:n edestä. Tätä nousua vastaan taas toimii lämpenevän meren kiihtyvä haihdunta ja ilman lisääntyvä kosteus, joka sataa Etelämantereen ja Grönlannin jäätiköiden sulamattomiin osiin. Lumisateet noille alueille siis määrällisesti kasvavat, mikä vähentää merenpinnan nousuvauhtia. Singer myöntää, että tätä on vaikea laskea, mutta viimeaikaiset satelliittimittauksiin perustuvat massatasapainoarviot todistavat, että ainakin Antarktikan jään ja lumen määrä on hieman kasvanut lämmenneestä ilmastosta huolimatta.

Viimeisen 100 vuoden merien lämpölaajenemisesta ja jäätiköiden sulamisesta johtuvat tekijät muodostavat 7,5 cm - siis vain noin 42% havaitusta 18 cm:n - merenpinnan noususta. Singer muistuttaa, että 1900-luvun ensimmäisen puoliskon ilmaston lämpenemisen aikana merenpinta ei pinnankorkeusantureiden mukaan noussut juuri ollenkaan. Jokin muu tekijä on siis lisäksi vaikuttamassa vedenpinnan nousuun.

Meriveden pinnan nousu hidastui
noin 8000 vuotta sitten

Singer tarjoaa kadoksissa olevan noususyyn etsintään vihjettä koralliriutoista, joiden tiedetään pyrkivän pysyttelemään merenpinnan pitkäaikaisten vaihtelujen mukana. Ne ovat tutkimusten mukaan kasvaneet ainakin 1400-luvulta alkaen suurinpiirtein samaa vauhtia kuin viimeisen 100 vuoden aikanakin. Siitä voisi päätellä, että merenpinta on noussut myös kylmän Pikkujääkauden aikana (noin 1400-1850) melko tasaisesti. Merenpinnan nousu ei siis olisi silloin kovin suoraan kytköksissä pintailmakehän asteen kymmenesosissa mitattaviin muutoksiin suuntaan tai toiseen.

Singer kysyy, olisiko vastaus tuohon pinnannousun puuttuvan 60 prosentin osatekijään löydettävissä Länsi-Antarktikan valtavasta jääpeitteestä (WAIS), joka yli kolmen miljoonan kuutiokilometrin jäämassallaan on painanut alla olevan maankuoren ehkä 500-1000 metriä alaspäin. Olisiko hitaasti sulava WAIS Euroopan ja Amerikan valtavien jäätiköiden lopullisesti sulettua noin 5000-8000 vuotta sitten ollut vaikuttavin tekijä siihen hitaaseen nousuun, josta sitkeästi vuosituhansia merenpinnan tasolla pysyneet koralliatollit kertovat, ja jota parin viimeisen vuosisadan ajan on mittauksilla havainnoitu?

Jos WAIS on suurin tekijä merenpinnan nousussa, sen sulaminen todennäköisesti jatkuisi melko lailla nykyisellä vauhdilla useiden vuosituhansien ajan, ellei seuraava jääkausi ehdi sitä lopulliselta sulamiselta pelastaa. Merenpinnan tasainen nousu on meille ihmisille silloin yhtä väistämätön ja tasainen tapahtuma pitkällä aikavälillä kuin nousu- ja laskuvedet vuorokausi- ja kuukausitasolla. Singer toteaa, että meillä ei ole mitään keinoa pysäyttää tuota tuhansia vuosia jatkunutta sulamista. Siihen ja sen mukana 10-20 senttimetrillä vuosisadassa nousevaan merenpintaan on vain sopeuduttava, kuten esivanhempammekin ovat tehneet.

Singer muistuttaa, että hän ei ole kirjoituksessaan käsitellyt pienimpiä merenpinnan korkeuteen vaikuttavia tekijöitä, joita ovat mm. pohjaveden pumppaaminen ja patoaltaiden rakentaminen.

Aivan lopuksi Singer kysyy, voiko ns. ihmisen aiheuttama ilmaston lämpeneminen vaikuttaa merenpinnan nousuvauhdin kiihtymiseen siten kuin IPCC ensi syksynä ilmestyvässä raportissaan tulee väittämään. Hän kehottaa tarkastelemaan, mitä merenpinnalle tapahtui edellisellä kaksi vuosikymmentä kestäneellä lämpenemisjaksolla vuosina 1920-1940. Vastaus on yllättävä. Nimittäin vedenpinnan nousu hidastui tuolloin, ja se jälleen kiihtyi ilmaston viiletessä 1940-1970. Singer arvelee, että lämpenevän veden kasvanut haihdunta lisääntyneine lumisateineen voi aika helposti kompensoida vuoristojäätiköiden sulamisen ja lämpölaajenemisen vaikutuksen. Niinpä kasvihuonekaasujen oletettu kasvavasti lämmittävä vaikutus, jos sellaista todella tapahtuisi, saattaa hidastaa merenpinnan nousua. Singerin mielestä kasvihuoneilmiö saattaa jopa laskea merenpintaa ainakin muutamien kymmenien vuosien ajan kasvattamalla merkittävästi lumisateita Etelämantereella. Tuhansien vuosien aikajaksolla lämpeneminen kiihdyttäisi Singerinkin mukaan nousua.

Singerin kirjoituksen rivien välistä voi nähdä, miten 88-vuotias emeritusprofessori naureskelee yhä alarmistisempaan suuntaan yrittäville nuoremmille kollegoilleen. Jostain syystä, minä pidän Singerin arviota melko tasaisesta merenpinnan noususta uskottavampana kuin Taalaksen ja kumppaneiden arvioita. Ensin mainittu siis olettaa tämän vuosisadan nousunopeuden olevan 1-2 millimetriä vuodessa, ja jälkimmäiset väittävät vuosittaisen nousuvauhdin olevan jopa 10 mm. Ehkä jo seuraavan vuosikymmenen aikana näemme, kumpi osuu lähemmäksi todellista nousunopeutta?

Jaa, entä jos WAIS romahtaisikin joku päivä mereen? No se tuskin olisi ihmiskunnan syytä, sillä tuon romahduksen alkusyy on viimeisen jääkauden päättymisestä alkanut tasainen sulaminen. Emmekä sille mitään voisi. Komeita loiskahduksia siitä tulisi, ja kolmen metrin merenpinnan nousu olisi muutamien vuosikymmenten sisällä romahduksen alkamisesta mahdollinen.