Moderni Kankkulan kaivo

Kirjoittajana professori Antero Järvinen

Pariisin ilmastosopimus hyväksyttiin YK:n ilmastokokouksessa joulukuussa 2015 ja se astui voimaan 4.11.2016. Sopimus, jonka on ratifioinut Suomen lisäksi 143 maata, ei kuitenkaan sisällä määrällisiä päästövähennysvelvoitteita. Osapuolet sitoutuvat pelkästään valmistelemaan, tiedottamaan, ylläpitämään sekä saavuttamaan ilmoittamansa päästötavoitteet. EU-maita ja muutamia muita kehittyneitä länsimaita lukuun ottamatta muut maat, mm. Kiina ja Intia, eivät ole ilmoittaneet vähentävänsä hiilidioksidipäästöjään. Ensimmäinen kokonaistarkastelu sopimuksen vaikutuksista tehdään 2023.

”Olemme saavuttaneet 100-prosenttisen yhteisymmärryksen! … noudattaa
tätä ei-sitovaa sopimusta ja tavata jälleen viiden vuoden kuluttua!” 

Vieläkö muistat lähihistoriaa eli keitä Steve Hunterin kuva esittää? Kuka ei kuulu joukkoon? Vastaukset ovat kirjoituksen lopussa.

Sopimuksen tavoitteena on rajoittaa maapallon keskilämpötilan nousu selvästi alle kahden asteen verrattuna esiteolliseen aikaan (määrittelemättä jäi, tarkoitetaanko tällä 1700-lukua vai jotain aiempaa vuosisataa) ja pyrkiä toimiin, joilla lämpeneminen saataisiin rajattua alle 1,5 asteen vuosisatamme loppuun mennessä. Sopimuksen hinta-hyötysuhdetta, paljonko ilmastotalkoisiin 2016 – 2030 uhrattavilla varoilla saataisiin alennettua maapallon keskilämpötilaa, on tutkittu hyvin vähän.

Käyttäen ilmasto-talousmallinnuksia tanskalainen ympäristötaloustieteilijä Bjørn Lomborg on arvioinut, että Pariisin ilmastosopimuksen talkoot maksaisivat globaalisti 0,8 – 1,6 biljoonaa euroa eli 800 – 1600 miljardia euroa joka vuosi 15 vuoden ajan. Summasta kolmannes lankeaisi Euroopan unionin maksettavaksi. Koska Suomen bruttokansantuote on noin 1,5 % EU-maiden koko BKT:stä, meille kohdistuvat ilmastotalkoot voisivat maksaa uusina menoina 4 – 8 miljardia euroa vuodessa. Tämä olisi 7 – 14 % Suomen valtion budjetista (56 miljardia euroa 2018). Keskituloiselle veronmaksajalle (3600 euroa/kk brutto) tämä tietäisi verojen kiristymisenä noin 200 – 300 euron menetystä kuukausittain käteen jäävässä palkkapussissa. On hämmästyttävää, että näistä taloudellisista vaikutuksista ei ole juurikaan esitetty arvioita julkisuudessa.

Lomborgin käyttämien mallinnusten mukaan tällaisella vuosibudjetilla lämpötila olisi vain 0,05 astetta ilmastomallien ennustamaa viileämpi vuonna 2100. Jos talkoita jatkettaisiin 2100 asti eli 85 vuotta ja globaalisti noin 100 000 miljardin euron taloudellisin kokonaiskustannuksin, lämpötilaa saataisiin alennettua ennustetusta 0,17 astetta. Sekin olisi niin vähän, että emme kykenisi tuota eroa luotettavasti mittaamaan saati aistimaan.

Pariisin ilmastosopimuksen vaikutus maapallon lämpötilaan vuoteen 2100 mennessä Bjørn Lomborgin (2016, 2017) tutkimusten mukaan. Pariisissa luvatulla tähtitieteellisellä rahasummalla (sininen ja vihreä viiva) olisi jokseenkin sama ilmastovaikutus kuin ei tehtäisi mitään (punainen viiva).

Harmillisesti emme vielä tiedä, pystyvätkö ilmastomallit luotettavasti ennustamaan tulevaa ilmastoa lähes 100 vuoden päähän. Emme saa luotettavia sääennusteitakaan viikkoa pidemmille jaksoille, vaikka ne tuotetaan samankaltaisilla mallinnuksilla. Ilmastomallien ennustama lämpötilan nousu saavutettaisiin lisäksi vain sillä edellytyksellä, että uskoisimme nykyisten ilmastomallinnusten oletuksia, joiden mukaan ilmasto on hyvin herkkä hiilidioksidimäärän kasvulle. Vähäisemmällä ja ehkä todennäköisemmällä herkkyysluvulla talkoiden ilmastovaikutus jäisi vieläkin vaatimattomammaksi suhteessa Pariisin sopimuksen tavoitteisiin, käytännössä nollaksi.

Kun kaivetaan suunnattoman suuri Kankkulan kaivo, me emme huomaa olevamme kaivossa. Näin näyttää käyneen Pariisissa. Kannattaako ilmastotalkoisiin tuhlata globaalisti kymmeniätuhansia miljardeja euroja varsinkaan, kun niillä ei saavutettaisi havaittavaa muutosta vaihtelevasti aina muuttuvassa ilmastossa? Mitä muuta hyödyllistä tuolla tähtitieteellisellä summalla voitaisiin oikeasti saada luonnolle ja ihmiskunnalle? Voisiko lisärahoitusta antaa esimerkiksi Suomen tutkimus- ja kehittämistoiminnalle, jonka menot olivat 6,0 miljardia euroa 2017?

Aika hankkia toppatakki ja huopatossut

Kirjoittaja on professori ja Kilpisjärven biologisen aseman johtaja, Antero Järvinen. 

Professori Antero Järvinen rautu-
tutkimuksen parissa

Teologiaa ehkä lukuun ottamatta tieteessä ei ole lopullisia totuuksia. Esimerkiksi Takuro Kobashin tutkimus (2017) osoitti, että lähes kaikki mitä Grönlannin sulamisesta kerrotaan on joko liioiteltua tai väärin. Napapiirin seudut ovat ilmastollisesti maapallon äärevimpiä paikkoja. Siellä voi olla kesällä 40 asteen helle ja talvella 70 astetta pakkasta. Pelkästään luonnon suunnaton, normaali vaihtelu pudottaa ilmaston ennustamisyritykset tarot-korttipovaamisen tasolle.

Grönlannin lämpötila on hieman laskenut vuodesta 2005 lähtien. Saaren huipun normaali heinäkuun lämpötila on ollut noin -10 astetta, mutta kesällä 2017 saavutettiin uusi kylmyysennätys, -33 astetta. 8000 – 7000 vuotta sitten Grönlannissa oli 3 - 5 astetta nykyistä lämpimämpää. Jääpeitteen pinta-ala saavutti kaikkien aikojen minimin 5000 – 3000 vuotta sitten. Skandien vuoristojäätiköt hävisivät tuolloin kokonaan. Huippuvuorilla oli jopa kuusi astetta ja Baffininsaarella Kanadassa viisi astetta lämpimämpää kuin nyt.

Kuva 1: Grönlannin vuosittaiset lämpötilamuutokset arvostetun Iso-Britannian Ilmatieteenlaitoksen ilmastotutkimus-
yksikön mukaan. Kuvan 30 vuoden liukuvien keskiarvojen kuvaajista näkyy selvästi noin 60 - 70 vuoden lämpenemisen
ja viilenemisen sykli, joka johtunee pääosin Atlantin merivirtausten luonnollisesta vaihtelusta. Viimeisen 100 vuoden aikana lämpimin 30 vuoden jakso Grönlannissa on ollut 1922 - 1951. Se oli noin 0,3 astetta lämpimämpi kuin jakso 1988 - 2017. 

Arktinen alue oli myös kesäisin jäästä vapaa, mitä ei ole tapahtunut nykyisen ilmastovaiheen aikana. Merijään laajuus Islannin pohjoispuolisilla vesillä oli myös roomalaisella lämpökaudella (200 eKr. - 400 jKr.) ja keskiajan lämpökaudella (900 - 1400 jKr.) huomattavasti suppeampi kuin nyt.

Jäätiköistä irtoavat lohkareet eivät ole sulamisen merkki. Jäätiköt lohkeavat jatkuvasti ja riippumatta siitä, ovatko ne kutistumassa vai laajenemassa. Grönlannin jäätiköiden muutoksia on seurattu vuodesta 1870 lähtien. 80 prosenttia niiden perääntymisestä tapahtui jo ennen vuotta 1946. Maailmansodan päätyttyä ihmiskunta on päästänyt ilmakehään suunnattoman määrän hiilidioksidia, minkä olisi teorian mukaan pitänyt johtaa huomattavasti nopeampaan jäätiköiden sulamiseen.

Ilmastomallien mukaan arktisen alueen olisi pitänyt myös lämmetä muita alueita paljon voimakkaammin, mitä ei ole kuitenkaan tapahtunut. Grönlannin länsi- ja itäpuolen yli sata vuotta pitkissä lämpötilasarjoissa ei näy lämpenemistä, mikä on erikoista, kun kyseessä pitäisi olla ”yksi maailman nopeimmin lämpenevistä alueista”.

Pohjoisen ilmastokatastrofista luonnon näkemänä, osa 2

Tämä on jälkimmäinen osa kaksiosaista bloggausta, joka esittelee otteita  kirjoituksesta ”Havaintoja pohjoisen luonnon luonnollisesta vaihtelusta”. Suosittelen aloittamaan lukemisen ensimmäisestä osasta, jonka löydät täältä.

Palautan mieleen ensimmäisessä bloggauksessa esittämäni kysymykset, joihin professori Järvisen kirjoituksen otteita kannattaa peilata:

1. Millainen on pohjoisen ilmaston luonnollinen vaihtelun voimakkuus tai vaihteluväli? Onko viime aikojen ilmastollinen kehitys jotenkin ennenkuulumatonta tämän valossa?
2. Missä vaiheessa muutos on niin suurta ja/tai nopeaa, että siitä tulisi huolestua ja ihmisen olisi syytä miettiä, voiko asiaan vaikuttaa?

Sitten suoraan Järvisen tekstiin:

Yksi luku on omistettu arktiselle jäälle.

