Pariisin ilmastosopimus – pelastettiinko maailma?

Pariisin ilmastosopimuksen lopullinen versio on julkaistu. Olen sen kertaalleen ehtinyt lukea. Seuraavassa ovat mielestäni sopimuksen tärkeimmät kohdat, ja kirjoituksen lopussa koetan vastata otsikon kysymykseen.

Sopimuksen 2. artiklassa asetetaan sopimuksen periaatteelliset tavoitteet, joita ovat

• globaalin keskilämpötilan nousun rajoittaminen alle kahteen asteeseen verrattuna esiteolliseen aikaan,
• ilmastonmuutoksen haitallisten vaikutusten minimointi, ja
• ilmastorahoituksen lisääminen em. tavoitteiden saavuttamiseksi.

Sopimus syntyi ja ranskalainen diplomatia riemuitsee

Kahden asteen rajan lisäksi ilmeisesti jonkinlaisena kompromissina pykälässä todetaan lisäksi pyrkimys lämpenemisen rajoittamiseksi vain 1,5 asteeseen. Nuo rajat ovat sikäli turvallisia, että niitä ei tultane nykyisten sivilisaatioiden aikana ylittämään sopimuksesta riippumatta. 

IPCC:nkin käyttämä HadCRUT4-aikasarja näyttää 100 vuoden lämpenemisvauhdiksi ajalla 1878 - 2014 noin 0,55 °C/100v. Meteorologisten mittausten lämpöaikasarjat eivät globaalisti kauemmas historiaan yllä, mutta jos uskoisimme paleoklimatologisia tutkimuksia, olisi lämpötilakehitys ollut viilenevää ainakin viimeisen 8000 vuoden ajan. 1,5 °C -raja on siis joko valtavan kaukana tai kuitenkin turvallisen kaukana. Saapas nähdä, mikä ajanjakso otetaan edustamaan esiteollista aikaa.

Sopimuksen 4. artiklassa tunnustetaan ero kehittyneiden ja kehitysmaiden osalta. Jälkimmäiset saavat sopimuksen mukaan kasvattaa CO2-päästöjään, mutta niitä kannustetaan ajan mittaan vähentämään siten, kuin talous sallii. Ja kyllähän nuo päästöt kasvavatkin, sillä muutamien seuraavien vuosien aikana Kiina, Intia ja muut kehittyvät taloudet pystyttävät vähintään kerran viikossa vastaavan kapasiteetin hiilivoimaa, jonka Helsingin kaupungin energiayhtiö aikoo valtuustonsa mukaan sulkea vuonna 2024.

Vähiten kehittyneille maille ja pienille tropiikin saarivaltioille annetaan mahdollisuus luoda sellaisia ”alhaisen hiilipäästön strategioita”, kuin ne haluavat. Tuvalu, Malediivit, Kiribati jne., voivat siis ostaa edelleen dieselgeneraattoreita siten kuin tykkäävät. Tämä on sikäli kummallista, että juuri noilla maillahan pitäisi olla parhaat mahdollisuudet ottaa käyttöön nykyistä aurinko- ja tuulienergiaa, mutta ehkä ne eivät kansainvälisen yhteisönkään mielestä ole kilpailukykyisiä ja noiden maiden mahdollisuuksien rajoissa.

Neljännen artiklan 11. kappaleessa todetaan, että valtiot voivat muuttaa ”ilmastolupauksiaan”, mutta tärkeintä lienee se, että velvoitetta moiseen ei ole. Yleensäkin sopimus on kirjoitettu konditionaaliin siten, että maat saavat tehdä suurin piirtein niin kuin haluavat. Niinpä ei ole ihme, että sopimus näyttäisi sopivan hyvin mm. Kiinalle ja Intialle, jotka aikovat rakentaa massiivisesti uutta hiilivoimaa tulevina vuosina.

5. artikla saattaa muodostua jollain tavoin ongelman Suomelle. Siinä kehotetaan huolehtimaan hiilinielujen suojelusta ja aivan erityisesti metsät mainiten. Sanoisin, että tältä osin nykyisen hallituksemme halu lisätä metsäpohjaisen bioenergian käyttöä ei välttämättä ole aivan sopimuksen hengen mukaista.

9. artiklassa säädetään, että kehittyneiden maiden on osoitettava taloudellisia resursseja kehitysmaiden toimiin ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi ja siihen sopeutumiseksi. Mitään määrällisiä ohjeita rahoituksen osalta ei kuitenkaan anneta. Nykyinen tai jopa sitä pienempi määräkin siis riittäisi.

15. artiklassa sovitaan, että sopimuksen määräysten täytäntöönpanon edistämiseksi ja valvomiseksi perustetaan jonkinlainen mekanismi, jolla ei kuitenkaan ole minkäänlaista kurinpitovaltaa. Sopimuksen määräyksiä vastaan voi siis rikkoa ilman pelkoa sanktioista.

