Helle vai kylmyys - kumpi tappaa enemmän?

Aiheuttaako altistuminen kuumuudelle ennenaikaisia kuolemantapauksia enemmän kuin altistuminen kylmyydelle? Entä kuinka paljon tulvat ja rajuilmat tappavat ihmisiä? Valitettavasti et saa kumpaankaan kysymykseen globaalisti kattavaa vastausta tästä jutusta. Mutta voit saada vihjeen suuruusluokista tuoreesta yhdysvaltalaisesta tutkimuksesta.

Tutkimuksen mukaan vuosina 2006 - 2010 yli 10600 Yhdysvalloissa asuneen kuolinsyyhyn liittyi jotenkin sää. Tutkijat siis perustivat arvionsa ensisijaisesti kuolinsyytodistuksissa mainittuihin asioihin. Lähes kolmannes (31 %)  kuolemista johtui altistumisesta säästä johtuneelle kuumuudelle.  Noin 6 % oli myrskyjen, tulvien tai salamoinnin aiheuttamaa. Melkein kaksi kolmasosaa (63 %) sään aiheuttamista kuolemantapauksista johtui kuitenkin altistumisesta kylmyydelle tai hypotermialle. Kylmyys siis on ainakin Yhdysvalloissa kaksi kertaa pahempi primääri tappaja helteisiin verrattuna.

Tutkimuksen mukaan pienituloisilla ihmisillä on suurempi riski joutua sään puremaksi, mikä on tietysti aika ymmärrettävää. Kaikilla pienituloisilla ei edes Yhdysvalloissa ole varaa riittävään lämmitykseen tai jäähdytykseen. Kaikilla ei ole edes kotia. Historiallisista ja ehkä muistakin syistä johtuen Yhdysvaltain värillinen väestö on alttiimpaa sekä kylmän että kuuman ilman vaikutuksille. Jostain syystä tulvat ja salamaniskut tappavat suhteellisesti enemmän valkoihoisia amerikkalaisia.

Jamalin kraaterin arvoitus

Kuva 1. Näkymä kraaterin reunalta

Useampi Ilmastorealismin lukija on ottanut yhteyttä ja pyytänyt juttua parisen viikkoa sitten uutisoidusta Jamalin kraaterista. Iltasanomat kertoi siitä 17.7.2014 mm. seuraavaa:

Ilmakuvien perusteella reikä on noin 80 metriä leveä ja sijaitsee Jamalin niemimaalla, Bovanenkovossa sijaitsevalla pellolla. 

Subarktisen tutkimuskeskuksen mukaan kuopan syynä voi olla ilmastonmuutoksen aiheuttama kaasujen lämpeneminen. Teorian mukaan kaasut sekoittuivat maanpinnan alla veden ja suolan kanssa ja lopulta räjähtivät kuin samppanjapullon korkki aiheuttaen kuopan maahan.

Kuva 2. Kraateri helikopterista nähtynä

No, lähimmälle pellolle Jamalin niemimaan keskiosissa sijaitsevalta alueelta taitaa olla lähes 1000 kilometriä. Tuo seutuhan on puutonta tundraa, jonka maaperä on kesäisin ohutta pintakerrosta lukuunottamatta ikiroudassa kymmenien tai satojen metrien syvyyteen.

Kraateri löydettiin helikopterilennolla nyt heinäkuun alkupuolella, mutta emme vielä tiedä, milloin se syntyi. Kuvista voisi päätellä, että se on ollut paikallaan jo muutamia vuosia. Kesäiset sulamisvedet nimittäin ovat uurtaneet selviä ja syviä uria sen sisäreunaan, ja  reunojen ulkolaidoille on mielestäni ehtinyt nousta jo hieman tundrakasvustoa. Tuntuisi siltä, että tämä vasta alkanut kesä ei kaikkea tuota olisi ehtinyt aikaansaada.

Kuva 3

Kaikki asiantuntijat, joiden alustavia arvioita olen lukenut, ovat yksimielisisä siitä, että kyse ei ole maapallon ulkopuolisen voiman aiheuttamasta impaktikraaterista. Kaikki arvioivat myös, että sen syntyyn liittyy paikallinen maanalainen paineen nousu, joka on pullauttanut muutamien kymmenien metrien paksuisen pintakerroksen sen verran suurella voimalla ylöspäin, että mudasta, liejusta ja hiekasta koostuneet jäätyneet maakokkareet ovat lentäneet tai vierineet muutamia kymmeniä metrejä kraaterin reunan ulkopuolelle. Tuon "pullauksen" voima on varmasti ollut melko suuri. Vastaavan kuopan aikaansaamiseksi ihmisten tekniikalla tarvittasiin ehkä 50-100 metriä syvä reikä, jonne sijoitettaisiin kymmeniä tonneja TNT-räjähdettä. Mutta toisaalta vain lyhyen matkan siirtyneet jäiset maakokkareet eivät viittaa varsinaiseen räjähdykseen ainakaan lähellä pintaa.

