Liman ilmastokokous ja Déjà-vu

Liman kokouksen mustanpuhuva tunnus

Perun pääkaupungissa pidetty ilmastokokous (COP20) on kantautuneiden tietojen mukaan päässyt jonkinlaiseen laihaan sopuun ”tiekartasta” kohti kansainvälisen ilmastosopimuksen solmimista ensi joulukuussa Pariisissa (COP21). Katsotaanpa, miten kokoomuslainen ympäristöministeri Sanni Grahn-Laasonen summaa tuoreessa bloggauksessaan kokouksen annin itse paikalla olleena. Omat kommenttini ovat tavalliseen tapaan normaalitekstillä.  

Liman ilmastokokous päättyi hetki sitten sopuun, jota voisi kuvailla vaikka näin: heikompi kuin toivoimme, mutta paljon parempi kuin ei mitään.

Kaikki joutuivat tekemään kompromisseja. Emme saaneet parhaita mahdollisia askelmerkkejä kohti Pariisia, mutta olemme yhä raiteella kohti päätavoitetta eli uutta ilmastosopimusta vuoden 2015 lopulla. Uusi, kattava ilmastosopimus tarvitaan, tätä yksikään osapuoli ei missään vaiheessa ole kyseenalaistanut. Yhteinen tahto luo myös toivoa siitä, että tie löytyy.

Ministeri Grahn-Laasonen

Kattavuus on suhteellinen käsite. Limassa sillä tarkoitettiin kahta eri asiaa. Kehitysmaat ja osa kehittyvistä talouksista tarkoitti sitä, että päästörajoitukset ja kustannukset koskevat kattavasti vain länsimaita, ja tulonsiirtojen vastaanottajina ovat kattavasti kehitysmaat. Osa länsimaista käsitti em. ryhmien mielestä epäreilusti, että päästövähennykset koskisivat kaikkia maita – myös maailman ylivoimaisesti suurinta CO2-päästäjää eli Kiinaa, ja kolmanneksi suurinta päästäjää eli Intiaa. Kovin paljoa yhteistä ei noilla käsityksillä ole. Eikä silloin ole yhteistä tahtoakaan.

Liman kokous oli vaikea ja meni reilusti yliajalle. Lukuisten käänteiden ja maaryhmien konsultaatioiden jälkeen puheenjohtajat toivat sunnuntaiyönä istuntoon päätösesityksen, joka oli hyväksyttävissä.

Liman kokous oli hyvin samantyyppinen kuin aiemmatkin ilmastokokoukset, jotka ovat kokouksen alun toiveikkuudesta huolimatta menneet aina reilusti yliajalle ja tuottaneet laillisesti sitovan, aidosti kattavan sekä kunnianhimoisen sopimuksen ajajien näkökulmasta heikkoja tai suorastaan katastrofaalisia tuloksia. Ainoa asia, mistä Limassa sovittiin, taisi olla kasvojen pesu, jotta täydellistä epäonnistumista ei tarvitsisi myöntää Euroopan ja Pohjois-Amerikan vihreille.

Mistä Limassa sitten sovittiin? Limassa saatiin aikaan uuden ilmastosopimuksen pohjateksti. ”Elementtipaperi” sisältää edelleen lukuisia vaihtoehtoja. Vaikeat kysymykset jäivät ratkaistavaksi Pariisissa, mutta se oli odotettavissakin.

Elementtipaperin ”lukuisat” vaihtoehdot on lievä ilmaus. Tosiasiassa elementtipaperissa ei muuta olekaan kuin keskenään ristiriitaisia vaihtoehtoja. En ihmettele, ettei ympäristöministeri halunnut antaa linkkiä siihen. Ilmastorealismi sellaisen kuitenkin antaa – kas tässä.

Uutta ilmastosopimusta on pyritty rakentamaan maiden omista lähtökohdista käsin, jotta vanhaa, historiallista jakolinjaa teollisuusmaihin ja kehitysmaihin voitaisiin murtaa. Aika on ajanut ohitse vuoden 1992 maajaosta, kun osa kehitysmaista on vaurastunut. Ns. palomuuri on edelleen yksi vaikeimpia kysymyksiä Pariisin tulevissa neuvotteluissa.

Maailman maiden on aiemmin sovittu tuovan itse määrittelemänsä panokset pöytään uuden sopimuksen pohjaksi ensi vuoden maaliskuuhun mennessä tai hyvissä ajoin ennen Pariisin kokousta.

