El Niño ja lämpenemispaussin mahdollinen lyheneminen

Tyynenmeren itäosassa on käynnissä melko iso luonnontapahtuma, jolla on vaikutusta moniin maailman kolkkiin. Kyse on muutamien vuosien välein toistuvasta El Niñosta, jossa läntisellä Tyynellämerellä lämmennyt merivesi on valtavana pinnanalaisena aaltona (muutamien satojen metrien syvyydessä matkannut päiväntasaajan suuntaisesti meren yli itään, ja nyt se kumpuaa Etelä-Amerikan rannikkoon törmätessään pintaan ja jatkaa matkaansa takaisin länteen enemmän pintavetenä. Tämä ilmiö näkyy kaikkein selvimmin itäisen Tyynenmeren merenpinnan lämpötiloissa, jotka voivat kohota muutamissa kuukausissa useilla asteilla.

Kuva 1: NOAA:n periaatekuva El Ninosta

Tuon pintaan kumpuavan lämpimän meriveden vaikutus voi olla hyvinkin suuri alueellisesti ja jopa globaalisti. Sen vaikutuksesta ilmavirtaukset ja kosteusolosuhteet muuttuvat erityisesti Tyynenmeren alueella, ja todennäköisesti noilla muutoksilla on jonkinlaisia vaikutuksia myös atlanttiseen ilmastoon. Joka tapauksessa voimakkaat Niñot nostavat alailmakehän keskilämpöä hetkellisesti

Kuva 2: Merenpinnan lämpötilamuutos neljässä erilaisessa
El Niño/La Niña -tapahtumassa. Animaatio käynnistyy
uudelleen päivittämällä sivu .

varsinkin Tyynenmeren matalilla leveyspiireillä. Siten ne myös kasvattavat päiväntasaajan ja napa-alueiden lämpötilaeroa, minkä ainakin teoriassa pitäisi kiihdyttää tuosta lämpötilaerosta/energiatasojen erosta johtuvia ja niitä tasoittavia ilmavirtauksia. Niñojen aiheuttamilla muutoksilla on vaikutuksensa myös sadantaan alueellisesti. Ja nuo kaikki muutokset tietysti vaikuttavat myös muuhun luontoon niin merissä kuin maalla.

Varoitan lukijaa tässä vaiheessa sen verran, että en pidä itseäni El Niño –eksperttinä, enkä tiedä, miten nyt käynnissä oleva tapahtuma lopulta kehittyy. En myöskään tiedä, miten tuo kehitys vaikuttaa ilmastoon eri puolilla maapalloa. Mutta tiedän tämän blogin lukijoissa ja kommentoijissa olevan henkilöitä, joilla on enemmän asiasta tietoa. Ehkä he ehtivät sitä jakaa myös kommentoimalla tänne? Minä otan tähän käsittelyyn vain yhden näkökulman: Millainen vaikutus käynnistyneellä Niñolla voi olla globaaliin keskilämpötilaan?

Katsotaanpa, millaisia vihjeitä ilmastohistoria muutamalta viime vuosikymmeneltä voi meille antaa. Olen alla olevaan kuvaan sijoittanut graafit, joista punainen kuvaa itäisen Tyynenmeren päiväntasaajan seudun (Niño-alue 3.4, 5N-5S ja 170W-120W) pintalämpötilaa, oranssi uusimpien ilmastomallinnusten tulosten keskiarvon mukaista ilmakehän pintalämpöä ko. alueella, sekä musta kuvaa satelliiteista kattavasti mitattua ja laskettua globaalia alailmakehän lämpötilaa. Tai poikkeamistahan tässä on kyse, joten ne kuvaavat muutosta.

Punaisesta kuvaajasta näemme, että melko voimakkaita Niñoja on ollut mm. vuosina 1982, 1986-1987, 1997-1998 ja 2010. Ne ovat olleet kaikki vähän erilaisia sekä voimakkuudeltaan että kestoltaan. Vuoden 1997 tapahtumaa pidetään poikkeuksellisen voimakkaan, mistä syystä sitä kutsutaan Super-Niñoksi. Yleensä niiden huiput ajoittuvat loppuvuoteen, mistä ilmiö on nimensä saanutkin. Jouluksihan sen huippu on yleensä tullut. Niñoa on aina seurannut vastakkainen ilmiö, jossa etelästä ja pohjoisesta virtaava kylmempi vesi kumpuaa perässä. Tämän La Niñaksi kutsutun ilmiön vaikutuksesta merenpintalämpötilat laskevat nopeasti ja lopulta tasoittuvat keskimääräiseen. Itäisen Tyynenmeren, joka kattaa meristä noin kolmanneksen, keskilämpötila on pysynyt jokseenkin tasaisena viimeiset 35 vuotta.