Vuosisatoja ja - tuhansia kattava jääanalyysi ei osoita nykyisen jääalan olevan poikkeuksellisen pieni. Islannin vesillä ajelehtivan jään määrästä on tietoa jo 1200 vuoden ajalta. Esimerkiksi keskiajan lämpökaudella ajelehtivaa jäätä ei ollut lainkaan.

Islannin jäätiköt olivat paljon pienemmät vuosina 870 - 1264 kuin 1300 - 1930. Jäätiköiden sulaminen 1900-luvulla paljasti 600 vuotta jään alla olleet keskiaikaisten maanviljelijöiden viljelmät. Viikinkien 300 maatilalla viljeltiin ohraa ja kasvatettiin suuret määrät karjaa. Keskiajan lämpökautta lyhyempi niukkajäinen jakso osui 1930-luvulle. Esimerkiksi elokuussa vuonna 1938 oli yhtä vähän jäätä kuin nykyisin elokuussa (kuva 5).

Kuva 5

Suurin osa viimeaikaisesta merijään sulamisesta tapahtui vuosien 1995 - 2003 välillä. Viimeisen kymmenen vuoden aikana arktisen jään laskeva trendi näyttää tasoittuneen.

Pohjoisilla merillä (Grönlanti, Islanti, Norja, Barentsinmeri ja Karanmeri) jään laajuus on pienentynyt noin kolmasosan 135 vuodessa (1864 - 1998). Noin puolet tästä sulamisesta tapahtui jo 1860 - 1900 ennen kuin arktinen alue alkoi lämmetä. Viimeaikainen jääkato on ollut samanlaista kuin 1800- luvulla.

Pohjoiseen virtaavan lämpimän pintaveden lämpötila on noussut noin asteen pikkujääkauden, Euroopassa vallinneen normaalia kylmemmän ajanjakson (noin 1450 - 1850), päättymisestä, mikä selittää suurimman osan merijään sulamisesta vuoden 1860 jälkeen. Suurimman osan viimeisestä 9000 vuodesta arktinen merijää on ollut suppeampi kuin nykyisin. Minimi saavutettiin 8500 - 6000 vuotta sitten, jolloin ympärivuotisen merijään raja oli Grönlannin rannikolla noin tuhat kilometriä nykyistä pohjoisempana. Jään määrä on kasvanut myös viimeisten satojen vuosien aikana. IPCC:n (2013) mukaan arktisen alueen lämpötila oli 1930-luvulla yhtä lämmin kuin 1990- ja 2000-luvuilla.

Viime vuosisadan voimakkain lämpeneminen arktisella alueella tapahtui 1930- ja 1940-luvulla, jolloin ilmakuvien perusteella laskettu ajojään määrä väheni Venäjällä miljoonalla neliökilometrillä. Scherhag (1931) esitti käsitteen “arktinen lämpeneminen” jo runsas 80 vuotta sitten. Lämpeneminen johti mm. siihen, että Huippuvuorten kaivoksista voitiin laivata hiiltä entisen kolmen kuukauden sijasta seitsemän kuukautta vuodessa. Jopa 60 prosenttia jään vähenemisestä on voinut johtua kesäkauden ilmakehän kierron luonnollisista muutoksista. Tutkimusten mukaan arktinen merijää saattaa palautua ennalleen eikä sellaista käännepistettä, josta ei olisi paluuta, ole luultavasti olemassa. Häviämisennusteet ovat perustuneet liian yksinkertaisiin tietokonemalleihin.

Yksi luku käsittelee vaihtelun suuruutta.

Fyysikoille luonnollinen vaihtelu on tutkimusta häiritsevää melua, ekologeille ihanaa musiikkia, joka saattaa olla koko tutkimuksen pääkohde. Jotta voisimme nauttia ekologisesta “musiikista”, meidän on tunnettava vaihtelun perustaso, perussävel, johon uusia havaintoja, “säveliä”, verrataan. Ilman perustason määrittämistä muutoksia voidaan pitää aiheettomasti hälyttävinä. Voimakas vaihtelu on tavallisesti täysin normaalia.

Havaintosarjan pitää olla riittävän pitkä, jotta todennäköiset poikkeavuudet eli signaalit erottuisivat satunnaisesta taustakohinasta. Toisaalta tilastollisen testauksen kannalta tämä on ongelma: pitkän aikasarjan eli suuren otoskoon vuoksi pienikin ero tai trendi tulee helposti tilastollisesti merkitseväksi, mutta sillä ei aina ole käytännön merkitystä. Ympäristö- aikasarjoissa signaali kuten esimerkiksi lämpenemistrendi, jos se ylipäätään on havaittavissa, on tavallisesti kohinaa, kuten luonnollista taustavaihtelua, paljon heikompi, minkä vuoksi tulosten merkityksen tulkinta on haastavaa. Esimerkiksi Euraasian arktisella alueella 109 säähavaintoasemasta vain 17 asemalla oli havaittavissa lämpötilassa trendejä, jotka eivät selittyneet luonnollisista ja ihmisestä riippumattomista ilmastovaihteluista. Seitsemästätoista asemastakin vain yksi osoitti kiistatonta lämpenemistä.

Todellisuuteen perustuvan Sodankylän lämpötilan analyysitulos jakaa varmasti asiantuntijoita, koska vuodenajat poikkeavat niin selvästi tosistaan. Kevätkauden lämpötilannousu on mielestäni “päivänselvä” ja kaipaa erityistä huomiota ja selitystä, koska sama tilanne näyttää pätevän myös Sodankylää pohjoisempana Kilpisjärvellä . 

Myös edellisen lämpöjakson aikana Pohjolan kevät, erityisesti toukokuu, lämpeni, mikä edisti lajien leviämistä pohjoiseen. Nykyisen lämpöjakson aikana Arktiksen kevät ja syksy ovat hieman lämmenneet, mutta talvi ja kesä tuskin lainkaan. Ilmastomallien ennusteiden mukaan Arktiksen talven olisi pitänyt lämmetä kaikkein eniten, mitä ei ole kuitenkaan tapahtunut. Toisaalta talvisella muutaman asteenkin lämpenemisellä ei ole luonnolle suurta merkitystä, jos lämpötila pysyy silti koko ajan reilusti pakkasella.

Kevään lämpeneminen näkyy myös pohjoisen pallonpuoliskon lumipeitteen laajuudessa, jota on mitattu vuodesta 1967 lähtien. Lokamaaliskuun lumimäärä on pysynyt ennallaan, mutta huhti-toukokuun määrä on ollut laskussa. Yleisesti ottaen pohjoisen pallonpuoliskon lumipeitteen laajuus on ollut vakaa vuodesta 1972 lähtien.

Pohjoisilla alueilla kuten Kilpisjärvellä luonto ei ole kuitenkaan juuri hyötynyt kevään lämmöstä: kesä tulee sinne hyvin myöhään eikä kesä-elokuu ole lämmennyt. Kesän muuttumattomuus näkyy esimerkiksi keräämästäni koivun lehtimistä eli hiirenkorvalletuloa esittävästä aikasarjasta (kuva 8). Myöhäisimmän (2.7.1982) ja varhaisimman (30.5.1985 ja 2013) lehtimispäivän ero on yli kuukausi. Jos alkukesä on kylmä, koko terminen kasvukausi (vuorokauden keskilämpötila yhtä suuri tai yli +5 astetta) jää usein lyhyeksi. 

Kilpisjärvellä kasvukauden pituutta on mitattu vuodesta 1959 lähtien. Pituus on vaihdellut, mutta pysynyt keskimäärin noin sadassa vuorokaudessa. Kasvukausi oli pisin 1963 (132 vrk), lyhin 1982 (69 vrk). Vaikka kasvien kevätfenologia on monin paikoin aikaistunut, laajoilla alueilla Pohjois-Euraasiassa ei ole tapahtunut muutosta.

Sisävesiemme jäätilannetta on seurattu pitkään. Lapin järviä lukuun ottamatta jo 1800-luvulta asti seuratuissa järvissä on ollut havaittavissa jäidenlähdön aikaistumista ja jäätymisen myöhäistymistä. Merkittävää on, että järvissä, joissa seuranta alkoi vasta 1900-luvulla, tilastollisesti merkitseviä muutoksia ei ole juuri havaittu eli suurimmat muutokset tapahtuivat jo 1800-luvulla. Useissa järvissä kaikkein lyhin jääpeiteaika koettiin 1920- ja 1930-luvuilla.

Maamme arktisimman järven Kilpisjärven aikasarja, jota Mallan luonnonpuiston vartija Urho Viik kartutti vuosikymmeniä, alkaa vuodesta 1952. Talvina 1997/98 - 2003/04 jääpeiteaika oli tavallista lyhyempi. Samanlainen heikko jääjakso koettiin kuitenkin talvina 1956/57 - 1962/63. Talvella 1962/63 jääpeiteaika oli koko havaintojakson (1952 - 2011) lyhin (198 vuorokautta). Pisin jääpeiteaika oli talvella 1967/68 (245 vuorokautta), mutta aineistossa ei ole havaittavissa lyhenemistrendiä. Kilpisjärven jään maksimipaksuudessa (keskiarvo 89 cm) ei ole tapahtunut muutosta vuonna 1964 alkaneen mittausjakson aikana.

Jos aikasarja on hyvin pitkä kuten lämpötilaesimerkissämme (113 - 114 vuotta), heikkokin trendi on helposti tilastollisesti merkitsevä. Tätä kuvastaa hyvin se, että Sodankylän vuodenaikaistrendien tilastolliset selitysosuudet ovat hyvin pieniä, kevätlämpötilankin osalta vain noin 5 %. Siis 95 % jää selittämättä ja johtuu tuntemattomista tekijöistä. Koko vuoden keskilämpötilassa selitysosuus on 4 % (taulukko 1). Sodankylän keskilämpötila näyttää siis nousseen noin 0,9 astetta sadassa vuodessa eli noin kuusi kertaa luonnollista vaihteluväliä vähemmän. Jakson lämpimimmät vuodet (1937 - 1938) osuvat edelliseen lämpöjaksoon. Nykyaikaan verrattuna 1920 - 1940-lukujen lämpöjaksolta on hyvin vähän luontoaineistoja.

Myös koko arktisella alueella mitatut lämpötilat saavuttivat toistaiseksi ylittämättömän huippunsa 1920 - 30-luvuilla. Pohjoismaisten ilmatieteellisten laitosten NordKlim-aineiston mukaan tämä tosiasia pätee Fennoskandiassakin. Sodankylän kuvaajan perustella näyttää siltä, että lämpeneminen johtuu huippukylmien vuosien harvinaistumisesta. Lämpimien vuosien määrä näyttää säilyneen ennallaan.