Kuvaan 3 olen merkinnyt kraaterin paikan Jamalin niemimaalla. Kun tuon alueen kesäaikaan otettuja satelliittikuvia katsoo vähän suuremmalla resoluutiolla (kuva 4), näkyy tuhansia eri kokoisia mutta samankaltaisia pyöreitä järviä. Niiden voisi kuvitella olevan entisiä kraatereita, joiden reunat eroosio on tasoittanut satojen ja tuhansien vuosien aikana.

Kuva 4. Kraaterin syntypaikan tyyppillistä maastoa. Keltainen jana on 1 km:n pituinen.

Iltasanomat yhdisti kraaterin syntymisen muodikkaan populistisesti ilmastonmuutokseen. Katsotaanpa olisiko asiassa jotain perää. Kävin hakemassa CRU TS3.22 -aikasarjasta Jamalin niemimaan keskiosien kuukausikohtaiset keskilämpötilat vuodesta 1901 alkaen.

Alueen ilmastollinen vaihtelu on melko suurta sekä vuodenaikojen että vuosien välillä, kuten yleensäkin arktisilla alueilla. Talvi on kylmä ja pitkä alkaen lokakuussa, jolloin keskilämpötila putoaa jo alle -6 °C, ja kestäen kesäkuun alkuun asti. Kylmimmillään lämpötilat ovat tammi- ja helmikuussa, jolloin kuukauden keskilämpötila on -25 °C tuntumassa. Kevät alkaa kesäkuussa, mutta vasta heinäkuussa keskilämpötila nousee +10 °C tuntumaan. Elokuu on pari astetta heinäkuuta viileämpi, ja pakkasen puolelle lämpötila putoaa jo syyskuun loppupuolella. Vuoden keskilämpötila on noin -8 °C, mikä selittää tietysti mm. ikiroudan esiitymisen.

Kuva 5

Vuosikeskilämpötilalla mitattuna Jamalin ilmasto on hieman lämmennyt viimeisen reilun 100 vuoden aikana. Lämpenemistä on asteen verran. Mutta eniten ovat lämmenneet maalis- ja huhtikuut, joiden keskilämmöt siitä huolimatta ovat tällä vuosituhannella pysyneet tasolla -19 ja -11 °C, mitkä ovat vain asteen verran koko 113 vuoden keskiarvoja korkeampia. Kesäkuukaudet (kesäkuu - syyskuu) ovat lämmenneet puolen asteen verran. Noin vähäinen alueellinen lämpeneminen ei mielestäni voi selittää ainakaan pinnalta tapahtuvan ikiroudan sulamisen kautta niitä asioita, mitä kraaterin alla kymmenien metrien syvyydessä on ennen pullahdusta tapahtunut. Minulla on eräistä muista  mittauspaikoista tietoa, jonka mukaan ikiroudan lämpötila parinkymmenen metrin syvyydessä ei vaihtele edes puolta astetta vuodenaikojenkaan syklissä.

Jäähyväiset jääleinikille

Antero Järvisen ja Leena Järvisen vieraskirjoitus

Antero ja Leena Järvinen

Rauhoitettu jääleinikki Ranunculus glacialis on alpiininen laji, jolla on kukkakasvien korkeusennätys Skandeilla (Galdhøpigen, 2380 m). Meillä se elää vain Enontekiön suurtuntureilla alueella, jossa Skandit hipaisevat Suomi-neitoa. Laji vietti jääkauden Alppien itäosissa, josta se valloitti nopeasti Pohjoismaat jäämassojen jälleen sulettua. Jääleinikki selvisi kaikista jääkauden jälkeisistä lämpökausista, jopa kaikkein lämpimimmästä atlanttisesta kaudesta 8000-5000 vuotta sitten, jolloin mahtavat hongat humisivat Saanan ja Mallan rinteillä eikä Skandeilla ollut jäätiköitä. 