Pohjoisten merialueiden jääminimiveikkaus 2015

Lähes vuosi sitten kirjoitin bloggauksen otsikolla "Arktisen merijään hupeneminen on hidastunut -

Kuva 1: Arktinen merijääpeite 21.7.2015

ellei peräti ...". Tuon bloggauksen lopussa julistin veikkauskisan arktisen merijään minimistä vuodelle 2014. Kaikkiaan 13 rohkeaa uskalsi panna arktistietämyksensä peliin ja osallistua veikkaukseen. Lopputulos meni melko täpäräksi - peräti viisi veikkaajaa osui kohdalleen yli 95 %:n tarkkuudella, mitä minä pidän käytännössä täysosumatuloksena. Tulokset näkyvät alla olevassa kuvassa 2.

Kuva 2

Toteutunut jääminimi oli punaisella merkitty 4,88 km², ja voittajaksi viime vuonna selvisi siis nimimerkki L4 häränsilmätuloksella (99,7%). Vielä kerran onnittelut hänelle viime vuoden mestaruudesta!

Nyt haetaan tämän vuoden parhaita veikkauksia, sillä olen saanut useamman kyselyn veikkauskisan uusinnasta. Annan osallistumisohjeet kisaan bloggauksen lopussa. Sitä ennen katsotaan kuitenkin yhdellä kuvalla, miten arktinen merijää on tänä vuonna jaksanut.

Kuva 3

Japanilainen JAXA, jonka mittausten perusteella viime vuonna pelasimme, on muuttanut datapalvelujensa nimeä ADS:ksi (Arctic Data archive System). Nyt otamme sen referenssiksi. Viereisessä kuvassa 3 näkyy sen tietokannasta haettu pohjoisen merijään pinta-alan muutos vuodesta 2011 alkaen aikavälillä kesäkuun alusta lokakuun alkuun.

Kuvasta näkyy alimpana kuvaajana vuosi 2012, jolloin arktisen jään minimi oli alimmillaan sitten 1970-luvulla alkaneiden satelliittimittausten. Tuona vuonna jäätä ajoi pois lämpimämmille vesille merkittävästi elokuun alkuun osunut myrsky. Sellaistahan ei voi sulkea pois tänäkään vuonna. Ilman tuota poikkeusta jääpeitteen minimi on pysytellyt tällä vuosikymmenellä 4,3 - 4,9 neliökilometrin välillä, mikä toki on lähes miljoona neliökilometriä vähemmän verrattuna koko 2000-luvun keskiarvoon ja aika kaukana 1980-luvun keskimääräisestä 7,2 miljoonan km²:n minimitasosta. Kuvasta näkyy myös, että jääminimi osuu yleensä syyskuun puoliväliin ± viikko.

Arktisen merijään muutoksia seurataan nykyisin suurella mielenkiinnolla. Onhan sen sanottu olevan yksi nykyisen ihmisperäisen globaalin ilmaston lämpenemisen (AGW) keskeinen mittari. Minä en sitä pidä kovinkaan hyvänä mittarina, sillä sen luonnollinen vaihtelu on melkoista ainakin, jos edes osin uskomme jo pois menneiden 1930-luvun havainnoitsijoiden tuloksia. Viittaan mm. Nikolai Zubovin legendaariseen kirjaan Arktinen Jää, josta kirjoitin lyhyen jutun pari vuotta sitten. Jos merijäätä haluaa pitää mittarina, on sitten mukaan kai otettava koko satelliittimittaushistorian ajan kasvanut eteläinen jääpeitekin?

