Oliko vuosi 2015 Suomen mittaushistorian lämpimin?

Ilmatieteen laitos kertoi ennakkotietoja tämän vuoden säätilastoista. Analyysit varmaan hieman tarkentuvat, kun tarvittavat tarkistukset ja vuoden viimeisten päivien tiedot otetaan huomioon, joten lopulliset tiedot kuulemme vasta ensi vuonna. Mutta uskaltaisin väittää, että olennaisia muutoksia ennakkotietoihin ei tule. Katsotaan muutamien keskilämpötilaa koskevien yksityiskohtien avulla, miltä Suomen säävuosi 2015 näytti. Kursiivilla merkityt tekstit ovat Ilmatieteen laitoksen, ja normaalitekstillä olevat ovat minun tekstiäni.

Kulunut vuosi oli alustavien tietojen mukaan Suomen mittaushistorian lämpimin. Viiden lämpimimmän vuoden joukossa ovat myös vuodet 1938, 2014, 1989 ja 2011.

Ilmatieteen laitoksen tiedotteen kuva

Näin voi olla, joskin tämän vuoden keskilämpötilan ero vuoden 1938 lämpötilaan lienee vain sadasosa-asteita.  Siinä ja siinä tuon lähes 80 vuoden takaisen ennätyksen lyöminen siis on, mutta katsotaan vastaus otsikon kysymykseen ensi vuoden puolella lopullisten tilastojen ja mittausten virhemarginaalien valossa. Olen laitoksen kanssa samaa mieltä noista muista vuosista.

Ilmatieteen laitoksen tilastojen mukaan vuosi 2015 oli ennätyksellisen lämmin suurimmassa osassa maata. Maakunnista vain Lapissa vuosi ei aivan yltänyt ykkössijalle, vaan on jaetulla toisella sijalla. Vuoden 2015 keskilämpötila 4,2 astetta on noin 1,9 astetta pitkän ajan keskiarvoa eli jaksoa 1981–2010 lämpimämpi.

Minun laskujeni mukaan vuoden 1938 keskilämpötila – niin ikään 4,2 astetta – on noin 1,9 astetta jakson 1981-2010 keskiarvoa korkeampi.

Koko maan tasolla tarkasteltuna ainoastaan kesä- ja heinäkuu olivat keskimääräistä kylmempiä. Suhteessa lämpimintä oli helmi-maaliskuussa ja marras-joulukuussa, jolloin koko maan keskilämpötila oli 4–6 astetta tavanomaista korkeampi.

Keskilämpötilaltaan tavanomaisia kuukausia – siis sellaisia, joiden keskilämpötila poikkeaa keskiarvosta vain vähän, ja joita vuosikymmenessä esiintyy useita (>3) – olivat tammikuu, toukokuu, kesäkuu, elokuu ja lokakuu. Sellaisia harvemmin kuin kerran 10-30 vuodessa mitattavia keskilämpötiloja oli helmi-, maalis- ja syyskuussa. Nekään eivät siis ole aivan poikkeuksellisia, mutta eivät kuitenkaan tavanomaisia. Nyt ne olivat kaikki selvästi keskimääräisiä lämpimämpiä kiitos pitkään vallinneiden lounaisvirtausten. Marras- ja joulukuu kuuluivat tilastoissa kategoriaan kerran vuosikymmenessä ja nekin siis keskivertoa lämpimämpiä. 

Kun vuoden viisi kuukautta osuu selvästi keskimääräistä lämpimämpään kategoriaan, eikä hieman tavanomaista viileämmän alkukesän lämpö olennaisesti poikkea normaalista, nousee koko vuoden keskilämpö korkeaksi. Ilmatieteen laitoksen mustasta kuvaajasta näkyy hyvin, miten nimenomaan lopputalven lämpö nosti juoksevan keskiarvon korkealle tasolle, jolla se sitten pysyikin koko vuoden.

Olen välillä kritisoinut Ilmatieteen laitoksen tiedotteita panikoinnista tai liioittelusta. Nyt en löydä oikeastaan muuta kritisoitavaa kuin sen, että tulosten virhemarginaalit voisi tuoda esiin. Palaan tuohon yksityiskohtaan ensi vuonna säätilastojen valmistuttua. 

