Jäätävää hiljaisuutta Ilmatieteen laitoksella?

CryoSat radallaan

Pohjoista merijäätä tutkivat tahot ovat vuodesta toiseen pitäneet kovaa meteliä julkisuudessa jään
hupenemisesta vuodesta toiseen. Nämä huolestuneet puheenvuorot ovat saaneet hyvin palstatilaa katastrofiuutisilla myyvässä mediassa. On ymmärrettävää, että pian jäänsä menettävän Jäämeren "puolustajista", noista Sini Saareloista, tehdään tässä yhteydessä sankareita.

Arktisen merijään väheneminen on ollut joidenkin mielestä selvimpiä merkkejä ilmaston lämpenemisestä. Ilmatieteen laitoksen johtaja Mikko Alestalo ehdotti mielipidekirjoituksessaan Lapin Kansassa, että se otettaisiin indikaattoriksi lämpötilamittausten sijaan.  Ymmärrän Alestalon ehdotuksen syyt. Ennennäkemättömästä ilmaston lämpenemisestä ammattinsa puolesta kampanjoivien ja tutkijauransa uskottavuuden sen puolesta likoon heittäneiden klimatologien kannalta on kiusallista, kun lämpömittarit kieltäytyvät osoittamasta nousevaa lämpötilatrendiä.

Pohjoisen merijään pinta-ala joulukuun puolivälissä

Vaikka ymmärrän Mikko Alestalon ehdotusta, en sitä oikein hyvänä pitänyt. Eikö samalla pitäisi ottaa mittatikuksi myös eteläisen pallonpuoliskon merijään määrä, joka on viime vuosina lyönyt ennätyksiä toisensa perään, tai laskea edes molempien napaseutujen merijään määrä yhteen globaaliksi mittariksi? No se ei taida Alestalolle kelvata, koska suurempaa hälytystä sillä ei saisi aikaiseksi.

Epäilen Mikko Alestalon pysyvän aika hiljaisena Arktisesta merijäästä ainakin ensi kesään asti ja mahdollisesti paljon pidempäänkin. Nimittäin eurooppalaisen CryoSat-satelliitin tuoreet mittaustulokset tämän vuoden sulamiskauden lopulta on julkaistu, eivätkä ne tue Alestalon agendaa. 

CryoSat:n toimintaidea. Kuva BBC

Tuolla satelliitilla on yritetty muutaman vuoden ajan mitata arktisen merijään paksuutta. Ideana on mitata tutkapulssilla merijään railokohdista, kuinka korkealla kelluvan jäälautan pinta on merenpinnasta. Kun tiedetään, että jäästä noin seitsemän kahdeksasosaa on upoksissa ja yksi kahdeksasosa pinnan yläpuolella, voidaan siitä estimoida jäälautan keskimääräinen paksuus. Satelliiteilla on melko helppoa selvittää jäälauttojen pinta-ala. Kertomalla pinta-ala paksuudella saadaan sitten merijään tilavuus. 

Asia kuulostaa yksinkertaiselta, mutta sitä se ei valitettavasti ole. Etäisyyden mittaus muutaman sentin tarkkuudella yli 700 kilometrin korkeudella olevalta vähän elliptiseltä kiertoradalta, jossa siinäkin on vähän huojuntaa, on jo itsessään vaikeaa. Mitattava kohdekin on vaikea, sillä vain pieni osa jääkentän epätasaisuudessa on railon reunaa. Ja usein jään päällä on kinoksia tai kasautunutta jäätä. Nämä kaikki aiheuttavat menetelmävirheitä, ellei niitä saada eliminoitua. Samankaltaisia ongelmia on tietysti myös merenpinnan korkeuden satelliittimittauksissa. 

CryoSat:n mittaama jään paksuus sulamiskauden lopussa 2010-2013

En osaa sanoa, kuinka tarkasti CryoSatilla voidaan merijään paksuutta mitata. Tuskinpa kuitenkaan millimetri- tai senttimetriluokassa, mutta ehkä 10-20 cm:n tarkkuudella. Eikä tuo mittaustarkkuus tässä yhteydessä ole edes kaikkein tärkein asia. Keskeistä on muutos trendissä, joka CryoSatilla varmasti kyetään havaitsemaan. Tuo muutos on niin dramaattinen, että Alestalo varmasti harkitsee arktisen merijään mittatikun heittämistä roskikseen. Nimittäin CryoSatin tulokset kertovat sulamiskauden lopun - siis lokakuun lopun - merijään määrän kasvaneen noin 50 prosentilla verrattuna vuoden 2012 vastaavaan ajankohtaan. Keskimääräisen monivuotisen jään paksuuden kerrotaan kasvaneen noin 30 senttimetrillä, ja kokonaistilavuuden kasvuna se on 3000 kuutiokilometriä. Muutos on valtava, sillä edellisinä vuosina sekä jään paksuus että tilavuus ovat pienentyneet muutamilla prosenteilla.

Muutos johtaa myös huimaan kasvuun monivuotisen merijään määrässä, millä voi olla merkittävä sulamista hidastava vaikutuksensa ensi kesän ja alkusyksyn sulamiskauteen. No, kaikesta tästä huolimatta tosiasiana pysyy se, että arktinen merijääpeite on 1990-luvun alusta lukien pienentynyt niin minimipinta-alaltaan kuin paksuudeltaan. Yksi muutoksen vuosi ei tätä trendiä tietysti muuksi muuta. Mutta tuo muutos tuli ohi kaikkien tietokonemallinnusten ja niin suurena, että se osoittaa arktisen jääpeitteen kasvun olevan mahdollista myös tulevina vuosina. No, siinäkään ei olisi mitään uutta, sillä aivan samanlainen jääpeitteen hupeneminen tapahtui 1930- ja 1940-luvuilla, josta minimistä jääpeite laajeni parissa vuosikymmenessä 1970- ja 1980-lukujen maksimeihinsa. Kummallinen noin 60 vuoden syklisyys tässäkin asiassa tuntuu olevan.

Annan lopuksi vihjeen suomalaisille tiedotusvälineille tämän vuoden merijään tilanteeseen liittyen. Siitä saisi mahtavan jutun vaikkapa joulun isoihin numeroihin. Uskalsihan jopa BBC tehdä jutun CryoSat:n mittauksista! Tästä blogista löytyy juttuvinkkejä tämän jutun lisäksi mm. täältä, täältä, täältä, täältä, täältä ja täältä. Noiden vinkkien kanssa kun kääntyy Ilmatieteen laitoksen johtaja Alestalon puoleen haastattelupyynnöllä, saanee vastaukseksi jäätävää hiljaisuutta. Mutta sehän toisi mukavaa ja aiheeseen sopivaa paikallistunnelmaa juttuun.

PS. Muistathan, että tämänkin jutun saa linkittää facebookin, twitterin tai sähköpostin kautta vaikkapa tutulle toimittajalle (mieluiten suoraan päätoimittajalle) tai muulle tutulle. Bloggauksestasaa myös antaa palautetta kirjoittajalle alla olevalla kolmiportaiselloa arvostelulla tai sivun oikeasta yläreunasta löytyvällä yhteydenottolomakkeella.