Erittäin hyviä linkkejä jääpeitteen muutoksen seurantaan ovat mm. seuraavat:

Kuivuus ei ole lisääntynyt

Otsikon sanoma voi tuntua sarkasmilta tai huonolta huumorilta, jos asiaa tarkastelee lyhyellä aikavälillä Suomen näkökulmasta. Sitä ei nyt tarkastella kapeasti vaan globaalisti 1900-luvun alusta lukien. Kaksi yhdysvaltalaistutkijaa, Gregory J. McCabe ja David M. Wolock, julkaisivat viime kesäkuussa Earth and Space Science -julkaisussa tutkimuksen otsikolla "Globaalin kuivuuden vaihtelu ja trendit". Lukijaystävällisesti koko tutkimuspaperi on vapaasti luettavissa netistä.

Kuva 1

Ennen kuin menen McCaben ja Wolockin tuloksiin, muistellaanpa lyhyesti, mitä mm. hallitustenvälinen ilmastopaneeli, IPCC, on kertonut sadannasta ja kuivuudesta viimeisessä arviointiraportissaan. IPCC on ollut melko varovainen asiassa. Se on alhaisella tai keskinkertaisella luottamustasolla arvioinut molempien ilmiöiden lisääntyneen viime vuosikymmeninä ja tuon lisääntymisen olevan jotenkyn kytköksissä ihmisperäiseen ilmastonmuutokseen.  Alla olevassa kuvassa 2 on ote yhdestä IPCC:n 5. arviointiraportin SPM-osan sivulla 7 olevasta taulukosta, johon asia on tiivistetty.

Kuva 2

IPCC arvioi, että myöhemmin tällä vuosisadalla niin sadanta kuin kuivuudet tulevat sekä globaalisti että alueellisesti lisääntymään. Tällä tarkoitettaneen kuivien alueiden kuivumista ja kosteiden muuttumista yhä märemmiksi. Tässä arviossa luottamusaste on jo noussut todennäköiseksi. Todettakoon, että emme tiedä noiden luottamusasteiden merkitystä, sillä IPCC ei ole kertonut niiden määrittämistapaa. Ne lienevät jonkinlaisia selektiivisiä asiantuntija-arvauksia, joita sitten ilmastopoliitikot ja -aktivistit levittävät tieteellisinä faktoina.

Kuva 3

Palataanpa sitten McCaben ja Wolockin tutkimuspaperiin, jossa he kartoittivat kuivuuden esiintymistä maa-alueilla leveyspiirien 70N ja 60S välissä vuosina 1901 - 2009. Tuon alueen he jakoivat kanttiinsa 0,5 asteen ruutuihin, jolloin oli mahdollista tarkastella myös alueellista muutosta yhteensä yli 57 000 alueella, joita Suomen kokoiselle alueelle mahtuisi noin 250  (24*55km² suuruista) ruutua. Melko tarkasta resoluutiosta on siis kysymys.

Tutkijat saivat tarvittavat havaintoarvonsa sadannan osalta brittiläisen CRU-ilmastontutkimusyksikön CRUTS3.10 -aikasarjasta. Kokonaishaihduntatiedot (kuva 3) he laskivat alueittain melko yleisesti käytetyn mallin mukaisesti hyvin monesta eri muuttujasta.  Kuivuuden he laskivat kuhunkin ruutuun kuukausittaisen sadannan ja kokonaishaihdunnan erotuksena. Jos kokonaishaihdunta oli sadantaa suurempi, se tulkittiin kuivuudeksi. Osin on siis kyse mallinnuksesta, sillä kattavaa todellista mittausdataa kokonaishaihdunnasta ei ole olemassa.

Sitten niihin tutkimustuloksiin, jotka näkyvät havainnollistettuina alempana olevissa tutkijoiden laatimissa graafeissa. Kuivuus on vallitseva asiantila noin 66 prosentissa maapallon maa-alueista tuolla 70N - 60S -leveyspiirien rajoittamalla alueella. Normaali kokonaisvaihteluväli on tämän tutkimuksen mukaan neljä prosenttia, joskin minä tuosta kuvasta saan jälkimmäiseksi ±3%. Tutkijat toteavat, että tarkastelukaudella kuivuuden vaivaama maa-ala ei ole muuttunut. Kuivuuden riivaamaa aluetta on hieman vähemmän 2000-luvun alussa kuin sitä oli sata vuotta aiemmin, mutta muutos ei ole tilastollisesti merkitsevä.