Lämmintä vuotta 2016 kaikille lukijoille toivottaa Mikko Ilmastorealismista!

Klimatologiaa vai klimastrologiaa?

Kirjoittaja Kannelmäen seurakunnan luontokerhon emeritusjohtaja Antero Järvinen

Klimatologia, ilmastotiede, on tiedettä. Astrologia, taivaankappaleista ennustaminen, on näennäistiedettä, humpuukia. Klimastrologia on kreationismin eli luomisuskon kaltainen sekasikiö, jossa tieteellä yritetään pönkittää uskomusten epäloogisia väittämiä. Kreationistien mielestä maapallo on noin 6000 vuotta vanha, klimastrologien mielestä hivenkaasu hiilidioksidi (CO₂) säätelee maapallon ilmastoa. Jälkimmäinen ajatuskulku muistuttaa biodynaamista viljelyä ja homeopatiaa. Monoteistisista uskonnoista kuten kristinuskosta ja kreationismista poiketen klimastrologia on polyteistinen. Sen ankara pääjumala on nimeltään Hiilidioksidi, jonka apupoikana häärii häntäkin ankarampi Ilmastomalli.

Kesäkuussa 2015 paavi otti rohkeasti kantaa ilmastonmuutoksen torjumisen puolesta pitkällä Laudato Si’- eli Ole ylistetty -kiertokirjeellään (”Encyclical Letter Laudato Si’ of the Holy Father Francis on Care for Our Common Home”). Pariisin erittäin hyvin onnistuneen ilmastokokouksen jälkeen, jossa saatiin parin viikon ponnistelujen jälkeen sovittua seuraavan kokouksen pitopaikasta, piispa Sánchez Sorondo, Vatikaanin tiede(!)akatemian johtaja, julkisti bullan eli paavillisen asiakirjan. Sorondo näyttää olevan kiihkeämpi uuden taikauskon, klimastrologian, kuin kristinuskon kannattaja.

Uskonnoissa saattaa olla jotakin perää, mutta taikauskot ovat todistettavasti falskeja. Bullassa Sorondo sanoo, että paavin ‘opetus’ ilmastonmuutoksesta on pyhä ja koskematon, koska se on samalla tavalla kirkon opetusten mukainen kuin aikaisempien paavien opetukset esimerkiksi abortin syntisyydestä. Kirjeellä ja bullalla paavi ja hänen ’tieteellinen’ neuvonantajansa ovat varmasti saavuttaneet jotakin ainutlaatuista ja pysyvää inhimillisen ajattelun/ajattelemattomuuden historiassa, koska tiedeyliopistoni äänenkannattajakin, Yliopisto-lehti, ylisti paavin ulostuloa. Ilmeisesti samat edistykselliset tahot, jotka hämmästyttävää kyllä tuppaavat olemaan loppujen lopuksi taantumuksellisia, tukevat myös paavin ajatuksia abortista, avioerosta, naispappeudesta, samaa sukupuolta olevien henkilöiden liitosta ja eutanasiasta?

Paavi, piispat ja muut ilmastopelottelijat unohtavat luonnon
 suuren luonnollisen vaihtelun, johon hiilidioksidilla ei ole
mitään osuutta. Kuvassa Oulun Limingantulli sekä
 Etu- ja Taka-Lyötty 30. tammikuuta 1937.

Katolisen kirkon päämiehen lailla evankelis-luterilaisen kirkkomme päämiehet arkkipiispaa myöten ovat hekin hairahtuneet klimastrologia-harhaoppiin ja antaneet ilmastosta kirkon toimialaan kuulumattomia lausuntoja. Esimerkiksi Espoon piispa vetää kirkon ja (ilmasto)uskovaisten tiedeihmisten iltapäiväkerhoa. Kerholaiset levittävät ilmastosanaa mm. Sana-lehdessä  ja sotkevat ilmastonmuutoksen ilmansaasteisiin. Toimintaa ilmeisesti tuetaan kirkollisverovaroin. Ei kuitenkaan enää minun rahoillani. Roomalaiskatolisen filosofin Montaignen viisaudet olisivat ehkä voineet avata kirkonmiesten silmät: “Mitä vähemmän jostakin asiasta tiedetään, sitä kiihkeämmin siihen uskotaan.”