 Tornionjokilaaksosta on poikkeuksellisen pitkä lämpötilasarja. Siellä keskilämpötila kohosi 200 vuodessa yhteensä noin 2 astetta, vuosina 1802 - 1900 hieman enemmän kuin vuosina 1901 - 2000. 1800-luvulla lämpeneminen johtui pääasiassa talvien lämpenemisestä, mutta 1900 -luvulla pääasiassa keväiden lämpenemisestä. Ilmasto vaihtelee myös eripituisissa sykleissä, joiden tulkitseminen on sitä hankalampaa mitä pitemmästä syklistä on kysymys (mm. auringon aktiivisuuden noin 200 vuotta pitkä De Vries/Suess-sykli).

Pohjoisen ilmastokatastrofista luonnon näkemänä, osa 1

Sähköpostiini tupsahti kirjoitus, joka herätti Ilmastorealismia-blogin talvihorroksesta. Niinpä ajattelin jakaa muutamia otteita tuosta tutkimuspaperista siinä toivossa, että ne kannustaisivat lukemaan koko paperin.

Kyse on Helsingin yliopiston  Kilpisjärven biologisen aseman julkaisusta Kilpisjärvi Notes 26 (2017) ja sen kirjoituksesta ”Havaintoja pohjoisen luonnon luonnollisesta vaihtelusta”. Se on aseman johtajan, professori Antero Järvisen, laatima koonnos suuresta määrästä vanhoja ja uusia tutkimuksia sekä kirjoittajan omista Luoteis-Lapissa kerätyistä pitkäaikaisaineistoista. Kirjoituksessa on tuotu esiin tutkimustuloksia poikkeuksellisen pitkältä aikajänteeltä – jääkausista nykyaikaan, siis erilaisten ilmastosyklien yli – ja silloin on mahdollista tieteellisten tutkimustulosten valossa vastata mm. kysymyksiin:

1. Millainen on pohjoisen ilmaston luonnollinen vaihtelun voimakkuus tai vaihteluväli? Onko viime aikojen ilmastollinen kehitys jotenkin ennenkuulumatonta tämän valossa?
2. Missä vaiheessa muutos on niin suurta ja/tai nopeaa, että siitä tulisi huolestua ja ihmisen olisi syytä miettiä, voiko asiaan vaikuttaa?

Professori Järvinen nostaa myös aikaisempien tutkijasukupolvien merkittävän, mutta valitettavasti usein unohdetun, tutkimustyön sille kuuluvaan arvoonsa. Kirjoituksen painopistekin on varhaisemmissa aikakausissa, jotka kiinnostivat monia varhempia huippututkijoita. Esimerkiksi Olavi Kalela (1908-1974), Kilpisjärven biologisen aseman perustaja, julkaisi useita tutkimuksia ”ilmastonmuutoksen” vaikutuksista lintuihin ja nisäkkäisiin 1920-1940. Kalela Järvisen edeltäjänä ei muuten jää ainoaksi menneiden tutkijapolvien edustajaksi, sillä Järvisen 37-sivuisen kirjoituksen kirjallisuus- ja lähdeluettelo on 11 sivun pituinen.

Järvisen paperi on niin pitkä ja täynnä mielenkiintoisia tuloksia, että minä en sitä osannut tiivistää yhden bloggauksen mittaiseksi. Niinpä julkaisen keräämäni tärpit kahdessa osassa peräkkäisinä päivinä. Hätäiselle tai joutilaalle kesälukijalle olen kuitenkin taltioinut koko kirjoituksen tänne, josta sen voi ladata ja ahnehtia kerralla ilman blogistin kommentteja.

Mutta nyt otteisiin Järvisen tekstistä (sisennettynä ja kursivoituna), josta olen tällä kertaa jättänyt lähdeviitteet pois lukemisen helpottamiseksi. Viitteet toki löytyvät lähes jokaisesta Järvisen kirjoituksen virkkeestä tai ainakin kappaleesta, joten ne joudut hakemaan alkuperäisestä tutkimuspaperista.

Ensin pari kappaletta Järvisen havaitsemasta tutkimuksellisesta ongelmasta.

Yleiskuvan saamista kauan sitten tapahtuneista luonnonilmiöistä hankaloittaa datan puutteen lisäksi se, että lähdeviitteitä etsitään nykyisin pääasiassa internetistä kirjastojen sijasta. Internetistä löytyvät kuitenkin usein vain 1980- luvulla ja sen jälkeen julkaistut englanninkieliset tutkimukset. Siksi olen penkonut myös vanhaa ja arvokasta tutkimustietoa, joka uhkaa unohtua.

Pitkäaikaisten ilmastonvaihtelujen vaikutukset myös voimistuvat pohjoista kohti, mikä korostaa avainvuosien, poikkeuksellisen kylmien tai muuten epäsuotuisien vuosien, merkitystä. Pitkiin luonnonsykleihin verrattuna monet, jopa harvinaiset kymmenen vuoden pituiset tutkimukset, ovat lyhytkestoisia ja tuloksiltaan vaikeasti yleistettäviä. Jos tutkimus aloitetaan syklin pohjassa tai nousuvaiheessa ja lopetetaan syklin huipulla, luonnonilmiöstä saadaan aivan virheellinen käsitys. Kun tutkitaan pohjoisen luonnon vaihteluja ja muutoksia, havaintojakson pituuden on oltava vähintään syklin pituinen. Pitkien syklien kohdalla tämä tarkoittaa sitä, että havaintojen on siirryttävä ihmissukupolvelta toiselle.

Luvussa Muinaisaika Järvinen käsittelee koko pohjoisen kalottialueen Fennoskandiasta Grönlannin ja Kanadan kautta Siperiaan viime vuosituhansien aikana.

Viimeisen 25000 vuoden aikana pohjoisen ilmaston lämpeneminen on ollut useita kertoja nykyistä huomattavasti voimakkaampaa ja nopeampaa.

Islannin järvien lämpötilahuippu saavutettiin 8000 vuotta sitten, minkä jälkeen lämpötila on merkittävästi laskenut. Jäämeren pintalämpötila on ollut usein nykyistä lämpimämpi - esimerkiksi 1885 - 1935 noin 3 astetta lämpimämpi. Fennoskandian tunturialueella kesä- ja talvilämpötilat ovat laskeneet vähitellen 7000-6000 vuoden ajan ks. kuva 1.

Metsänraja on ollut suurimman osan aikaa nykyistä pohjoisempana. Siperiassa aikaisemmat lämpimät jaksot olivat ilmeisesti 3-7 astetta nykyistä lämpimämpiä.

Viimeinen tuhat vuotta on ollut kylmin tuhatvuotisjakso jääkauden jälkeen (kuva 1). Syynä lämpötilan yleiseen laskuun pidetään Maan pinnalle tulevan auringonsäteilymäärän laskua.

Tuo oli kylmäävää luettavaa ihmiselle, jolle on tällä vuosituhannella jokaisesta normaalista lähteestä (lehdistöstä, televisiosta, päättäjiltä) kerrottu, miten aivan viime aikojen ilmastonmuutos on ollut ainutlaatuista tai ennennäkemättömän katastrofaalista. Voi tietysti olla niinkin, että nykyisen ilmastopanikoinnin ilmapiirissä katastrofaaliset jutut myyvät parhaiten – siis tuottavat eniten myyjilleen mainoseuroja tai ääniä vaaleissa. Mutta Järvisen esiin tuoma mennyt ilmasto ei tue ennennäkemättömyyttä.

Lähiaika-luvussa Järvinen keskittyy lähinnä aikaan 1800-luvun alusta nykyhetkeen.

“Arktisen muutoksen, erityisesti yleisen lämpenemisen, puolesta puhuvat useat viimeaikaiset hälyttävät havainnot: 1) jäätiköiden vetäytyminen, 2) pintalämpötilan nousu, 3) Atlantin pintaveden lämpötilanousu, 4) merijään määrän vähentyminen, 5) ajojään määrän kasvu, 6) syklonien reittien muutokset, 7) biologiset muutokset kuten turskan ja makrillin leviä- minen pohjoiseen ja 8) laivaliikenteen helpottuminen.“

Edellä oleva sitaatti on vuodelta 1938. Merijääntutkija Nikolai Nikolaevich Zubov (kuva 2) esitteli nämä havainnot yksityiskohtaisesti venäjäksi ilmestyneessä klassikkoteoksessaan “Arktinen jää”. Yhdysvaltain laivasto piti tätä paksua opusta niin merkittävänä, että käänsi sen englanniksi vuonna 1963 nimellä Arctic Ice.

Lisää Zubovin kirjasta voi lukea täältä.

Islannissa pohjoiset lintu- ja hyönteislajit korvautuivat (1900-luvun alkupuolella, blogistin huom.) vähitellen eteläisillä lajeilla. Tilanne oli siis nykyisenkaltainen: lajit levisivät kohti pohjoista ja niiden lisääntymiskaudet aikaistuivat.

Tuohon aikaan puhuttiin luonnollisesta, ei ihmisen aiheuttamasta ilmastonmuutoksesta, joka alkoi 1800-luvun lopulla, ja pohdittiin ilmiön syitä. Kannatusta sai mm. ilmakehän kierron voimistuminen, minkä vuoksi maapallon eri osien lämpötilat olisivat tasoittuneet.

Epätieteellinen IPCC tulisi lakkauttaa

Kirjoittaja Antero Järvinen

Vuosien varrella hallitustenvälisen ilmastonmuutospaneelin, IPCC:n, sisäpiiriläisillä olisi ollut asemansa puolesta mainio mahdollisuus vaikuttaa ja muuttaa paneelin toimintaa niin, että tiedeihmiset olisivat lopettaneet siihen kohdistamansa kritiikin. Koska sisäpiiriläiset ovat IPCC-sopan keittäneet, on toiveajattelua, että he alkaisivat itse siivota seteleillä vuorattua pesäänsä. Ainoaksi vaihtoehdoksi jää se, että IPCC lakkautetaan. IPCC on hyvä esimerkki siitä, että sen kaltaista organisaatiota ei tarvita millään tieteen alalla. Tieteen on oltava vapaata. Kuuluisa tieteenfilosofi Karl Popper (1975) kritisoi tieteen häpäisevien monopolien luomista, jollainen IPCC on. Jos joku kuitenkin järjen vastaisesti haluaisi nostaa IPCC:n tuhkista uudenlaisen tieteellisen ilmasto-organisaation, annan muutaman vihjeen kuinka se pitäisi tehdä. Vihjeet paljastavat lukijalle nykyisen IPCC:n uskottavuutta murentaneet suurimmat heikkoudet.