Kuva 4

He toteavat sekä lämpötilan että kokonaishaihdunnan kasvaneen, mikä on lämpötilan mittaustulosten osalta minunkin käsitykseni mukaan selvää. Ja kokonaishaihdunnan laskentakaavassa lämpötilan nousu kasvattaa lopputulosta. Mutta myös sadanta on kasvanut ja lieventänyt tai oikeastaan peittänyt kokonaishaihdunnan kasvun vaikutuksen kuivuuteen.

Ei tullut päiväperhon vuosi

Suomen Luonnosuojeluliitto antoi tänään 17.7.2015 seuraavan tiedotteen, jonka bongasin Kokoomuksen Verkkouutisista. Ehkä juttu on ollut muissakin medioissa? Tietote oli otsikoitu "Kylmä perhoskesä ei pysäytä eteläisten lajien rynnistystä", ja sen asiantuntijoiksi oli merkitty Kimmo Saarinen ja Tapani Veistola.

Koleana kesänä perhoset ovat vähissä ja myöhässä. Kylmiä kesiä on kuitenkin ollut ennenkin. Eteläisten lajien leviäminen maahamme voi vähän hidastua mutta se ei pysähdy.

Hmmm... Niinpä ovat myöhässä, ja todella vähissä ovat perhoset olleet. Minun on tunnustettava, että yhtä kehnoa alkukesää perhosnäkökulmasta en muista. Muistini muuten ulottuu melko hyvin tässäkin asiassa 1960-luvun alkuun. Tuosta eteläisempien lajien leviämisestä minulla on myöhemmin pari sanaa sanottavana.

"Tästä kesästä ei perhosillakaan ole paljoa hyvää sanottavaa", sanoo valtakunnallista päiväperhosseurantaa vetävä Kimmo Saarinen Etelä-Karjalan Allergia- ja Ympäristöinstituutista.

Tänä vuonna ruusu kukkii hienosti, joskin pari viikkoa "myöhässä"

Perhosillakaan  on hyvä ilmaus, sillä aivan saman voi sanoa lähes kaikista hyönteisistä. Hyvin kehnosti on ollut muitakaan pölyttäjiä, minkä seurauksena epäilen luumusatoni jäävän niin pieneksi, että ensi syksynä jää tekemättä perinteinen raki-annos.

Vähiten olen kuitenkin jäänyt kaipaamaan kirvoja, jotka lämpimien keväiden ja alkukesien vuosina aiheuttavat minulle epäsuorasti valtavasti päänvaivaa. Nimittäin vaimoni silmäteränä oleva köynnösruusu on niille lämpiminä vuosina varsinainen "hunajapurkki". Kirosanoja ei voi olla kuulematta ja pahaa mieltä havaitsematta, kun kirva-armeijat iskevät viereisen kuvan kasviyksilöön. Tänä vuonna ei kirosanoja ole tuon vuoksi kuultu.

"Perhoset rakastavat lämpöä ja aurinkoa", Saarinen toteaa. "Tämä kesä on kuitenkin yksi kylmimmistä neljännesvuosisataan. Yksilömäärät ovat pieniä ja monen lajin lento myöhässä. Esimerkiksi nokkosperhonen, monet hopeatäplät ja sinisiivet ovat vähissä."

Juu, nuo lajit ja muutkin perinteiset ovat vähissä, mutta en ole nähnyt vielä ainuttakaan eteläisempää lajia - siis vaikkapa neitoperhosia, amiraaleja tai ohdakeperhosia.

Parin kesän huonot säät eivät kuitenkaan pysty pysäyttämään eteläisten lajien voittokulkua. Niistä alkukesällä oli paljon neitoperhosia ja karttaperhosia. Myös isonokkosperhonen näyttää vakiintuneen Etelä-Suomeen.

Mitä ihmeen voittokulkua? Siis jos lajia ei havaita, onko se voittokulkua vai kenties päinvastoin? Ennen Luonnonsuojeluliitto oli jälkimmäisen vaihtoehdon kannalla! Silloin sen logiikka sopi minullekin, ja muistin jopa maksaa jäsenmaksuni.

"Perhosia ja lintuja viime vuosikymmeninä laskeneet ovat nähneet ilmastonmuutoksen omin silmin", sanoo Suomen luonnonsuojeluliiton erityisasiantuntija Tapani Veistola. "Lajistomme on muuttumassa keskieurooppalaiseksi ja samalla pohjoiset lajit taantuvat."