Klimastrologisella hurmoksella on yhteisiä piirteitä wanhojen uskontojen kanssa (mm. katastrofiin perustuva maailmankatsomus). Entisiin aatteisiinsa pettyneet ’älymystöpiirit’ ovat löytäneet siitä turvallisen kodin, uuden fundamentalistisen ismin, jonka puolesta taistella. Primitiivisissä yhteisöissä esimerkiksi sään ääri-ilmiöt selitetään jumalan tai jumalten rangaistukseksi ihmisten tekemistä synneistä (erityisesti Vanha testamentti). Nykypäivän postmodernissa yhteiskunnassa sään ääri-ilmiöt johtuvat klimastrologien mukaan länsimaiden piittaamattomasta teollistumisesta, jonka palkkana on tuhoisa ilmastonmuutos. He muistelevat kaiholla vanhaa hyvää esiteollista aikaa, jolloin ihmispopulaatiossa keski-ikä oli 30 vuotta.

 Tosi kristillistä: Paavi tuomitsee vähäosaiset ikuiseen köyhyyteen

Ian Plimerin kirjan kansikuva, jossa paavi
ottaa hämmentyneenä vastaan
’sirppi ja vasara’ - krusifiksin
Bolivian presidentiltä Evo Moralesilta. 

Australialainen geologian professori Ian Plimer käy tuoreessa (2015) kirjassaan ”Heaven + Hell. The Pope condemns the poor to eternal poverty” (Taivas + Helvetti. Paavi tuomitsee köyhät ikuiseen köyhyyteen) yksityiskohtaisesti läpi Laudato Si’-kirjeen sisällön sen ilmastonmuutosväitteiden osalta. Plimer tunnetaan mm. siitä, että vuonna 1994 hän osoitti vakuuttavasti kreationismin taikauskoksi ja tieteen vastaiseksi (kirja ”Telling Lies for God: Reason vs Creationism”, Valehtele Jumalan puolesta: Järki vastaan kreationismi). Plimerin käsittelyssä ilmastonmuutoshysteriaan perustuva klimastrologia osoittautuu kreationismin kaltaiseksi tieteen kaapuun puetuksi humpuukiksi, jollaista ei olisi enää uskonut syntyvän 2100-luvulla, sillä klimastrologian (ja kreationismin) kumoaa jo perehtyminen geologiaan.

Klimastrologian mukaan ihminen on saastuttamassa ilmakehän hiilidioksidilla. Ilman tuota hajutonta, mautonta, näkymätöntä ja myrkytöntä kasvien herkkua elämä ei olisi maapallolla mahdollista. Hiilidioksidia kirjaimellisesti mustamaalataan kutsumalla sitä ’hiileksi’ ja luokittelemalla tämä elintärkeä kaasu saasteeksi. Jos emme tee nopeasti parannusta ja laita kaikkia resurssejamme lohikäärmeen lyömiseksi, klimastrologien väittämän mukaan pallomme kärventyy elinkelvottomaksi kahden asteen lämpenemisrajan saavuttamisen jälkeen sadan vuoden kuluttua tai ehkä joskus myöhemmin. ”Joskus myöhemmin” pitää tietysti paikkansa. Viimeisen 5000 vuoden aikana maailmanlopun ennustuksia on laadittu sadoittain, aikaisemmin pääasiassa vanhauskovaisten, nykyisin ’ympäristöaktivistien’ toimesta. En löytänyt Googlesta, mikä on ollut ennusteiden onnistumisprosentti. 