Täyteen reikiä ammuttu ja tieteen vastainen IPCC
on laukautettava!

Peruslähtökohta olisi tietysti se, että yhtään vanhassa IPCC:ssä ryvettynyttä henkilöä ei pitäisi ottaa mukaan uuden IPCC:n toimintaan, ei ainakaan sen johtotehtäviin. Johtotehtävät tulisi olla lyhytaikaisia, korkeintaan kolmivuotisia, ja ilman uudelleen valinnan mahdollisuutta. Konsensuksesta puhuminen ja eri miltä olevien tiedeihmisten mustaaminen olisi tyystin loputtava. Ne jos mitkä paljastavat organisaation epätieteellisyyden. Päinvastoin, jos kerran kyseessä on ihmiskunnan kohtalonkysymys, uuden IPCC:n kuin myös oppilaitosten tulisi kannustaa ja rahoittaa tiedeyhteisöä etsimään hypoteesista heikkouksia ja iloita niiden löytymisestä. Jos konsensus kuuluisi tieteen standardeihin, me uskoisimme yhä, että Maa on litteä. 

Jatkuvista ja vääriksi osoittautuvista kauhukuvien ’ennustamisesta’ pitäisi myös luopua kasvojen säilyttämiseksi. Klimatologisten aineistojen rukkaaminen haluttuun suuntaan pitäisi tehdä mahdottomaksi purkamalla aineistojen haltijoiden monopolit, mikä estäisi tarkoitushakuisen maalitolppien siirtämisen eli datan muuttamisen tukemaan alati vaihtuvia hypoteeseja. Uuden IPCC:n sääntöihin tulisi kirjata tärkeä pykälä, jossa heidän edustajansa eri maissa velvoitettaisiin tulemaan riippumattoman tahon vähintään kerran vuodessa järjestämään kriittiseen mediatapahtumaan, jonka sisältöön ja kysymyksiin he eivät voisi vaikuttaa. Ilmastopolitiikassa olisi vältettävä nykyisen kaltaista populismia ja totalitarismia, joiden tunnuspiirre on vaihtoehtojen etsimisen karttaminen. 

Vuodesta 1990 IPCC on tuottanut 5-6 vuoden välein raportteja, joissa ihmisen aiheuttamien hiilidioksidipäästöjen (CO₂) ilmastovaikutusten argumentit ovat muuttuneet raportista toiseen. IPCC ei ole koskaan myöntänyt, että aikaisemmat epäonnistuneet selitykset olisivat olleet vääriä, vaan se on jatkuvasti keksinyt uusia selityksiä. Avaruusfyysikko Fred Singer (2013) on laatinut selityksistä lyhyen yhteenvedon (IPCC’s Bogus Evidence for Global Warming), joka löytyy netistä. Jos haluat laajemman yhteenvedon, katso McKitrickin ja kumppaneiden kirjoitus (Independent Summary for the Policymakers, 2007). 

Toinen kuuluisa astrofyysikko, Malcolm Ross, on sanonut, että ajatus siitä, että ihminen on merkittävästi lämmittänyt ilmastoa on ylivoimaisesti suurin tieteellinen väärinkäyttö, jonka hän koskaan nähnyt. Singerin ja monien muiden perusteltu kanta on, että IPCC ei ole onnistunut osoittamaan, että ihmisen toiminta, erityisesti CO₂-päästöt, vaikuttaisi merkittävästi ilmastoon. Tärkeä syy tähän onnettomaan tilanteeseen on se, että IPCC:n raportit eivät arvioi suurempaa ja oleellisempaa kokonaisuutta, sitä mitä tiede sanoo ilmastonmuutosten syistä ylipäätään, vaan keskittyy pelkästään ihmisen vaikutuksiin. Tämän vuoksi IPCC:n johtopäätöksiä ei pidä käyttää ilmasto- tai energiapolitiikan perusteena.

Lisäksi on muistettava, että IPCC on poliittinen propagandajärjestö pikemminkin kuin tiedejärjestö. Vaikka raportteja on ollut laatimassa tiedeihmisiä (tosin myös ympäristöaktivisteja ja gradulaisia), kansalliset hallitukset valitsevat niiden kirjoittajat usein ideologisin perustein. Hallitusten edustajat editoivat raporttien luetuimman osan, lyhyen yhteenvedon Summaries for the Policymakers, suljettujen ovien takana viikkoja käytävän politikoinnin jälkeen. Sitten raportin paksua tieteellistä osaa rukataan jälkikäteen poliitikkojen haluamaan suuntaan! Lopuksi poliitikot väittävät, että koko raportti edustaa tieteen käsitystä ilmastonmuutoksesta! Ja media tiedetoimittajineen nielaisee poliittisen yhteenvedon sellaisenaan.

Kun ilmaston lämpeneminen ja ilmastonmuutos ovat
vetäneet vesiperän, ilmastohysterian ylläpitäjät ovat
 löytäneet uuden, hennon oljenkorren, sään ääri-ilmiöt,
 jolla he yrittävät saada toivottomalle asialleen jatkoaikaa.

IPCC:n raporteissa esiintyvät prosenttiarviot ihmisen vaikutuksesta ilmastoon perustuvat muutamien henkilöiden subjektiivisiin mielipiteisiin eli arvauksiin eivätkä todennettavissa oleviin tilastollisiin analyyseihin. Samaan aikaan kasaantuu painavaa tieteellistä näyttöä katastrofaalista ilmastonmuutospropagandaa vastaan. Ennen internet-aikakautta IPCC:n ja poliitikkojen massiivinen työ olisi luultavasti myynyt hetkessä läpi heidän hullunkurisen sanomansa, elämälle välttämättömän hivenkaasu CO₂:n tuhoamisen tärkeyden. Kun asianosaiset huomasivat, että ilmasto ei lämpenekään mallien mukaisesti, he hylkäsivät ilmaston lämpenemishullutuksen ja alkoivat propagoida epämääräisen ilmastonmuutoksen puolesta, jota on mahdotonta testata tieteellisesti. Kun kansalaiset näkivät senkin onttouden (ilmastohan muuttuu jatkuvasti), propagandistit alkoivat puhua sään ääri-ilmiöistä. Ainahan jossakin päin maailmaa havaitaan jokin satunnainen äärevä sääilmiö, jota kauhistella. Tilastot eivät kuitenkaan tue väitteitä ääri-ilmiöiden runsastumisesta. 

Professoritason konsensusvapaata ilmastonmuutoskeskustelua

Seuraavassa on kolme juttua, joista kaksi ensimmäistä on lainattu Maaseudun Tulevaisuus -lehdestä. Sarjan ensimmäinen osa on Helsingin yliopiston biologian professorin ja Kilpisjärven biologisen tutkimusaseman johtajan, Antero Järvisen, haastattelu (MT 31.10.2016). Toinen osa on lehden Lukijalta-palstalla julkaistu  Ilmatieteen laitoksen tutkimusprofessori Ari Laaksosen sekä Suomen lmastopaneelin puheenjohtajan ja Helsingin yliopiston ympäristöekonomian professorin, Markku Ollikaisen, mielipidekirjoitus em. haastattelussa esitettyihin asioihin (MT 7.11.2016)

Kolmas osa on Antero Järvisen Maaseudun Tulevaisuudelle 12.11.2016 lähettämä vastine Laaksosen ja Ollikaisen kirjoitukseen. Jostain syystä lehti ei ole tuota vastinetta ainakaan vielä julkaissut.

Minusta nämä kolme kirjoitusta tuovat aika hyvin esiin ne isot ja aika monitahoiset jakolinjat, joita tiedemaailmassa on ilmastonmuutoksesta. Olennaista on huomata, että tiedemiehet eivät ole asiasta sillä tavalla yksimielisiä ja vakuuttuneita, mitä valtamedia ja myös eturivin poliitikot meille ymmärrettäväksi tarjoavat.

Reilusti pelkistäen ja tiivistäen Järvinen perustelee kantojaan luonnollisella vaihtelulla, historiallisella perspektiivillä ja empiirisillä tutkimustuloksilla sekä toisaalta niillä epävarmuuksilla, joita liittyy ilmastomallinnusten tuloksiin. Laaksonen ja Ollikainen puolestaan pitävät mallinnustuloksia luotettavina ehkä siitäkin syystä, että mallintaminen on nykyisin ilmastotutkimuksen valtavirtaa ja ilmastotutkijoiden leivän tuoja. Tuon näkökulman mukaan vuosikymmenien päähän ulottuviin mallinnustuloksiinja niiden mukaisiin ennusteisiin pitää uskoa riippumatta oikeastaan mistään muusta.

Kirjoitusten rivien välistä paljastuu hyvin se, että ilmastotutkimus on hyvin polarisoitunut ja politisoitunut tieteenala, josta raportoivat toimittajat voivat polttaa näppinsä varsinkin, jos uskaltavat kyseenalaistaa poliittisen ja mediaeliitin tukemia kantoja. Ehkä MT:n toimituskin päätti ottaa sormensa pois tulisijasta ja jättää Järvisen vastineen julkaisematta? No, Ilmastorealismia-blogi on ollut viime aikoina niin "jäässä", että minä mielelläni lämmittelen vaikka isompienkin roihujen äärellä.

Professori: "Ilmastonmuutosta liioitellaan liikaa" (Järvisen haastattelu, MT 31.10.2016)

Kilpisjärven keväät ovat vuosikymmenten aikana
hieman lämmenneet, mutta muuten lämpötiloissa
tai lumipeitteissä ei ole tapahtunut muutoksia.
(MT:n 31.10. jutun kuvitus)

Helsingin yliopiston biologinen asema Kilpisjärvellä on erikoistunut pohjoisen luonnon tutkimukseen. Laitoksen professori Antero Järvinen johtaa aseman tutkimustoiminnan runkona toimivia pitkäaikaisia seurantatutkimuksia. 

Kilpisjärvellä on käynnissä pysyviä mittauksia ympäri vuoden. Siellä tutkitaan muun muassa puurajan siirtymisessä, lintujen pesinnässä ja kasvuvyöhykkeiden rajoissa tapahtuvia muutoksia. 