Monissa tässä bloggauksessa ohitetuissa artikloissa vahvistetaan YK:n ilmastobyrokratiaa, joka tämän sopimuksen voimaantullessa kasvaakin merkittävästi. Puhutaanko useista kymmenistä vai sadoista byrokraateista, jää nähtäväksi. Veikkaan jälkimmäistä, mutta mikäänhän ei pakota esimerkiksi Suomea maksamaan heidän palkkojaan.

Joshin kuvaama ilmastokokouksen vaiheistus
toteutui täydellisesti Pariisissa 

Sopimuksen 21. artiklassa todetaan sopimuksen astuvan voimaan, kun sen ratifioi vähintään 55 sellaista maata, joiden yhteenlasketut kasvihuonekaasupäästöt edustavat 55 prosenttia koko maailman päästöistä. Tuon porukan laskeminen voi olla oman ilmastokonferenssinsa aihe, sillä kukaan ei taida nykyisin tietää merkittävimmän kasvihuonekaasun, vesihöyryn, päästömääriä tarkasti. Tyynenmeren väestöltään pienillä saarivaltioilla, joiden alueet sijaitsevat tropiikissa, voi olla iso merkitys tältä osin. Tai sitten YK:n parissa unohdetaan se tosiasia, että H2O on ylivoimaisesti merkittävin kasvihuonekaasu. Näinhän on tähän astikin toimittu.

28. artiklassa todetaan, että sopimuksesta voi myös irtautua vuoden irtisanomisajalla. Mutta kukapa sellaista haluaisi, sillä sopimushan on hampaaton ja harmiton.

Mennäänpä sitten otsikon kysymykseen, pelastettiinko maailma. Sanoisin, että tulevaan ilmastoon tällä sopimuksella ei ole mitattavissa olevaa vaikutusta. Mutta sikäli ehkä pelastettiin, että sopimus ei suuremmin heilauta maailmantaloutta ainakaan huonompaan suuntaan. Varmuudella siirrymme edellisessä bloggauksessa esittämäni Joshin sarjakuvan vaiheeseen 7. Monet tulevat ilmastosopimusta kritisoimaan hyvin erilaisin perustein. Ja veikkaan kritiikin tuolta vihreämmältä puolelta olevan jäätävän kylmää.

PS 13.12.2015 klo 18

Euroopan Unioni asetti aikanaan tavoitteensa Pariisin ilmastosopimukselle. Katsotaan, miten sisennettynä ja kursiivilla esitetyt tavoitteet toteutuivat:

EU haluaa Pariisin saada aikaan vankan kansainvälisen sopimuksen, joka täyttää seuraavat keskeiset kriteerit. Sen täytyy:

• luoda yhteinen oikeudellinen kehys, joka koskee kaikkia maita

Sopimus ei ole kansainvälisesti sitova, eikä se sisällä mitään oikeudellista kehystä. Lisäksi se koskee hyvin eri tavoin eri maita. Eipä taidettu saavuttaa tavoitetta edes sinnepäin.

• sisältää selkeät, oikeudenmukaiset ja kunnianhimoiset tavoitteet kaikille maille perustuen kehittyvään maailmantalouteen ja kansallisiin olosuhteisiin

Sopimus sisältää yleistavoitteen kaikille maille, mutta käytännön tavoitteita ei esitetä. Tosiasiassa sopimus mahdollistaa lähes millaisen tahansa politiikan varsinkin kehittyville maille ja kehitysmaille. Erilaisten vaatimusten/mahdollisuuksien oikeudenmukaisuus jää minulle arvoitukseksi.

• säännöllisesti tarkistaa ja vahvistaa maiden tavoitteita alle 2 astetta tavoitteen saavuttamiseksi

Maat saavat ilmoittaa itse asettamansa tavoitteet ja niihin tulevat muutokset milloin vain. Mistä tarkistamisesta ja vahvistamisesta mahtaa olla kyse?

• pitää kaikki maat vastuussa - toisilleen ja yleisölle - tavoitteen saavuttamiseksi

Luultavasti parhaiten EU:n ilmastopolitiikkaa tunteva ex-meppi Eija-Riitta Korhola taisi kutsua Pariisin sopimusta yhtä vaikuttavaksi kuin hyvän joulun toivotus. Se siitä vastuusta.

EU:n komissio muistaakseni lupasi harkita uudelleen unionin omia ilmastotavoitteita tulevan ilmastosopimuksen valossa. Jään jännittämään tuota uudelleen harkintaa. Sen olisi syytä olla melko syvää, sillä sopimusta koskevat tavoitteet eivät tainneet toteutua.