Paavi teki vuonna 2015 saman virheen kuin 400 vuotta aikaisemmin asettamalla Maan aurinkokuntamme keskipisteeksi Auringon sijasta. Aurinko on ilmastonmuutosten veturi eivätkä ihmisen tuottamat hiilidioksidipäästöt. Paavin tärkeimpiä perusteita ilmastopelottelulleen on ns. konsensus: Sen mukaan valtaosa tiedeihmisistä olisi sitä mieltä, että ihmisperäinen ilmastonmuutos on totta ja vieläpä vaarallista. Presidentti Obaman, paavin konsensuskaverin, mielestä ilmastonmuutos on peräti suurin ihmiskunnan tulevaisuutta uhkaava vaara, jonka rinnalla sodatkin kalpenevat. Paavin ja hänen neuvonantajiensa olisi ollut hyvä perehtyä tieteen historiaan. Esimerkiksi 1000-luvulla elänyt irakilainen oppinut Abū ‘Alī al-Haṣan ibn al-Haṣan ibn al-Haitham tai latinalaisittain Alhazen kirjoitti tieteellisestä metodista ja sanoi, että totuuden etsijä ei perusta näkemyksiään konsensukseen. Konsensus ja ’settled science’ jarruttavat tieteen kehitystä. Kenraali George S. Patton kiteytti tämän tosiasian: ”Jos kaikki ajattelevat samoin, silloin joku ei ajattele.” Oikea tiede on pikemminkin anarkiaa kuin konsensusta. Toisin kuin Alhazenin aikana, nykyajan konsensustieteen johtotähtenä ei ole uteliaisuus vaan seuraavan tutkimusrahoituksen saaminen.

Ilmastorealismin vuosi 2015

Ilmastorealismia-blogin vuosi 2015 on ollut monivivahteinen. Siitä voimme kiittää mediaa, poliittisia vaikuttajia, energiateollisuutemme mätiä omenia, Pariisin ilmastokokousta ja tietysti luontoa itseään. Kirjoittamiseen innoittaneita aiheita on ollut yllinkyllin, ja olen koettanut niitä monipuolisesti käyttää, jotta lukijat eivät tällaiseen yhden aihepiirin ympärillä pyöriskelyyn heti kyllästyisi.

Blogissa on tänä vuonna ollut 106 kirjoitusta tämä mukaan lukien. Yksi vielä ilmestyy ennen vuoden vaihdetta. Siitä annan pienen puffauksen kirjoituksen lopussa. Nyt menen vuosikatsaukseen. Olen valinnut jokaiselta kuukaudelta yhden kirjoituksen. Ne eivät edusta ko. kuukauden teemaa, mutta ne heijastavat kuitenkin melko kattavasti niitä aiheita, joita suomalaisessa yhteiskunnassa on kuluneen vuoden aikana ilmastoon liittyen käsitelty.

Tammikuu

Vehnän satoennuste 2015/16 joulukuun alussa

Ilmaston lämpeneminen leikkaa maailman vehnäsatoa, kertoi Maaseudun tulevaisuus nettisivuillaan 12.1.2015. Lehti viittasi Nature Climate Change -lehdessä joulukuussa julkaistuun artikkeliin, jonka mukaan:

Jos ilmaston lämpenemiseen ei pystytä sopeutumaan ajoissa, maailman vehnäntuotanto alenee keskimäärin kuusi prosenttia jokaista nousevaa lämpöastetta kohti.

Minä hain maailman ruokajärjestön, FAO:n, sivuilta tuotantotilastot, jotka todistavat aivan toisenlaisesta todellisuudesta. Alustavat tiedot tämän vuoden vehnäsadosta kertovat likimain yhtä hyvästä sadosta kuin vuonna 2014, joka oli kaikkien aikojen ennätysvuosi. Kun lämpötilan pintamittausaikasarjat väittävät tästä vuodesta tulevan kaikkien aikojen lämpimin, ehkä vehnäsadon olisi pitänyt romahtaa? FAO:n mukaan näin ei käy. Sadot ovat vain parantuneet, kuten tuosta tammikuun jutusta voit lukea täältä. Olen nuo kuukauden jutut merkannut hyperlinkeiksi.

Helmikuu

Esi-isämmekö syyllisiä ilmastonmuutokseen?