Valkoposkihanhi, tulokaslaji pohjoisesta

Kyllä, kyllä, minäkin ruokin viime talvena yhden tulokaslajin, mustarastaan yhtä urospuolista ja kahta naaraspuolista, yksilöä. Katsomani perusteella ne selvisivät kohtalaisen hyvin myös niistä tammikuun parinkymmennen asteen pakkasista luultavasti meidän ja naapureiden antamalla ruoka-avustuksella. Linnuista puhuttaessa olen huomannut valkoposkihanhien olleen rajuimmin levinnyt tulokaslaji minun lähialueelleni. Wikipedian mukaan "valkoposkihanhi pesii arktisen alueen puoliaavikkoisilla tundra-alueilla Grönlannissa, kivikoissa, kallioilla, jyrkänteillä, kivikkoisilla mäillä ja Huippuvuorten saarilla lähellä kosteikkoja kuten järviä, jokia ja soita sekä vuonojen yläosissa, rannoilla, kosteilla niityillä ja liejumailla". Minun mielestäni nuo esimerkit eivät kerro niinkään ilmastonmuutoksesta vaan lintujen mainiosta kyvystä sopeutua erilaisiin oloihin (huomattavan laajalla lämpötila-alueella) ja kyvystä käyttää hyväksi muita lajeja.

Havaintojeni mukaan perinteiset lajimme eivät ole suuremmin taantuneet tai muutenkaan reagoineet etelän vieraiden tulon vuoksi. Ainut tähän viittaava johtopäätös voitaisiin tehdä Homo sapiens -lajista, jonka järjestämässä äänestyksessä viime huhtikuussa oli jotain oireilua asiaan.

Vedenpaisumuksella pelottelua à la Yle

Yleisradiomme (ja moni muukin media) uutisoi alkuviikosta (12.7.2015) pelottavia mielikuvia merenpinnan noususta otsikolla ’Lopun ajan ennuste: "Merten vedenpaisumusta ei voi enää estää" ’. Jutun sanoman Yle tiivistää ingressiin seuraavasti:

Ilmaston lämpeneminen nykyiseen lukemaan tai vain hieman enemmän on menneisyydessä nostanut merten pintoja ainakin kuusi metriä. Nykymaailmassa se tietäisi meriveden lainehtimista muun muassa Tokiossa, sanoo kansainvälinen tutkimus.

Vedenpaisumus taiteilijan kuvaamana

Palaan Ylen artikkeliin myöhemmin tässä bloggauksessa, mutta katsotaanpa ensin muutamia seikkoja tuosta kansainvälisestä tutkimuksesta. Kyse on Science –julkaisussa olleesta paperista otsikolla “Sea-level rise due to polar ice-sheet mass loss during past warm periods”. Olen tuon tutkimuspaperin yhteenvedosta suomentanut muutamia kohtia, joita lyhyesti kommentoin. Paperin abstraktissa päädytään useiden kappaleiden lopussa suuriin epävarmuuksiin. Olen noita kohtia lihavoinut.

Näin voimme päätellä, että edellisten jääkausien välisinä ajanjaksoina pienet nousut maapallon [ilmakehän] keskilämpötilassa ja vain muutaman asteen polaarinen lämpeneminen suhteessa esiteolliseen kauteen johtivat ≥6 metrin keskimääräisen globaalin merenpinnan nousuun. Maan vaipan dynaaminen topografia tuo [arvioihin] suuria epävarmuuksia pidemmillä aikajaksoilla...

Niin, kyllähän 5-7 asteen polaarinen lämpeneminen nosti merenpintaa peräti 120 metrillä vähän yli 10 000 vuotta sitten. Meillä on siitä paljon erilaisia todisteita. Ei sitä kannata kiistää edellistenkään interglasiaalien osalta aikana. Tuo kuuden metrin arvio ± 6 metrin tarkkuudella joidenkin vuosituhansien aikana on varmasti mahdollinen.

Sekä mallinnukset että kenttätutkimusten todisteet viittaavat siihen, että napajäätiköt olivat pienempiä tänä ajanjaksona, mutta koska dynaaminen topografia voi aiheuttaa kymmenien metrien pystysiirtymää maan pinnalla miljoonien vuosien aikajaksoissa, ja tämän signaalin malliennusteiden epävarmuudet ovat suuria...