Mallan luonnonpuisto on maamme vanhin suojelualue. Se perustettiin jo 1916 harvinaisten tunturilajien suojaksi ja tieteellistä tutkimusta varten. Vuonna 1938 siitä tuli maamme ensimmäinen luonnonpuisto. Porojen laidunnus kiellettiin puiston alueella. Puistoa hallinnoivan Metsähallituksen kotisivuilla sanotaan muun muassa: ”Metsähallituksen luontopalveluille on uskottu vastuu lähes koko maamme luonnonsuojelualueista. Luonnonpuistot säilytetään luonnontilaisina vertailualoina tutkimusta varten, jotta luonnon omaa muutosta voitaisiin seurata.” Koko poronhoitoalueella (122 936 neliökilometriä eli 36 % Suomen pinta-alasta) pieni Mallan luonnonpuisto (30 neliökilometriä eli 0,01 % Suomen pinta-alasta) oli pitkään ainoa poroilta suojattu alue. Vastoin alkuperäistä tarkoitusta ja lain suojaa, tämä ainutlaatuinen luontoparatiisi on nyt tuhon partaalla ylilaidunnuksen vuoksi. Myös tutkimukselle on aiheutunut suurta haittaa.

Kuva 1: Luvaton porotokka Mallan luonnonpuistossa. Kuva Antero Järvinen 15.7.2014

Poro kesytettiin tunturipeurasta Norjassa Tromssan seudulla noin tuhat vuotta sitten. Poropaimennus alkoi Käsivarressa vasta noin 500 vuotta sitten. Ennen sitä saamelaiset pyydystivät villejä tunturipeuroja mm. kuoppa-ansoilla. Poromäärät olivat pitkään hyvin pieniä, korkeintaan muutamia kymmeniä eläimiä perhettä kohti ja vain joitakin satoja koko Käsivarressa. Poromäärät ja sen myötä ylilaidunnus ovat kasvaneet dramaattisesti Suomen, Norjan ja Ruotsin Lapissa vuodesta 1950. Käsivarren paliskunnan poromäärä on nykyisin yli 10000.

Kuva 2: Kääpiöitynyt jääleinikki. Kuvaaja Antero Järvinen, Iso-Malla 15.7.2014

Suomen luontotyyppien uhanalaisuuden arviointiraportissa (2008) porojen ylilaidunnusta pidetään tunturipaljakan suurimpana uhkana. Jääleinikki on säilynyt hengissä monista “lämpökausista” viimeisen 10000 vuoden aikana. Lajinkehityksessään sillä ei kuitenkaan ole ollut tarvetta sopeutua ja suojautua syödyksi tulemisen uhalta. Tuhansien porojen laiton laidunnus vuodesta 1990 lähtien romahdutti Mallan jääleinikkikannan ja sen hyvinvoinnin (kuva 3). Jääleinikit kärsivät huomattavasti siitä, että porot syövät ne toistuvasti.

Näkyykö ilmastonmuutos tuhotilastoissa?

Yhä useammin saat lukea mediasta tai muista lähteistä ilmaston äärevöitymisestä. Usein väitetään äärimmäisten sääilmiöiden lisääntyneen ja niiden aiheuttamien haittavaikutusten kasvaneen. Tällaisiin vaikutuksiin ovat vihjanneet tietysti ilmastopoliittista agendaa ajavat aktivistit mutta myös monet tietokonemallinnuksiin luottavat tutkijat. Ilmastopolitiikkaa tukevat toimitukset toimivat tietysti agendansa mukaisesti ja mielellään julkaisevat yksipuolisia juttuja vakuuttaakseen lukijansa samasta asiasta.

Toisaalta hallitustenvälinen ilmastopaneeli, IPCC, on tutkimuskoosteissaan paneutunut  asiaan aika huolellisesti. Vuonna 2012 se julkaisi sään ääri-ilmiöihin keskittyneen raporttinsa (SREX) ja luonnollisesti asiaa käsiteltiin myös tänä vuonna julkaistuissa viidennen arviointiraportin osissa (AR5). Lyhyesti sanottuna IPCC ei noiden raporttien perusteella löytänyt merkitseviä ja uskottavia trendejä sään äärevöitymisestä.

Asiakokonaisuutta sekoittaa vielä se, että jotkut taloudelliset toimijat ovat tulleet mukaan keskusteluun melko äänekkäästi. Varsinkin jälleenvakuutusyhtiöt ovat kertoneet luonnonkatastrofien aiheuttamien vahinkojen kasvusta. En sinänsä epäile noiden yhtiöiden antamia tietoja, vaikka niitä ehkä mielellään käytettäisiin vakuutuslajitelman kasvattamiseen, myynnin lisäämiseen ja ainakin luonnonvahinkojen korvaamiseksi tarkoitettujen vakuutusten katteiden kasvattamiseen. Mutta sään lisäksi ihmiskunnan oma toiminta (lisääntyminen, omaisuuden kasvu, muuttoliike, maankäytön muutokset jne.) vaikuttaa siihen, miten altistumme aika-ajoin hurjistuvalle säälle.