Helmikuun bloggaus julkaistiin tosiasiassa jo tammikuun viimeisenä päivänä, mutta se hallitsi lukkutilastoja niin vahvasti helmikuussa ja oikeastaan läpi vuoden. Tuo bloggaus oli Helsingin yliopiston professori Antero Järvisen synkähkö sinfoninen vieraskirjoitus, joka alkoi seuraavasti:

 ”Ja yössä mielesi jos kauhistuu, niin pensaskin se karhuks muodostuu.” Nämä Shakespearen sanat Kesäyön unelmasta luonnehtivat hyvin tavallisten ihmisten ajatuksia ilmaston lämpenemisestä eli ilmastonmuutoksesta, perusteettomasta pelottelusta maailmanlopulla. Kuinka te saatoitte, tiedeihmiset, media, ympäristöjärjestöt, poliitikot, kaikki! Pitämällä keinotekoisesti hengissä yliampuviin tietokonemalleihin perustuvaa tulevaisuudenkuvaa te rapautitte kansalaisten luottamusta kriittiseen, itseään korjaavaan ja vapaaseen tieteeseen, joka oli ollut sivistyksemme kulmakivi viimeiset 500 vuotta. Parissa vuosikymmenessä ilmastouskontonne hukkasi ison osan renessanssin perintöä.

Tämä kirjoitus kuuluu ns. "pakko lukea"-sarjaan.

Maaliskuu

Professori Satu Viljainen

Raikkaan poikkeuksen vallitsevan energiapolitiikkamme aiheisiin saat Lappeenrannan teknisen yliopiston kahden tutkijan, professoreiden Satu Viljaisen ja Kalevi Kyläheikon, julkaisussa "Tukimekanismeja ja tavoitekonflikteja Euroopan nykyisillä sähkömarkkinoilla".

Ainutkaan iso mediatalo ei ole noteerannut julkaisua - luultavasti poliittisista syistä. Toimitukset ovat toivottoman punavihreitä. Mutta Ilmastorealismia uskaltaa julkaista erilaisia näkemyksiä varsinkin silloin, kun noiden näkemysten tukena on reaalimaailmasta kotoisin olevia laskelmia.

Maaliskuun bloggaus, "Synkkä raportti modernista energiapolitiikasta", kannattaa lukea, vaikka olisit vielä tuulivoiman kannattaja. Asenteet kansan keskuudessa ovat rajusta propagandasta huolimatta muuttumassa, minkä panin tietysti mielihyvin merkille.

Huhtikuu

Huhtikuussa, kuten muutamina muinakin kuukausina 2015, käsiteltin ilmaston lämpenemistä tarkimpien satelliittimittausten avustuksella. Niin sanottu lämpenemistauko, joka voi olla myös viime vuosikymmenten lämpenemisen pitkäaikaisempi pysähdyskin, piteni useilla kuukausilla kuluneen vuoden aikana. Huhtikuun bloggauksessa esitin viereisen graafin, joka

1. Varmasti esitti todenmukaisesti mittausten todellisuutta, ja
2. asetti muutoksen suuruuden ihmisten todellisuuden tasolle.

Minä en tuosta kuvasta löydä mitään panikoimisen aihetta, vaikka silloiset ulkoministeri Tuomioja ja ympäristöministeri Grahn-Laasonen ovat todistaneet ilmastonmuutoksen olevan vakavin ihmiskuntaa kohtaava haaste. Pidän helpottavana, että em. käsitysten esittäjistä sentään toinen on ilmeisesti pysyvästi entinen ministeri ;-)

Toukokuu

Mitattujen lämpötilojen jälkikäteinen viilentäminen on nousemassa ongelmaksi pintamittausdatan ja niitä ylläpitävien laitosten uskottavuuden suhteen. Siitä kerrottiin toukokuun tarinassa. 

Mm. Sodankylän menneitä lämpötiloja on viime vuosina säädetty keskimäärin 0,25°C alaspäin ilman minun järkeeni käypää syytä. Muualla maailmassa - Islannissa, Australiassa, Yhdysvalloissa ja kuka tietää, miten paljon kehitysmaissa - säädöt tai justeeraukset ovat olleet suurempiakin, jolloin ne voivat vaikuttaa lukemiin globaalistikin.