Limassa oli tarkoitus sopia, mitä näiden panosten tulisi sisältää. Lisäksi oli tarkoitus sopia siitä, mitä kaikkia tietoja näistä pitäisi esittää, jotta olisi arvioitavissa, miten annetut lupaukset riittävät ilmastonmuutoksen hillitsemiseen.

Tietovaatimukset jäivät niukemmiksi kuin olisimme toivoneet ja muuttuivat viime vaiheessa enemmän suositusluontoisiksi.

Tjaah, aika lieviä ilmauksia jälleen. Tosiasiassa tietovaatimuksista ei kyetty sopimaan ollenkaan. Edes siitä, milloin tiedot annetaan kokouksia järjestävälle UNFCCC:lle, ei päästy sopimukseen.

EU:lle ja Suomelle on ollut tärkeää, että kansalliset panokset keskittyvät päästöjen vähentämiseen.

Tässäpä erimielisyyksien ydin onkin. Pääosalle maailman maista tuo asia ei ole ollenkaan tärkeää, sillä niillä ei ole aikomustakaan keskittyä hiilidioksidipäästöjen vähentämiseen. Ne haluavat keskittyä EU:n, Yhdysvaltain ja muutaman muun kehittyneen maan maksamien satojen tai jopa tuhansien miljardien dollareiden vuosittaisten ilmastokorvausten jakamiseen. Ymmärrettävästi tämä asia ei ole Suomen tärkeimpien prioriteettien joukossa, vaikka rahan lappaminen etelään nykyisin jo kuuluu maamme politiikan normistoon omasta velkaantumisestamme huolimatta.

Euroopan unioni on jo tehnyt oman sitoumuksensa. Olemme luvanneet vähentää päästöjämme vähintään 40 prosenttia. Vähintään-sana lupaa, että olemme valmiita tekemään enemmänkin, jos muu maailma lähtee mukaan. Jo ennen Liman kokousta optimismia loi se, että EU:n lisäksi maailman suurimmat saastuttajat USA ja Kiina kertoivat omista sitoumuksistaan. Kiina lupasi, että sen kasvihuonekaasupäästöjen kasvu pysähtyy viimeistään vuonna 2030 ja että uusiutuvan energian osuus nousee 20 prosenttiin. USA vähentää päästöjään 26-28 prosenttia vuoden 2005 tasosta vuoteen 2025 mennessä.

Vai loivat USA:n ja Kiinan lupaukset optimismia? Kiinahan lupasi kasvattaa hiilidioksidipäästöjä 2030-luvulle asti. Ja Yhdysvaltain lupauksen antoi parin vuoden kuluttua eläköityvä presidentti, jota maan kongressi ei ilmastopolitiikassa tue. Kun edes tietovaatimuksista ei sovittu, ei Kiinan tarvitse kummemmin kertoa, miten se aikoo nostaa uusiutuvan energian osuutta.

Todettakoon vielä se, mitä Grahn-Laasonen ei halunnut kertoa: Intia aikoo kasvattaa fossiilisten polttoaineiden käyttöä 2050-luvulle asti eikä aio suostua minkäänlaiseen energiasektorinsa auditointiin. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että globaalisti CO2-päästöt tulevat jatkumaan vähintään entiseen tahtiin, vaikka EU vähentäisi omat päästönsä nollaan ennenaikaisesti. Ja teollisuutemme hiilivuoto vain kasvaa.

Nämä lupaukset, kuten myös ilmastorahoituksen vahvistuminen, ovat positiivisia signaaleja, mutta tosiasia on, että nyt esitetyt toimet eivät vielä riitä.

Hmmm… Minulla näyttää olevan erilainen käsitys positiivisista signaaleista. En muuten ole varma ilmastorahoituksen vahvistumisestakaan.

Ilmastotoimilla on kiire. Jos emme reagoi, vaikutukset voivat olla ennalta-arvaamattomia ja kauheita. Myrskyjä, tulvia, helleaaltoja, ekosysteemimuutoksia. Tautien leviämistä, pakolaisvirtoja, lisää köyhyyttä.