”Pohjoisessa luonto vaihtelee vuosittain paljon. Siksi pitää olla pitkäaikaisia mittauksia, joilla muutoksia voidaan seurata pitkällä aikavälillä ja tarkastella keskiarvoja”, Järvinen sanoo. Järvisen mielestä ihmiset eivät ymmärrä suurta kuvaa ja ovat menettäneet kosketuksen luonnon omaan rytmiin.

”Useat ilmastomallit yliampuvat lämpötilaennusteet.” Järvinen muistuttaa, että ilmaston lämpenemisen taustalla ovat usein luonnolliset tekijät. Ihminen ei ole syypää kaikkeen muutokseen. ”Elämme tällä hetkellä pitkällä aikavälillä lämmintä aikakautta verrattuna esiteolliseen aikaan, joka oli poikkeuksellisen kylmä. On täysin luonnollista, että lämpötilat ovat kohonneet. Se kuuluu luonnolliseen kiertokulkuun.”

Professori Antero Järvinen raututkimuksen parissa

Tutkijan mielestä sitä, mikä on luonnollista ja mikä ihmisen aiheuttamaa, ei kukaan pysty vielä sanomaan. ”Vaikka hiilidioksidipitoisuudet tuplaantuisivat nykyi­sestä, olisivat vaikutukset luontoon edelleen suhteellisen pienet.” Järvisen mukaan tutkijat eivät ole 50 viime vuoden aikana pystyneet havaitsemaan Kilpisjärven luonnossa merkittäviä muutoksia. Esimerkiksi tunturikoivun muodostama metsänraja on pysynyt vuosikymmenestä toiseen muuttumattomana.

Professorin mukaan ilmaston lämpenemistä liioitellaan liikaa. Hallitustenvälinen ilmastopaneeli IPCC johtaa hänen mielestään yleistä ilmastokeskustelua harhaan ja valtiot ovat sen sätkynukkeja. Professorin mielestä tutkijat ovat rahoituksen turvassa pakotettuja tekemään strategista ilmastonmuutostutkimusta, jota media paisuttelee.

”Viimeisen 150 vuoden aikana maapallon keskiarvotettu ilmasto on lämmennyt luonnollisista ja ihmisen aiheuttamista syistä arviolta 0,8 astetta verrattuna esiteolliseen poikkeuksellisen kylmään aikaan.” Järvisen mukaan se on niin vähän, että meitä on muistutettava siitä päivittäin, koska emme voi sitä aistia.

Nelikymmenvuotiaan ilmastokirjan herättämiä ympäristöajatuksia

Kirjoittaja Antero Järvinen

Stephen H. Schneiderin ja Lynne E. Mesirowin kirjan ”The Genesis Strategy. Climate and Global Survival” ilmestyminen vuonna 1976 osui nuoruuteeni, jolloin ympäristöasiat olivat ensimmäistä kertaa Suomessa voimakkaasti esillä. Vaikka nämä tapahtumat ovat ihmisiässä kaukaisia, muistan ne kuin eilispäivän. Vuonna 1970 vietettiin Euroopan luonnonsuojeluvuotta, jonka yhteydessä kiersimme kaveriporukalla ovelta ovelle myymässä postikortteja maakotkan suojelun hyväksi, 1979 osallistuin tulevan vaimoni, Leenan, ja monien muiden luontoliittolaisten kanssa ydinvoimanvastaiseen mielenosoitukseen Helsingissä jne. Leena oli menossa Koijärvellekin, mutta asetti aikaisemmin sopimamme treffit etusijalle. Nyt olisimme valmiit marssimaan ydinvoiman puolesta tuulivoimaa vastaan.

Kuva 1. Professori Stephen H. Schneider (1945-2010)
Kööpenhaminan ilmastokokouksessa 2009.

Ympäristöliike radikalisoitui 1970-luvulla, mistä monet perinteisen luonnonsuojelun veteraanit pahoittivat mielensä. Tuon ajan murheisiin kuuluivat ihmisen aiheuttama maailmanlaajuinen ympäristötuho, luonnonvarojen ja energian loppuminen (mm. kirja The Limits to Growth, 1972) sekä ilmaston kylmeneminen ja jääkauden paluu nälänhätineen. Kuriositeettina mainittakoon, että vain neljä vuotta The Limits to Growth –kirjan julkaisemisen jälkeen sen sponsori, Rooman Klubi, kiisti sen sisällön. Klubi sanoi, että kirjan johtopäätökset olivat vääriä ja että he olivat johtaneet kansalaisia tarkoituksella harhaan herättääkseen huolta luonnonvaroista (ks. Julian Simonin.kirja The Ultimate Resource 2, 1996, sivu 49).

Genesis-kirjaa ei tietääkseni koskaan suomennettu eikä Suomessa esitelty, minkä vuoksi se jäi meillä vähälle huomiolle ja vaipui unholaan. Maailmalla se kuitenkin herätti kiivastakin keskustelua. Yritän osaltani paikata tämän ajatuksia herättävän ja hyvin kirjoitetun teoksen sivuuttamista ilmestymisaikanaan.

Genesiksen anti nykypäivän lukijalle

Päätekijä Schneider (Kuva 1) oli Stanfordin yliopiston ympäristöbiologian professori, ilmastotutkija, ympäristöaktivisti ja saman yliopiston biologian professorin Paul Ehrlichin (s. 1932) sielunveli. Genesis-kirjan alussa Schneider kiittääkin Ehrlich’iä vuolaasti. Ehrlich kirjoitti väestöräjähdyksen vaaroista myyntimenestyskirjan (The Population Bomb, 1968), jossa hän mm. ennusti Englannin häviävän kartalta vuoteen 2000 mennessä. Hän oli perustamassa myös väestön nollakasvuliikettä (The Zero Population Growth Movement). Ehrlich sanoi: “Vuoden äidiksi pitäisi valita steriloitu nainen, jolla on kaksi adoptoitua lasta.” Väittelin aikanaan pikkusiskoni kanssa tästä ajatuksesta, josta hän ei pitänyt lainkaan. Toisena kuriositeettina mainittakoon, että 1970-luvulla Kiina vastusti kiihkeästi väestönkasvun kontrolloimista, koska imperialismin vastaiseen taisteluun tarvittiin lisää väkeä (Kiinassa harjoitettiin yhden lapsen politiikkaa 1979-2015). Neljässä vuosikymmenessä Kiina on kasvanut maailman imperialistisimmaksi valtioksi.

Kuva 2. Schneiderin ja Mesirowin kirjan 
The Genesis Strategy. Climate and Global
Survival (1976) kansilehti. 
Plenum Press, 419 sivua.

Kirjan otsikon genesis-sana viittaa kaiken alkuun tai syntyyn. Suora suomennos olisi kutakuinkin ”Alkustrategia. Ilmasto ja globaali selviytyminen” (Kuva 2). Schneider kuitenkin tarkoittaa genesiksellä varustautumista pahojen päivien varalle Vanhan testamentin Mooseksen kirjan hengessä, jossa Josef neuvoi faaraota varastoimaan ruokaa nälänhädän varalta.

Eräs arvovaltaisimmista Genesiksen kriitikoista oli aikansa merkittävimpiin klimatologeihin kuulunut saksalais-yhdysvaltalainen Helmut Landsberg (1906-1985), jota Schneider siteeraa kirjassaan paljon ja myönteisesti. Landsberg, joka tutki mm. urbanisaation ilmastovaikutuksia (kirja Urban Climate, 1981) ja kirjoitti vuosikymmeniä käytössä olleen klimatologian oppikirjan (Physical Climatology, 1. painos 1941), piti monien muiden kollegoidensa tavoin ihmisen aiheuttaman ilmaston lämpenemisen riskejä vähäisinä ja Schneiderin suosimia tietokonepohjaisia ilmastomalleja epäluotettavina. Vuonna 1976 Landsberg kirjoitti: ”Ilmaston syy-seuraus –suhteet tunnetaan vasta alkeellisesti; siksi sekä lyhyen että pitkän aikavälin ennusteita vaivaa suuri epävarmuus. Eikö tämän tulisi vakuuttaa meitä siitä, että ainakin tiedeihmiset pitäisi lähettää televisiokameroiden edestä takaisin laboratorioihin ja tutkimuksen pariin parantamaan tietämystään.”

Ilmaston kylmeneminen oli 60-luvun lopun ja 70-luvun huolia, sillä vuoden 1940 jälkeen maailma oli kulkenut viileämpään suuntaan. Aiheesta ilmestyi kirjoja (mm. Lowell Ponten The Cooling samana vuonna, 1976, kuin Schneiderin kirja) ja se oli johtavien ulkomaisten aikakausi- ja tiedelehtien kansikuvajuttuna. Science Digest –lehdessä (1973) kerrottiin, että tiedemiesten keskuudessa ollaan yksimielisiä, että jääkauteen on syytä valmistautua. BBC teki jääkaudesta varoittavan The Weather Machine –dokumentin 1974. New Scientist –lehden toimittaja Nigel Calder sanoi 1975: ”Uusi jääkausi on ydinsodan ohella ihmiskunnan massakuoleman ja kurjuuden todennäköinen syy.” Samana vuonna Reid Bryson, kuuluisa ilmakehätutkija ja meteorologi, vakuutti New York Times –lehden haastattelussa, että kylmeneminen oli väistämätöntä ja että tuhanteen vuoteen ei oltu koettu samanlaista kylmenemistä kuin parina menneenä vuosikymmenenä. Toinen arvostettu klimatologi J. Murray Mitchell oli kylmäpäinen sanoessaan 1976: “Medialle ennusteiden vaihtelevuus on hauska tilanne. Aina kun tulee kylmäaalto, he etsivät haastateltavaksi jonkun jääkausikoulukuntalaisen ja julkaisevat hänen teoriansa, kun tulee lämpöaalto, he kääntyvät maapallon lämpökuolemakoulukuntalaisten puoleen.”

Tammikuussa 1975 julkaistun Yhdysvaltain Tiedeakatemian raportin ”Understanding Climate Change: A Program for Action” mukaan ”vakava maailmanlaajuinen kylmeneminen voi kohdata maapalloa sadan vuoden kuluessa”. Siis aikavälillä 1975-2075. Lämpötilan kehitystä sadan vuoden päähän on edelleen mahdotonta ennustaa luotettavasti. Jos viimeaikainen lämpeneminen on ollut pääasiassa luonnollisen vaihtelun aiheuttamaa, lämpötila voi laskea lähitulevaisuudessakin kuten esimerkiksi Ogurtsov ym. (2015) osoittavat.