Jos jotain motiivia tuollaisille muutoksille pitäisi pohtia, ensimmäiseksi tulee tietysti mieleen viime vuosisadan lämpenemissignaalin vahvistaminen tai suurentaminen. Ehkä raakamittausten mukainen lämpeneminen on ollut liian hidasta, sillä ilmastomallinnusten mukaan vauhdin olisi pitänyt olla kovempaa? Ilmastonmuutoksessa on kyse isoista rahoista, joista merkittävät osuudet tulevat myös alan tutkimuslaitoksille. Muutamien asteen kymmenesosien justeerauksilla tietysti voisi korjata historiaa, jotta rahoituslähteet pysyvät auki? Hmm… 

Kesäkuu

Helsingin energiayhtiö, Helen, mainosti loppuvuonna Kivikkoon rakennettavaa aurinkovoimalaansa ja houkutteli asiakkaitaan vuokraamaan oman paneelin:

Ryhdy sähköntuottajaksi ja hanki oma aurinkopaneeli Helsingin Kivikkoon rakennettavasta aurinkovoimalasta. Saat aurinkosähköä helposti ja tuet uusiutuvan energian lisäämistä Suomessa.
Hinta: 4,40 €/kk

Asiakas voi valita "nimikkopaneelinsa" ja seurata sen sähköntuotantoa vaikkapa mobiililaitteestaan. Hieno homma! Helenin harmiksi Ilmastorealismi laski aurinkosähkön tuottajan "voiton", joka ei hääppöiseksi jäänyt. Mainiosti alkanut Kivikon aurinkopaneelien markkinointi lässähti täysin. Oheinen graafi esittää niiden myyntiä eiliseen asti. 

Paneeleita on vuokrattavissa lähes 3000 kappaletta. Helsingistä ei ole toistaiseksi löytynyt kuin 1200 laskutaidotonta, ideologisista syistä Kivikon aurinkovoiman kannattajaa tai muuten kajahtanutta. No, etsintä jatkuu, ja varmaan tuottaa hitaasti tulosta.

Ovatko lintumme Suomen ensimmäiset ilmastopakolaiset?

Tutkijat Aleksi Lehikoinen ja Raimo Virkkala ovat saaneet Global Ghange Biology -julkaisuun tutkimuspaperinsa, joka on otsikoitu ”Pohjoiseen ja luoteeseen: Ilmastonmuutos ja lintujen tiheyden muutosten suunnat”. He aloittavat johdantonsa toteamalla ”Ilmastonmuutoksen vaikutuksen ymmärtäminen lajien populaatioihin on perusasia, jotta voisimme hillitä ilmastonmuutosta”. Tuo aloituslause oli minulle kuin karhulle hunajasyötti. Tutkimuspaperi oli ehdottomasti luettava.

Ylen jutun kuvitusta

Yleisradiommekin kaksi toimittajaa kiinnostuivat asiasta, ja raportoivat tutkimuksesta 22.12.2015 14 minuutin välein. Sattumako?

Toimittaja Anu Passoja totesi juttunsa "Tunturilinnut siirtyvät ilmastopakolaisina Ruotsiin ja Norjaan" alkukirjoituksessa

Lintupopulaatiot siirtyvät ilmastonmuutoksen vuoksi hitaasti ja moneen suuntaan. Lapin tunturilinnuista osa saattaa jättää Suomen tällä vuosisadalla kokonaan.

Toimittaja Vesa Sundqvistin jutun "Uusi tutkimus lintujen muuttoliikkeistä – 30 vuodessa 37 kilometriä pohjoiseen" kiteytys kuului

Helsingin yliopistolla tehdyn tutkimuksen mukaan lintujen siirtymisessä lämpeneville alueille on suuria eroja. Tutkimuksessa seurattiin 128 lintulajin pesintää suhteessa lämpötilaoloihin. Se perustuu lintuharrastajien 1970-luvulta lähtien keräämään aineistoon.

Kumpi oli oikeammassa vai olivatko kumpikaan edes siellä päin? Se on tämän bloggauksen kysymys. Tarkastelen tässä nyt vain Lappia, sillä siellä asuvat lajithan olisivat pahimmassa pulassa, jos lämpeneminen ahdistaisi.