Vai kiire? Ilmastolla ei ole ollut kiirettä lämmetä pariinkymmeneen vuoteen. Eikä pitkän ajan lämpenemisvauhtikaan päätä huimaa – puolen asteen lämpenemistähän per 100 vuotta se osoittaa globaalisti sitten 1800-luvun loppupuolelta. Se on aika kaukana torjuttavan kahden asteen lämpenemisen rajasta – siis tosi kaukana. Ja kummallista on sekin, että edes IPCC ei ole havainnut Grahn-Laasosen mainitsemien kauheuksien yleistymistä.

Ilmastonmuutos ei odota. Haluammeko olla sukupolvi, joka jätti reagoimatta? Haluammeko jäädä historiaan sukupolvena, joka tiesi, mutta ei tehnyt? Lopulta kyse on tulevien sukupolvien oikeudesta elinkelpoiseen maapalloon.

Voi että! Mitä tähän maailmanpelastusyritykseen voisi sanoa? Ehkä kommentoijilta tulee apuja tähän?

Onneksi teknologinen kehitys tulee apuun. Vaikka kansainväliset ilmastoneuvottelut ovat vaikeita ja prosessit hitaita, maailma menee eteenpäin. Ympäristöfiksu teknologia kehittyy ja halpenee. Kaupungit osoittavat edelläkävijyyttä. Cleantechistä on tullut valtava bisnesmahdollisuus niille, jotka voivat myydä muille tietä kohti vähähiilistä tulevaisuutta.

Olen samaa mieltä siitä, että teknologinen kehitys tulee ennemmin tai vähän myöhemmin apuun. Nopeammin se tulee apuun, jos parempien energiaratkaisujen kehittämiseen pannaan  lisää panoksia, eikä tuhlata paukkuja tämän hetken markkinaehtoisesti kannattamattomiin tuuli- ja aurinkovoimaan. 

Olisi muuten mukavaa, jos ministeri Grahn-Laasonen joskus esittäisi oikeita lukuja noista bisnesmahdollisuuksista ja varsinkin niiden toteutumista. Ilman lukuja ne jäävät vain vihreiksi hokemiksi vailla todellisuuspohjaa.

Silti kansainvälinen ilmastosopimus tarvitaan kipeästi. Sille on löydyttävä tahto Pariisissa. Sinne on matkaa, ja koko ensi vuosi on tehtävä paljon töitä. Liman kokous oli askel eteenpäin.

Kyllä Pariisissa varmaan jonkinlainen sopimus saadaan aikaan. Mutta onko se laillisesti sitova ja kaikkien maiden päästöjä samalla tavalla kohteleva – siis reilu – jää nähtäväksi. Mutta ehkä joku vapaaehtoisiin sitoumuksiin perustuva sopimus on mahdollinen?

Väittäisin, että Liman kokous selkeytti Kiinan ja Intian neuvotteluasetelmien erilaisuutta verrattuna EU:n ja Yhdysvaltain näkemyksiin. Ja hyvin erilaisia näkemyksiä on lisäksi Venäjällä, Persianlahden mailla sekä vaikkapa Brasilialla ja Indonesialla. Mikään viimeksi mainituista maista tai maaryhmistä ei ole lähentynyt ainakaan Euroopan Unionin kantoja. Sanoisin, että se pieni luulo, mikä minulla oli sopimuksen synnystä Pariisista vuoden kuluttua, hiipui Liman kokouksen tulosten myötä.

Grahn-Laasosen blogista kopioitu kuva Suomen
COP20-delegaation osasta

Lopuksi haluan sanoa vilpittömän kiitoksen Suomen 40-henkiselle valtuuskunnalle, joka teki kokouksessa todella hyvää työtä. Suuri kunnioitus rautaisille neuvottelija-ammattilaisille, asiantuntijoille ja järjestöjen edustajille. Kiitos, kun teitte pitkiä päiviä täydellä sydämellä.

Herranjestas – siis 40-henkinen delegaatio lähes maailman toiselle puolelle pariksi viikoksi neuvotteluun, jossa juuri mistään ei sovittu! Kun sain tästä kokouksesta Déjà-vu -kokemuksen – siis jokseenkin samanlaisia tunnelmia on kaikkien viime vuosien ilmastokokousten jäljiltä – ja katson viereistä kuvaa osasta Suomen delegaatiota, mieleen hiipii vaikuttava kärkihanke seuraavaan hallitusohjelmaan turhan hallinnon vähentämiseksi. 

Niin, mistä Limassa lopulta sovittiin noin osapuilleen. Tässäpä sopimusteksti. Siis ei oikein mistään.