Niinpä, epävarmuudet ovat suuria. Vaikka tietääkseni kaikki osallistuneet tutkijat ovat ns. mallintajia, jotka usein ovat vieraantuneet oikeasta kenttätutkimuksesta, hekin myöntävät epävarmuudet.

Nykyinen ilmastomme on lämpenemässä tasolle, johon on liitetty merkittäviä napajäätiköiden [massan] menetyksiä menneisyydessä, mutta meillä on edelleen useita haasteita määrittäessämme jäätiköiden herkkyyttä ilmastonmuutokselle käyttäessämme paleoarkistoa merenpinnan korkeudesta. Ymmärryksemme kehittäminen napajäätiköiden massan menetyksestä johtuvasta globaalista merenpinnan noususta on ehkä yhteiskunnallisesti merkityksellisin tieto, jonka paleoarkistot voivat tarjota, mutta [hypoteeseissa] globaalin merenpinnan nousun liittymisestä napajäätiköiden pienenemiseen ja / tai romahtamiseen on edelleen heikkouksia nykyisissä merenpinnan rekonstruktioissa, eikä siitä voi antaa varmoja arvioita.

NEEM-tutkija, professori Dorthe Darl-Jensen, esittelee jäänäytettä aikojen takaa. 

Jeps, heikkouksia on, eikä voi antaa varmoja (robust) arvioita. Palaan tuohon väitteeseen ”nykyisen ilmaston lämpenemisestä” hieman myöhemmin.

Menneisyyden merenpinnan tason tarkentamiseksi tarvitaan lisäkehitystä geokemiallisten proxyjen analysoinnissa. Erityisesti hapen isotooppipariin ja Mg / Ca –suhteeseen perustuva data ei tällä hetkellä pysty tarjoamaan luotettavia ja kvantitatiivisia arvioita merenpinnan huipputasosta edellisten lämpimien jaksojen aikana.

Aivan, kun perusdata puuttuu, ei mallinnuksillakaan päästä pitkälle. Arviot siis ovat – jos ne eivät ole luotettavia – sitten kai epäluotettavia.

Anniina Walliuksen kirjoittama paniikkitunnelmaa hakeva juttu ei tainnut perustua itse epävarmuuksien leimaamaan tutkimuspaperiin, jossa ei ainakaan minulle ollut juuri mitään uutta. Lähes kaikki edellistä interglasiaalia – Eem-kautta – käsitelleet paperit kertovat korkeammasta merenpinnan tasosta ainakin hetkellisesti – siis geologisessa merkityksessä muutaman tuhannen vuoden osalta. Mutta ne kertovat myös merkittävästi korkeammista lämpötiloista, eivätkä ”nykyisistä lämpötiloista tai hieman korkeammista” kuten toimittaja Wallius.

Edellisestä interglasiaalista – siis noin 120 000 vuotta sitten olleesta Eem-kaudesta – on viime vuosina saatu uutta tietoa. Kirjoitin aiheesta silloin melko tuoreeltaan tässä bloggauksessa.

NEEM-tutkimuksen kuvan vasen asteikko on lumen satamishetkellä

olleen happi18-isotoopin määrä. Oikea akseli ja musta viiva kuvaavat

rekonstruoitua auringonsäteilyn määrää. Pienessä kuvassa on 

suurennettu vasemmalla ylhäällä näkyvän Eem-kauden lämpötila ja 

jäätikön pinnan korkeuden muutos.

Eem-kauden lämpötilahuiput olivat NEEM-tutkimuksen mukaan 5 – 8 astetta nykyisiä Grönlannin lämpötiloja korkeammat, eikä Grönlanti silloinkaan menettänyt jäätikkönsä korkeudesta kuin ehkä noin 300 metriä – siis 10 - 15 %. Ylivoimainen pääosa jäätiköstä säilyi tuon huomattavasti nykyistä lämpimämmän jakson yli. Massan menetykseen kului aikaa 5 - 8 tuhatta vuotta. Epäilemättä tuo sulaminen vaikutti merenpinnan tasoon lopputuloksena metriluokassa, mutta em. luvuilla merenpinnan nousu olisi ollut tuolloin mitattavissa vain millimetrin osina per vuosi. Katastrofin aineksia tai ”Ylen lopun ajan ennusteen” merkkejä tuosta vauhdista on vaikea löytää. Ihmisen aikajaksolla tuo vauhti ei täytä myöskään vedenpaisumuksen tunnusmerkkejä.