Janus-kasvoiset ympäristönsuojelijat siunaavat metsäluonnon tuhon

Kirjoittaja Antero Järvinen

Samat ihmiset, jotka ovat olleet luomassa ilmastonmuutoshysteriaa ja hyväksymässä massiivista yhteiskunnan varojen tuhlausta mitättömän ilmastovaaran torjumiseksi, kauhistelevat silmänkantamattomiin ulottuvia palmuöljypuuviljelmiä, joiden tieltä alkuperäinen sademetsä on hävitetty. Subventoidut palmuöljyviljelmät on perustettu korruptoituneella rahalla tuottamaan kallista biopolttoainetta. Kauhistelijat eivät ilmeisesti ymmärrä toimintansa ristiriitaisuutta. Jos he olisivat aidosti huolissaan sademetsien kohtalosta, heidän pitäisi laittaa itsensä peliin ja alkaa näkyvästi kampanjoida ilmastohysteriaa vastaan. Jos he eivät sitä tee, he hyväksyvät ja ovat vastuussa esimerkiksi upeiden sademetsälintujen kuolemasta (Kuva 1).

Kuva 1. Upea punaperätrogoni on Kaakkois-Aasian alkuperäisen sademetsän katoavaa eläimistöä.
Kuva Markku Karhu, Malesia helmikuu 2016.

Malesia on maailman suurimpia palmuöljyn tuottajia. Suomea selvästi pienemmältä Malesian niemimaalta (130598 km²) on kaadettu yli 60 % metsistä. Nykyisellä vauhdilla viimeisetkin luonnonmetsät on hävitetty vuoteen 2020 mennessä, siis neljän vuoden kuluessa. Sademetsistä jo lähes kaikki on tuhottu. Jäljellä on oikeastaan enää suurehko Taman Negaran kansallispuisto, pinta-alaltaan 4343 km² eli noin 3 % niemimaan pinta-alasta. Yhtä surkea tilanne on esimerkiksi Borneolla ja Indonesiassa, jossa luonnontuhon syynä on niin ikään ilmastonmuutoksen torjumisen varjolla harjoitettu, mutta muuten jokseenkin hyödytön, palmuöljybisnes.

Ilmastohysterian vuoksi sademetsille käy näin: 1) sademetsän arvokkaat puut kaadetaan teollisuuden raaka-aineeksi, 2) sademetsän muu puusto kaadetaan polttopuuksi, 3) jäljelle jäänyt kasviaines poltetaan, 4) sademetsän pohjakerros aurataan, pengerretään ja ojitetaan ja 5) sademetsän tilalle istutetaan monokulttuuri, palmuöljypuumetsä, josta luonnon monimuotoisuus on eliminoitu tuhansiksi vuosiksi (Kuvat 2 ja 3).

Kuva 2. Etualalla Malesian Taman Negaran kansallispuiston rajalla oleva, 

tulevaa palmuöljyviljelmää varten puhdistettu entinen sademetsä, taustalla 

sekundaarista sademetsää, josta arvopuu on jo poistettu ja jota odottaa 

paljaaksi hakkuu ennen metsänpohjan polttamista, auraamista ja ojittamista 

sekä palmuöljypuiden taimien istuttamista. 

Kuva Antero Järvinen 25.2.2016.

Kuva 3. Malesian Taman Negaran kansallispuiston alkuperäistä sademetsää,
joka on maailman vanhimpia metsiä (ikä noin 130 miljoonaa vuotta).
Kuva Antero Järvinen 28.2.2016. 

Ilmastopropagandaa levittävät ympäristöjärjestöt, erityisesti WWF, ovat osasyyllisiä sademetsien tuhoon. Ne ovat aktiivisesti siunanneet orankien tappamisen sekä lintujen, orkideain ja muun luonnon tuhoamisen. Päärikolliset luontoa vastaan ovat olleet lämpenemisliioittelua ylläpitävät ilmatieteenlaitokset ympäri maailmaa, ilmastohysterialla rahastavat yliopistot ja tutkimuslaitokset sekä heidän harhauttamiksi tulleet poliitikot ja hysteriasta valtioiden tukirahoilla rikastunut tuulivoima-, biopolttoaine- ym. ilmastobisnes. Suuri osa sademetsistä tuhotaan WWF:n suojeluksessa muka kestävässä (sustainable) palmuöljyteollisuudessa (ks. kirja Panda Leaks. The Dark Side of the WWF, 2014, sekä video linkistä http://www.pandaleaks.org/). Samalla Kaakkois-Aasiasta on metsätuhojen myötä tullut suurimpia hiilidioksidin tuottajia, mikä kiihdyttää ilmaston lämpenemistä, juuri sitä, mitä on muka oltu torjumassa!  

Jääkauden jälkeinen ilmastohistoria pähkinänkuoressa - osa 2

Tämä kirjoitus on jälkimmäinen osa professori Antero Järvisen jääkauden jälkeisen ilmastohistorian tiivistelmästä. Ensimmäisen osan voit lukea täältä.

_______________________________________________________

Holoseenin kylmeneminen

Holoseenin pitkäaikaisen kylmenemisen taustalla on Maan kiertoradan muutokset, joihin kylmät Siperian korkeapainejaksot ja niiden liikkeelle ajamat Pohjois-Atlantin jäävuoret (ns. Bondin jääsykli) aiheuttivat notkahduksia ja joiden vaikutukset puolestaan heijastuivat tropiikkiin asti. Esiklassisen kauden Siperian korkeapainejakso päättyi noin 2700 vuotta sitten. Tätä seurasi noin 2000 vuotta kestänyt vaihtelevan suotuisa vaihe, jossa uudet kulttuurit syntyivät ja kukoistivat mm. Egyptissä, Lähi-idässä ja Euroopassa.

Pitkän ja jokseenkin globaalin klassisen eli roomalaisen lämpökauden aikana noin 2300-1600 vuotta sitten vallitsi pääsääntöisesti positiivinen NAO-vaihe (Kuva 5). Jäätiköt vetäytyivät, kesät olivat lämpimiä ja talvet sopivan sateisia, jolloin Välimeren alueen maisemat muuttuivat radikaalisti maanviljelyskulttuurin leviämisen myötä. Japanissa Koreanniemimaalta 2300 vuotta sitten tulleet uudisasukkaat työnsivät alkuperäiskansan, Ainut, pohjoiseen Hokkaidon saarelle.

Kuva 5. Ilmamassojen suhteellinen asema ennen roomalaista lämpökautta (3200-2300 vuotta sitten, vasen; negatiivinen NAO-indeksi) ja roomalaisen lämpökauden aikana (2300-1700 vuotta sitten, oikea; positiivinen NAO-indeksi). Lähde: Crumley 1997. Historical ecology: Cultural knowledge and changing landscapes.

Kahden lämpökauden – roomalaisen ja keskiajan – välissä oli kylmäkausi (pimeä keskiaika 400-900 jKr.; Kuva 1), jonka alussa Rooman valtakunta luhistui epäsuotuisan ilmaston liikkeelle panneiden kansainvaellusten ja kulkutautien avittamina. Luultavasti El Salvadorissa vuonna 536 jKr. sattunut massiivisen tulivuorenpurkauksen rikkiusva viilensi ilmastoa entisestään. Euroopassa kurjuus nosti kristinuskon valtauskonnoksi, Arabiassa ja Pohjois-Afrikassa islamin.

Noin vuonna 900 jKr. olosuhteet taas muuttuivat suotuisammiksi: jäävuorten määrä Pohjois-Atlantilla väheni, ENSO siirtyi La Niña-vaiheeseen ja NAO positiiviseen vaiheeseen. Keskiajan lämpökausi, jolloin Arktisilla alueilla oli jopa 3-4 astetta nykyistä lämpimämpää, oli koittanut. Lämpökauden maailmanlaajuisuudesta saa käsityksen internetiin kerätyistä julkaisuista ja tutkimuspaikoista. Väkiluku kasvoi ja maata raivattiin: Keski-Euroopassa metsäpinta-ala väheni 90 %:sta 20 %:iin (nykyisin 30 %). Kuten lähes aina, kolikolla oli myös toinen puoli: Kaakkois-Aasia, troppinen Afrikka ja erityisesti Pohjois-Amerikan Tyynenmeren rannikko kärsivät samaan aikaan kuivuudesta, jollaista ei ole sen koommin nähty (Kuva 6). Esimerkiksi Pohjois-Amerikassa maanviljelystä harjoittaneet pueblointiaanit joutuivat hylkäämään asuinalueensa ja mayojen korkeakulttuurin kultakausi loppui äkillisesti Keski-Amerikassa.

Kuva 6. Kuivat (punainen) ja kosteat (sininen) ilmastojaksot Kalifornissa vuodesta 800 jKr. nykypäivään. Keskiajalla oli jopa kaksi 200 vuotta kestänyttä La Niña-megakuivaa jaksoa. Yleisesti ottaen kuivuus on vähentynyt. Jotkut arvelevat, että ihmisen aiheuttama ilmastonmuutos on kuvan oikeassa reunassa näkyvän Kalifornian lievän kuivuuden syy (vaaleanpunainen nuoli). Lähde: Cook ym. 2007. North American drought: Reconstructions, causes, and consequences. Earth-Science Reviews 81: 93-134.

Kuva 7. Luistelijoita jäätyneessä hollantilaisessa kanavassa

 noin vuonna 1608 (Hendrick Avercamp). Hollantilaisten 

arvellaan keksineen luistelun pikkujääkaudella.

Lämpökausi päättyi voimakkaaseen El Niño-purkaukseen noin vuonna 1260 jKr. ja jokseenkin samanaikaiseen NAO-indeksin siirtymiseen negatiiviseen tilaan (kylmä Pohjola). Myös 4. Siperian korkeapainejakso (1300-1700 jKr.) ja auringon aktiivisuuden heikkeneminen auringonpilkkuminimien aikana (erityisesti Spörer-minimi 1400-1550 jKr. ja Maunder-minimi 1640-1725 jKr.) lisäsivät kurjuutta. Spörer-minimin aikana Viikingit hylkäsivät Grönlannin ja Adrianmeri jäätyi (1429). Maunder-minimin kylmyys vaikutti mm. Suureen Pohjan sotaan: Trondheimiä piiritttäneet Carl Gustav Armfeltin ruotsalais-suomalaiset joukot joutuivat perääntymään lumimyrskyyn uudenvuoden aattona 31.12.1718, jolloin noin puolet 5000 miehen armeijasta menehtyi tunturimaastoon.