Sitkeä Euphydryas editha, joka ei kadonnutkaan

Epäilykseni heräsi tutkimuksen johdannon yhdeksännellä rivillä, kun vastaan tuli yhdysvaltalaisen Camille Parmesanin tutkimusviite. Rouva Parmesan nimittäin on tiedemaailmassa hyvin tunnettu läpimurtotutkimuksestaan, jonka mukaan eräs perhoslaji (Euphydryas editha) on kadonnut eteläisimmiltä elinpiireiltään ilmaston lämpenemisen vuoksi. Parmesanin tutkimus aikanaan vahvisti biologista mallia, jonka mukaan lajeilla olisi tarkat ilmaston lämpötilaan sidotut rajansa – "ilmastotaskut" – joiden ulkopuolisiin lämpöihin ne eivät voi sopeutua. Parmesan sai presidentti Clintonin (Dem) aikaan paljon kuuluisuutta ja mainetta. Jossain määrin harmillisesti Parmesanin kannalta ko. perhoslaji kuitenkin on palannut vanhoille eteläisille asuinsijoilleen – jos se sieltä koskaan oli kadonnutkaan – ja rouva Parmesan päätti muuttaa Yhdysvalloista Englantiin, kun v..tuilu tutkimushutiloinnista alkoi kotiseudulla käydä liian kovaksi.

Eniten Parmesanin uskottavuutta söi se, että hän ei pyynnöistä huolimatta suostunut julkaisemaan tutkimusdataansa, jotta muut olisivat voineet sen verifioida. Sellaista pidetään tieteessä yleensä anteeksiantamattomana, mutta Parmesanilla oli kovin vaikutusvaltaisia kavereita – Clintonit ja Al Gore.

No, yksi hölmö lähdeviite ei tietenkään todista Lehikoisen ja Virkkalan tutkimusta humpuukiksi, mutta minun kiinnostustani se valitettavasti laski. Katsotaanpa kuitenkin asiaa nopeasti ilmastotilastojen näkökulmasta.

Miten siis Lapin ilmasto, jonka linnuista on kysymys, on muuttunut? Kävin faktantarkistusmielessä hakemassa CRU TS 3.23 –sarjasta pituus- ja leveysasteittain määritetyt lämpötilatiedot Pohjois-Lapin (69-70N, 23-29E) ja Etelä-Lapin (67-69N, 23-29E) osalta erikseen. Ne perustuvat suomalaisiin mittauksiin. Talvilämpötilat tuskin tältä osin kiinnostavat ketään, sillä tutkimuksen lajit Lapin osalta olivat lähes kaikki muuttolintuja. Mutta kesälämpötilat osoittavat likipitäen nollatrendiä viimeisen reilun 100 vuoden ajalta. Missä siis se tutkimuksen johdannon ensimmäisessä lauseessa mainittu ilmastonmuutos? Alla olevassa kuvassa se kesäkuukausien osalta näkyy.

Kyllähän Lapin kesäkuukaudet ovat hitusen lämmenneet viimeisen 100 vuoden aikana – noin vauhdilla 0,4 °C sataa vuotta kohti. Tämän vauhdin jatkuessa Inarissa kesäkuukausien keskilämpötila voisi vuonna 2100 olla nykyisen 30-vuoden keskiarvon 10,5 °C sijasta peräti 10,9 °C. Vähän lyhyemmillä jaksoilla muuttolintujen kannalta kriittisen kesäkuun lineaarinen trendi näyttää viilenevää Pohjois-Lapin osalta vuodesta 1986 alkaen ja Etelä-Lapin kohdalla vuodesta 1966. Mitähän linnut mahtavat moisesta ajatella? Olen muuten hämmästellyt sitä, että lämpötilalle paljon herkemmät tunturikoivut eivät ole lehtimisensä perusteella huomanneet lämpenemistä viime vuosikymmeninä, vaikka ne tietysti joka vuosi reagoivat senhetkiseen lämpötilaan.