Hiljattain asiasta on ilmestynyt uusi tutkimus Climatic Change -tiedejulkaisussa. Hollantilaiset tutkijat Hans Visser, Arthur C. Petersen ja Willem Ligtvoet arvioivat "Säähän liittyvien tuhovaikutusten, haavoittuvuuden ja ilmastonmuutoksen välistä suhdetta". Heidän keskeinen yhteenvetonsa on seuraava:

Normalisoitujen tuhovaikutusindikaattorien trendin puuttuminen näyttää olevan yhtäpitävä äärimmästen sääilmiöiden puuttuvan trendin kanssa. Tämä päätelmä on enemmän laadullinen koskien kuolleiden ihmisten määrää. Siitä johtuu, että haavoittuvuus on myös pääosin vakaa aikana, josta analyysi on laadittu (1980 - 2010).

Sääilmiöiden aiheuttamat kuolemantapaukset normalisoituna analyysin ajalta Visser et al.  (2014) kuva 4

Liittyen kirjoituksen alun johdantoon tutkimustuloksen voi pelkistää yksinkertaisella suomenkielellä  seuraavasti:  Väitteet ihmiskunnan aiheuttaman ilmastonmuutoksen näkymisestä tuhovaikutustilastoissa eivät pidä paikkaansa. Data ja muut todisteet eivät niitä tue.

Visser et al:n tutkimustulos ei ole yllättävä, sillä se on saman suuntainen edellisten vastaavien analyysien kanssa. Näitä ovat mm. Bouwer 2011, Neumayer ja Bartel 2011, Mohleji ja Pielke 2014 sekä tietysti IPCC raporttien (SREX ja AR5) johtopäätökset. Mielenkiintoista ja koko tutkimusalueen tuloksia vahvistavaa on se, että tässä tutkimuksessa käytettiin muihin em. tutkimuksiin verrattuna hieman toisenlaisia tutkimusmenetelmiä ja eri dataa.

Oliko kesäkuu ennätyskuuma?

Yleisradio uutisoi ilmastohistoriaa otsikolla "Kesäkuu oli maailman mittaushistorian kuumin". Juttu jatkuu seuraavasti:

Maailman keskimääräisistä lämpötiloista on pidetty kirjaa vuodesta 1880. Nyt rikkoutui vuoden 2010 kesäkuussa tehty ennätys.

Kuva 1

Viime kuukausi oli maailmanlaajuisesti mittaushistorian kuumin kesäkuu, selviää Yhdysvaltain sää- ja valtamerentutkimusorganisaatio NOAA:n maanantaina julkaisemasta raportista.

NOAA:n ilmastotilastoyksikön (NCDC) mukaan viime kesäkuun globaali keskilämpötila todella ylitti edellisen kesäkuun ennätyksen, joka oli vuodelta 2010, kuten viereinen kuva 1 osoittaa.  Tältä osin Ylen uutinen oli siis totta. Ylitys oli huimat 0,03 °C, mitä Yle ei katsonut tarpeelliseksi kertoa lukijoilleen.

Kuva 2

NCDC:n ilmastolliset aikasarjat eivät kuitenkaan ole ainoita maailmassa, joten katsotaanpa pikaisesti, mitä nuo muut sanovat kesäkuun lämmöistä. Aloitetaan kahdesta satelliittisarjasta, UAH:sta ja RSS:sta, joiden mittaamat globaalit kesäkuiden lämpötilat ovat kuvassa 2. Kummassakaan niissä tämän vuoden kesäkuu ei yllä mitalisijoille, vaikkakin se lämmin niidenkin mukaan oli. UAH-sarjassa kesäkuu 2014 sijoittuu viidenneksi lämpimimmäksi ja RSS-sarjassa neljänneksi. Noissa sarjoissa tämän vuoden kesäkuu jää kuitenkin kauas - yli 0,2 °C päähän - lämpimimmästä kesäkuusta, joka molemmissa koettiin vuonna 1998.

Satelliittiaikasarjat ovat hyvin tarkkoja, mutta ne mittaavat hieman eri asiaa verrattuna perinteisiin maan- ja merenpinnan lämpötilamittauksiin. Ne ovat kyllä kattavampia sekä vaaka- että pystysuunnassa ja tarkempiakin, mutta ne kuvastavat kuitenkin laajemman ilmakerroksen - noin 0-10 km:n  - painotettua keskiarvoa toisin kuin pintalämpötilamittaukset, jotka nimensä mukaisesti koettavat kuvata kahden metrin korkeudella havaittua lämpöä. Verrataanpa NCDC:n mittauksia siksi myös kahteen muuhun pintalämpötila-aikasarjaan, Nasan GISS:in ja HadCRUT4:än.