Jääkauden jälkeinen ilmastohistoria pähkinänkuoressa - osa 1

Ilmastorealismi julkaisee kahdessa osassa professori Antero Järvisen ilmastohistoriallisen tiivistelmän. Kirjoituksen toinen osa löytyy täältä.

________________________________________________________________________ 

Tämä kirjoitus käsittelee viimeisimmän Veiksel- eli Würm-jääkauden jälkeisen ajan eli holoseenikauden globaalia ilmastokehitystä. Laadin sen alun perin muistilapukseni, mutta toivon, että siitä olisi iloa muillekin ilmastonmuutosten hahmottamisessa. Tiivis katsaus perustuu satoihin tutkimuksiin, joita on tässä mahdotonta luetella. Lopussa on muutama yleistajuinen kirjallisuusviite, joiden avulla saa lisätietoa aihepiiristä, varsinkin ilmaston kulttuurivaikutuksista. Netistä löytyy suomeksi hyvä holoseeniajan-yhteenveto ja Mauri Timosen hieno kuvaesitys Suomen ilmaston kehityksestä, joita pyrin täydentämään. Joukkoon olen ripotellut mielenkiintoisia yksityiskohtia ihmiselämästä ja luonnosta.

Holoseenin alku

Jääkausi yritti päättyä jo Bölling-Alleröd-välivaiheen eli interstadiaalin aikana noin 14600-12600 vuotta sitten (Kuva 1). Lämpeneminen oli nopeaa, noin 10 °C alle sadassa vuodessa. Mm. mammutti hävisi tuolloin Euroopasta. Nuorempi Dryas-kausi keskeytti kuitenkin suotuisan kehityksen tuhanneksi vuodeksi. Tämä hyvin kylmä kausi on saanut nimensä lapinvuokosta, Dryas octopetala, joka yllättäen ilmaantui uudelleen Keski-Eurooppaankin. Varsinainen holoseeniaika alkoi ilmaston rajulla lämpenemisellä noin 11600 vuotta sitten. Lämpötila nousi huomattavasti muutamassa vuosikymmenessä. Maanviljely ja kotieläinten kesyttäminen alkoi Lähi-idässä ja Kiinassa pian tämän jälkeen, 10000 vuotta sitten. Jo 3500 vuotta sitten lähes kaikki nykyiset hyötykasvit ja -eläimet oli kesytetty.

Kuva 1. Lämpötilan kehitys jääkauden päättymisestä nykyaikaan Keski-Grönlannissa jääkairausten mukaan. BC = vuosia ennen Kristusta, AD = vuosia jälkeen Kristuksen. Vaakasuora viiva kuvaa nykyistä lämpötilaa (Present temperature). Muut seikat on kerrottu tekstissä. Lähde: Alley, R. B. 2000. The Younger Dryas cold interval as viewed from central Greenland. Quaternary Science Review 19:213-226. Pohjoismaissa kehitys on ollut hyvin samankaltaista (linkki: http://ilmastorealismia.blogspot.fi/2015/01/ilmastoharhan-lyhyt-historia.html).

Mannerjäätikkö suli lopullisesti Pohjoismaista noin 9000-8500 vuotta sitten, viimeisimpien joukossa Kolarista. Atlanttisella lämpökaudella (Holocene Warm Period, noin 9200-5700 vuotta sitten) kasvillisuus valtasi nopeasti jään alta paljastuneet maat ja eteni mm. tuntureilla korkeammalle kuin koskaan sen jälkeen (Kuva 2). Jääkauden päätyttyä maapallon väkiluku oli noin 7 miljoonaa ihmistä (Euroopassa vain noin 10000), nyt yli 7 miljardia. Mustanmeren Välimerestä eristänyt Bosporinsalmi murtui 8400 vuotta sitten. Tämä kaikkien aikojen suurimpiin ympäristökatastrofeihin kuuluva tulva lienee Raamatun vedenpaisumuskertomusten taustalla. Makeavetinen Mustameri muuttui hetkessä suolaiseksi ja peitti alleen sen rannoilla kukoistaneen metsästys-, kalastus- ja maanviljelyskulttuurin.

Kuva 2. Metsänrajan korkeuden (mpy) vaihtelu Pohjois-Norjassa Dividalenissa viimeisen 10000 vuoden aikana maaperäsedimenttien mukaan. Is-bre = jäätikkö, Mellom-alpin vegetasjon = keskialpiininen kasvillisuus, fjell-heier = tunturinummet, snøleier = lumimaat, bjørk = koivu, furu = mänty, tindved = kellokanerva. Lähde: Vorren ym.1999. Klimautviklingen i Troms og Vesterålen de siste 26000 år. Ottar n:o 4: 29-35.

Noin 9000-7000 vuotta sitten suomalais-ugrilaiset metsästäjä-kalastaja-keräilijä –kansat asuttivat nykyisen Suomen, Ruotsin ja Norjan kattavan alueen. Noin 7000-5000 vuotta sitten, Itämeren Litorinamerivaiheessa, indoeurooppalaisia kieliä puhuneet maanviljelijäkansat levisivät pohjoiseen. Euroopan reunalla asuneet suomalaiset säilyttivät kielensä, vaikka lopulta omaksuivatkin maanviljelyksen. Vain baskit olivat samanlaisia jääräpäitä. Geenitutkimukset viittaavat siihen, että maahanmuuttajat, pääasiassa miehet, tulivat Lähi-idästä Tonavaa pitkin ja avioituivat paikallisten kivikautisten naisten kanssa.

Holoseenikausi on ihmisen kausi, jonka alussa päättyi luonnon kausi. Se mitä me luonnonsuojelijat yritämme säilyttää ei ole ’luontoa’, vaan meille tuttua luontoa, tällä hetkellä valitsevaa ekologista tilaa, joka on usein kaikkea muuta kuin ’luonnollista’. Esimerkiksi kivikaudella Iso-Britanniassa oli 17000 karhua, mutta viimeinenkin niistä oli tapettu keskiajan lämpökauteen mennessä noin tuhat vuotta sitten. Britanniaa kolmanneksen suuremmassa Suomessa on tällä hetkellä noin 1500 karhua. Polynesialaiset uudisasukkaat (maorit) söivät sukupuuttoon jopa 275 kiloa painaneet Uuden-Seelannin moalinnut noin 1500 jKr. Samalla kuoli nälkään niitä saalistanut haastinkotka, tiettävästi suurin koskaan elänyt haukkalintu. Jne. jne.

On hienoa olla ilmaston katastrofaalisen lämpenemisen kieltäjä!

Kirjoittaja Antero Järvinen

Otsikossa on ilmaus ’ilmaston lämpeneminen’ eikä myöhemmin muotiin tullut ’ilmastonmuutos’, koska hallitustenvälisen ilmastonmuutospaneelin (IPCC) politisoituneet toimijat lupasivat meille alun perin ilmaston lämpenemisen eivätkä sen vesitetyn muunnoksen, ilmastonmuutoksen. Lupauksista on vastattava!

Maailmalla ei ole havaittu ilmaston lämpenemistä kohta 20 vuoteen. Sen sijaan olemme saaneet nauttia ilmaston luonnollisista muutoksista eli vaihteluista vuodesta toiseen. Vaikka lämpeneminen on ollut pitkään poissa, tosiuskovaiset ummistavat tältä silmänsä ja etsivät milloin mistäkin merkkejä lämpenemisen lomalta paluusta. Todellisuudessa vanha kunnon ilmaston lämpeneminen on kuopattu kaikessa hiljaisuudessa, ja ilmastonmuutoksellakin on jo toinen jalka haudassa. Koska rahvas ei ole ottanut muutossaarnaa vakavasti, tilalle on yritetty lanseerata uusi kauhistuttava käsite, sään ääri-ilmiöt. Nyt niiden povataan lisääntyvän ja aiheuttavan tulevaisuudessa suunnatonta tuhoa. Myrsky- ym. ilmastotilastot eivät tue ääri-ilmiöväitettäkään, minkä vuoksi senkin pelotteluvoima on ollut heikko. Mitähän seuraavaksi? Paukut alkavat olla niin vähissä, että pian on pakko kaivaa naftaliinista ilmaston kylmeneminen. Se saisi takuulla karvat pystyyn.

Lawrence Solomonin “Kieltäjät”-kirjan kansikuva.
Alaotsikko suomeksi: ”Maailmankuulut tiedeihmiset,
jotka nousivat ilmaston lämpenemishysteriaa,
poliittista vainoa ja vilppiä vastaan.”

Ympäristötoimittaja Lawrence Solomonin kirjasta The Deniers (2010) käy ilmi, että ihmisen hiilidioksidilla aiheuttaman lämpenemisen katastrofaalisten vaarojen kieltäjät (englanniksi deniers) ovat hyvässä seurassa. Esiteltyjä kriittisiä tiedeihmisiä ovat mm. Christopher Landsea, Richard Lindzen, Vincent Gray, Duncan Wingman, Zbigniew Jaworowski, Syun-Ichi Akasofu, Tom Segalstad, Eigil Friis-Christensen, Hendrik Tennekes, Freeman Dyson, Antonio Zichichi, Henrik Svensmark, Paul Reiter, Ried Bryson, Richard Tol ja Roger Revelle. He eivät toki kiellä hiilidioksidin lievää lämmittävää vaikutusta, mutta pitävät tämän hivenkaasun demonisointia liioiteltuna. He näkevät, että ilmasto muuttuu suureksi osaksi luonnon omien mekanismien mukaan eikä ihmisellä ole mahdollisuutta siihen puuttua.

Kun toimittaja Solomon yritti löytää näille maineikkaille tiedeihmisille vastinpareja 2-5 asteen lämpötilan nousulla pelottelevien tiedeihmisten joukosta, hän joutui pettymään. Missä nämä tieteen jättiläiset piileskelevät? Heitä ei kerta kaikkiaan löytynyt! Yhdistyneiden kansakuntien alainen IPCC kieltäytyi antamasta Solomonille raportteja kirjoittaneiden henkilöiden nimiä, joita mediassa liikkuneiden, mutta vääriksi osoittautuneiden, huhujen mukaan olisi tuhansia. Solomon löysi vastaavina kirjoittajina henkilöitä, jotka eivät olleet koskaan julkaisseet tieteellistä kirjoitusta vastuullaan olevasta aihepiiristä, mutta jotka olivat kiihkeitä ympäristöaktivisteja. Vuotta myöhemmin (2011) kanadalainen tutkiva journalisti Donna Laframboise tuli kirjassaan ”Ahkera teini, jota luultiin maailman johtavaksi ilmastoasiantuntijaksi” samaan tulokseen kuin Solomon.