Tunturikoivun lehteen puhkeaminen Kilpisjärvellä

Kesäkuukausien kuukausikeskilämpötilojen 95 %:n vaihteluväli on kaikkialla Lapissa suuruusluokkaa 6-9 °C. Vuorokausikohtainen ylimmän ja alimman lämpötilan vaihtelu on vielä moninkertaisesti isompi. Lineaarisen trendin vuosikymmenten välinen asteen sadasosissa havaittava muutos on lyhytaikaiseen vaihteluun verrattuna prosentti- tai promilleluokkaa. Olisiko linnuilla tai niiden ruokavaliolla niin herkät aistit, että moisesta muutoksesta liikuttaisiin luoteeseen, pohjoiseen tai koilliseen ahdistavaa ”lämpöä” pakoon? Sanoisin, että tutkijoilla Lehikoinen ja Virkkala on iso ongelma. Heillä on pettänyt suhteellisuuden taju ilmaston osalta ja pahasti. 

Lämpötilaennätysten suhteellisuudesta

Viime viikkoina on toistuvasti uutisoitu lämpöennätyksistä tyyliin ”Satakunnassa uusi joulukuun lämpöennätys + 11,3 astetta”.  En epäile, ettei tuota lämpötilaa olisi mitattu Kokemäellä ja Porissa. Mutta mitä se meille tosiasiassa kertoo? Kertooko se jotain esimerkiksi globaalista ilmaston lämpenemisestä?

Linkissä mainitun Ylen jutun kuvitusta

Tieto kertoo meille, että sekä Kokemäellä että Porissa olevissa lämpömittarien antureissa – siis kahdessa peukalonpäätä pienemmässä pisteessä – mitattiin ko. lämpötila. Lisäksi nuo lukemat varmaankin ovat korkeimmat, mitä niistä on joulukuussa tätä ennen mitattu. Oikeastaan mitään muuta tuo tieto ei kerrokaan. Voimme tietysti koettaa arvata, että kutakuinkin yhtä lämmintä on saattanut olla myös noiden toisistaan 30-40 kilometrin etäisyydellä olevien mittarien lähistöllä ja välialueella. Mutta arvauksemme voi mennä myös pieleen. Lähialueella on voinut noina mittaushetkinä olla lämpimämpää tai kylmempää, sillä meillä ei ole mittaustietoa todisteena asiasta.

Emme myöskään tiedä, ovatko nuo joulukuun ”lämpöennätykset” korkeimmat joulukuun lämpötilat ko. pisteissä viimeisen tuhannen tai sadan vuoden aikana. Tiedämme varmuudella vain sen, että ne ovat korkeimmat ko. sääasemien lyhyen historian aikana. En tiedä itse, miten lyhyestä historiasta Kokemäen ja Porin sääasemien tapauksessa on kyse – ehkä yhdestä tai muutamasta vuosikymmenestä.

Mitä nuo mittaukset todistavat Suomen ilmastosta? No ainakin sen, että hyvin paljon vaihtelevina talvikuukausinamme noin korkeita lämpötiloja voidaan mitata. Vastaavia on ennenkin mittausten virhemarginaalien rajoissa mitattu, joten ”ennätyksellisyydestään” huolimatta nuo arvot olivat odotettavissa. On hyvin todennäköistä, että jostain päin Suomea mitataan ennätyksellisiä sääarvoja jatkossakin – niin alimpia kuin ylimpiä. Siihen merkittävin syy ei ole ilmastonmuutos vaan kovin lyhyt instrumentaalimittaustemme historia. Emme siis ole vielä ehtineet mitata ilmastomme koko kirjoa.

Alueelliset maksimi-, minimi- tai keskilämpötilamme, joista puhumme ilmastoa arvioidessamme, eivät ole mitattuja arvoja. Ne ovat useista peukalonpään kokoisista pisteistä enemmän tai vähemmän tarkasti mitattujen arvojen perusteella laskettuja arvioita. Nykyisin Suomen alueella on käsitykseni mukaan riittävästi mittauspisteitä ja niissä tarkat mittarit, jotta vaikkapa valtakunnallinen keskilämpötila voidaan esim. kuukausi- tai vuosikohtaisesti laskea kohtalaisen luotettavasti. Pari mittauspistettä Satakunnassa kuitenkaan ei siihen riitä. Asemia tarvitaan Suomen kokoiselle alueelle useita kymmeniä. Mitä pidemmälle taaksepäin instrumentaalimittausten historiassa menemme, sitä harvemmaksi tuo verkosto käy, ja myös sen mittaustarkkuuden epävarmuudet kasvavat monistakin syistä.