MIT:n meteorologian professori Richard Lindzen on hiljattain sanonut, että IPCC ei tietenkään väitä, että tutkittavaa ei enää ole (science is settled), koska se tuhoasi sen olemassa olon perustan, tai että ilmastonmuutosta vastaan on kova kiire taistella hiilidioksidipäästöjä vähentämällä. Tämän tekevät IPCC:n puolesta poliitikot, kuten YK:n pääsihteeri Ban Ki-moon, ja väärille jäljille eksyneet ympäristöaktivistit. Lindzenin tavoin voimme tosin kysyä, miksi IPCC:n tiedeihmiset eivät sanoudu irti raporttien virheellisistä tulkinnoista? Heillä taitaa olla hyvä syy vaieta. Lindzen jatkaa: “Ilmastotutkimuksen, melko pienen ja takapajuisen alan, saama yhteiskunnan tuki on kasvanut Yhdysvalloissa noin 500 miljoonasta dollarista/vuosi noin 9 miljardiin dollariin/vuosi.”

Klimatologiaa vai klimastrologiaa?

Kirjoittaja Kannelmäen seurakunnan luontokerhon emeritusjohtaja Antero Järvinen

Klimatologia, ilmastotiede, on tiedettä. Astrologia, taivaankappaleista ennustaminen, on näennäistiedettä, humpuukia. Klimastrologia on kreationismin eli luomisuskon kaltainen sekasikiö, jossa tieteellä yritetään pönkittää uskomusten epäloogisia väittämiä. Kreationistien mielestä maapallo on noin 6000 vuotta vanha, klimastrologien mielestä hivenkaasu hiilidioksidi (CO₂) säätelee maapallon ilmastoa. Jälkimmäinen ajatuskulku muistuttaa biodynaamista viljelyä ja homeopatiaa. Monoteistisista uskonnoista kuten kristinuskosta ja kreationismista poiketen klimastrologia on polyteistinen. Sen ankara pääjumala on nimeltään Hiilidioksidi, jonka apupoikana häärii häntäkin ankarampi Ilmastomalli.

Kesäkuussa 2015 paavi otti rohkeasti kantaa ilmastonmuutoksen torjumisen puolesta pitkällä Laudato Si’- eli Ole ylistetty -kiertokirjeellään (”Encyclical Letter Laudato Si’ of the Holy Father Francis on Care for Our Common Home”). Pariisin erittäin hyvin onnistuneen ilmastokokouksen jälkeen, jossa saatiin parin viikon ponnistelujen jälkeen sovittua seuraavan kokouksen pitopaikasta, piispa Sánchez Sorondo, Vatikaanin tiede(!)akatemian johtaja, julkisti bullan eli paavillisen asiakirjan. Sorondo näyttää olevan kiihkeämpi uuden taikauskon, klimastrologian, kuin kristinuskon kannattaja.

Uskonnoissa saattaa olla jotakin perää, mutta taikauskot ovat todistettavasti falskeja. Bullassa Sorondo sanoo, että paavin ‘opetus’ ilmastonmuutoksesta on pyhä ja koskematon, koska se on samalla tavalla kirkon opetusten mukainen kuin aikaisempien paavien opetukset esimerkiksi abortin syntisyydestä. Kirjeellä ja bullalla paavi ja hänen ’tieteellinen’ neuvonantajansa ovat varmasti saavuttaneet jotakin ainutlaatuista ja pysyvää inhimillisen ajattelun/ajattelemattomuuden historiassa, koska tiedeyliopistoni äänenkannattajakin, Yliopisto-lehti, ylisti paavin ulostuloa. Ilmeisesti samat edistykselliset tahot, jotka hämmästyttävää kyllä tuppaavat olemaan loppujen lopuksi taantumuksellisia, tukevat myös paavin ajatuksia abortista, avioerosta, naispappeudesta, samaa sukupuolta olevien henkilöiden liitosta ja eutanasiasta?

Paavi, piispat ja muut ilmastopelottelijat unohtavat luonnon
 suuren luonnollisen vaihtelun, johon hiilidioksidilla ei ole
mitään osuutta. Kuvassa Oulun Limingantulli sekä
 Etu- ja Taka-Lyötty 30. tammikuuta 1937.

Katolisen kirkon päämiehen lailla evankelis-luterilaisen kirkkomme päämiehet arkkipiispaa myöten ovat hekin hairahtuneet klimastrologia-harhaoppiin ja antaneet ilmastosta kirkon toimialaan kuulumattomia lausuntoja. Esimerkiksi Espoon piispa vetää kirkon ja (ilmasto)uskovaisten tiedeihmisten iltapäiväkerhoa. Kerholaiset levittävät ilmastosanaa mm. Sana-lehdessä  ja sotkevat ilmastonmuutoksen ilmansaasteisiin. Toimintaa ilmeisesti tuetaan kirkollisverovaroin. Ei kuitenkaan enää minun rahoillani. Roomalaiskatolisen filosofin Montaignen viisaudet olisivat ehkä voineet avata kirkonmiesten silmät: “Mitä vähemmän jostakin asiasta tiedetään, sitä kiihkeämmin siihen uskotaan.”

Klimastrologisella hurmoksella on yhteisiä piirteitä wanhojen uskontojen kanssa (mm. katastrofiin perustuva maailmankatsomus). Entisiin aatteisiinsa pettyneet ’älymystöpiirit’ ovat löytäneet siitä turvallisen kodin, uuden fundamentalistisen ismin, jonka puolesta taistella. Primitiivisissä yhteisöissä esimerkiksi sään ääri-ilmiöt selitetään jumalan tai jumalten rangaistukseksi ihmisten tekemistä synneistä (erityisesti Vanha testamentti). Nykypäivän postmodernissa yhteiskunnassa sään ääri-ilmiöt johtuvat klimastrologien mukaan länsimaiden piittaamattomasta teollistumisesta, jonka palkkana on tuhoisa ilmastonmuutos. He muistelevat kaiholla vanhaa hyvää esiteollista aikaa, jolloin ihmispopulaatiossa keski-ikä oli 30 vuotta.

 Tosi kristillistä: Paavi tuomitsee vähäosaiset ikuiseen köyhyyteen

Ian Plimerin kirjan kansikuva, jossa paavi
ottaa hämmentyneenä vastaan
’sirppi ja vasara’ - krusifiksin
Bolivian presidentiltä Evo Moralesilta. 

Australialainen geologian professori Ian Plimer käy tuoreessa (2015) kirjassaan ”Heaven + Hell. The Pope condemns the poor to eternal poverty” (Taivas + Helvetti. Paavi tuomitsee köyhät ikuiseen köyhyyteen) yksityiskohtaisesti läpi Laudato Si’-kirjeen sisällön sen ilmastonmuutosväitteiden osalta. Plimer tunnetaan mm. siitä, että vuonna 1994 hän osoitti vakuuttavasti kreationismin taikauskoksi ja tieteen vastaiseksi (kirja ”Telling Lies for God: Reason vs Creationism”, Valehtele Jumalan puolesta: Järki vastaan kreationismi). Plimerin käsittelyssä ilmastonmuutoshysteriaan perustuva klimastrologia osoittautuu kreationismin kaltaiseksi tieteen kaapuun puetuksi humpuukiksi, jollaista ei olisi enää uskonut syntyvän 2100-luvulla, sillä klimastrologian (ja kreationismin) kumoaa jo perehtyminen geologiaan.

Klimastrologian mukaan ihminen on saastuttamassa ilmakehän hiilidioksidilla. Ilman tuota hajutonta, mautonta, näkymätöntä ja myrkytöntä kasvien herkkua elämä ei olisi maapallolla mahdollista. Hiilidioksidia kirjaimellisesti mustamaalataan kutsumalla sitä ’hiileksi’ ja luokittelemalla tämä elintärkeä kaasu saasteeksi. Jos emme tee nopeasti parannusta ja laita kaikkia resurssejamme lohikäärmeen lyömiseksi, klimastrologien väittämän mukaan pallomme kärventyy elinkelvottomaksi kahden asteen lämpenemisrajan saavuttamisen jälkeen sadan vuoden kuluttua tai ehkä joskus myöhemmin. ”Joskus myöhemmin” pitää tietysti paikkansa. Viimeisen 5000 vuoden aikana maailmanlopun ennustuksia on laadittu sadoittain, aikaisemmin pääasiassa vanhauskovaisten, nykyisin ’ympäristöaktivistien’ toimesta. En löytänyt Googlesta, mikä on ollut ennusteiden onnistumisprosentti. 

Paavi teki vuonna 2015 saman virheen kuin 400 vuotta aikaisemmin asettamalla Maan aurinkokuntamme keskipisteeksi Auringon sijasta. Aurinko on ilmastonmuutosten veturi eivätkä ihmisen tuottamat hiilidioksidipäästöt. Paavin tärkeimpiä perusteita ilmastopelottelulleen on ns. konsensus: Sen mukaan valtaosa tiedeihmisistä olisi sitä mieltä, että ihmisperäinen ilmastonmuutos on totta ja vieläpä vaarallista. Presidentti Obaman, paavin konsensuskaverin, mielestä ilmastonmuutos on peräti suurin ihmiskunnan tulevaisuutta uhkaava vaara, jonka rinnalla sodatkin kalpenevat. Paavin ja hänen neuvonantajiensa olisi ollut hyvä perehtyä tieteen historiaan. Esimerkiksi 1000-luvulla elänyt irakilainen oppinut Abū ‘Alī al-Haṣan ibn al-Haṣan ibn al-Haitham tai latinalaisittain Alhazen kirjoitti tieteellisestä metodista ja sanoi, että totuuden etsijä ei perusta näkemyksiään konsensukseen. Konsensus ja ’settled science’ jarruttavat tieteen kehitystä. Kenraali George S. Patton kiteytti tämän tosiasian: ”Jos kaikki ajattelevat samoin, silloin joku ei ajattele.” Oikea tiede on pikemminkin anarkiaa kuin konsensusta. Toisin kuin Alhazenin aikana, nykyajan konsensustieteen johtotähtenä ei ole uteliaisuus vaan seuraavan tutkimusrahoituksen saaminen.