Onko hiilienergiasta ollut hyötyäkin, Janne?

Mikko Paunio heinäkuussa 2015

Kirjoittaja Mikko Paunio on terveydenhuollon erikoislääkäri ja Helsingin yliopiston epidemiologian dosentti. Hän toimi Maailmanpankin vanhempana ympäristöasiantuntijana Washington DC:ssä vuosina 2006 ja 2007. Paunio tulee pitkän linjan sosialidemokraattisesta perheestä ja on ollut SDP:n jäsen vuodesta 1977.

Liberan ohjelmajohtaja Heikki Pursiaisen kirjoitettua kitkerän arvionsa professori Janne Saarikiven Imagessa julkaistusta uudenvuoden puheesta Saarikivi vastasi Pursiaiselle täyslaidallisen  Imagessa ja huipensi oraakkelimaisesti vastauksensa sanoihin: ”Ei köyhien rikastumiseen tarvita talouskasvua, tasaamista vain, ja valtiota, joka tasaa. Ja vastaavasti kasvu ei riitä, jos kaikki sen hedelmät menevät rikkaille tai jos se pilaa ympäristöä ja tuhoaa kulttuuria.” Janne Saarikivi uhosi myös antavansa mielellään puolet palkastaan perushoitajille tai Bangladeshin tekstiilityöläisille.

Image mainostaa Saarikiven uuden-
vuodenpuhetta verkkosivullaan 27.1.

Tarjosin tätä tekstiä alun perin Image-lehdelle sen pyytäessä painavia lisäpuheenvuoroja tähän Saarikiven ja Pursiaisen väliseen keskusteluun. Taisi olla liian painava puheenvuoro?

Vaikka sympatiseeraan Pursiaisen kritiikkiä, kumpikin kirjoittajista ottaa annettuna nykyisen mantran odotettavissa olevasta ja alati pahenevasta ympäristökriisistä, joka johtuu ennen kaikkea materiaalisen hyvinvoinnin lisääntymisestä "rajallisella maapallolla". Pursiainenkin, vaikka urheasti puolustaa talouskasvua, viittaa materiaaliseen kasvuun hieman häpeillen monen tämän päivän ekonomistin (esim. Stern, Krugman, Korkman, Sailas ym.) tapaan. 

Saarikiven ”raikas” ja ”ainutlaatuinen” ajattelu pohjautuu jo ammoin vanhentuneeseen Rooman Klubin Kasvun Rajat -ajatteluun. Globalisaatioon ja anglosaksiseen "jumputukseen" kyllästyneenä hänen teesinsä ovat hieman vallitsevista punavihreistä teeseistä poispäin kansallisilla ja uskonnollisilla näkökohdilla ryyditettyjä.

Saarikiven "ainutlaatuiseen” ja ”raikkaaseen” ajattelun kanssa sopusoinnussa on myös Pariisin ilmastosopimus ja nykyinen YK:n kehitysagenda mammonan tasaamisvaatimuksineen pohjoisen ja etelän välillä. On meidän ”rikkaiden” aika maksaa laskut köyhille hyvinvointi- ja ilmastosyntiemme vuoksi. Saarikiven puheenvuoro on halpaa kuplassa kirjoitettua puhetta. ”Talk is cheap” niin kuin Pursiaisen ja hänen ekonomistikollegoidensa slogan kuuluu.

Intian Chennaissa on katu ja
viemäri yhdistetty.

Molemmat herrat heräävät aamulla puhtaiden lakanoiden välissä, jotka ehkäisevät monien aiemmin vaarallisten tautien leviämisen. He käyvät todennäköisesti päivittäin suihkussa ja kykenevät huolehtimaan henkilökohtaisesta hygieniastaan - mukaan lukien vessahygienia käsien pesuineen - kotiin tulevalla juoksevalla riittävällä vedellä. Se vähensi heidän ripuliriskinsä minimiin heidän ollessa alle yksivuotiaita. Heidän ei tarvitse ulostaa muovipussiin tien laidalla miljardin köyhän tapaan ja viskoa jätettä kylän raitille. He voivat pestä kätensä tarpeittensa jälkeen, eikä heidän tarvinnut juoda slummissa ulosteesta saastunutta kaivovettä pieninä lapsina. Näin he välttivät aiempien sukupolvien vitsauksen: aliravitsemuksen ja siitä aiheutuvan vaarallisen immuunipuutoksen. Nykyisin alle yksivuotiaana sairastetut ripulit ovat keskeinen syy 800 miljoonan köyhän aliravitsemukselle, ei vihreiden mainostama ruokapula.

Pursiainen ja Saarikivi voivat ottaa aamiaisastiat pestyinä astiakaapista ja kykenevät pyyhkimään puhdistusaineilla ja/tai vedellä kostutetulla rätillä aamiaispöydän. He syövät turvallisesti tuotettua, pakattua, kuljetettua ja säilytettyä ruokaa, jonka ”haaskauksen” päivittelyyn ainakin Saarikivi ympäristöväen kanssa osallistuu, vaikka ruoan hävikki kehitysmaissa on moninkertainen verrattuna kehittyneisiin maihin kiitos pakkausten ja ruoan pellolta pöytään turvallisuuslogistiikan. Joka ainoassa vaiheessa ruoan alkutuotannosta prosessointiin, myyntiin, kotona säilytykseen ja valmistukseen asti he kykenevät välttämään sähköenergian hyödyntämisen mahdollistamilla keinoilla (erityisesti juokseva vesi ja kylmälaitteet) aiempia pelättyjä eläimistä ihmisiin tarttuvia zoonoottisia tauteja.

Kauheaan moderniin menoon tympääntyneenä Saarikivi varmaan sympatiseeraa vihreää GMO kritiikkiä sekä lienee turhaan huolissaan ruoan kemikaaleista ja säteilystä. Ehkä hän toivoo aamiaispöytäänsä aiemmin pienet lapset joukkomitassa hautaan vienyttä pastöroimatonta maitoa. Kenties hän kannustaa vaimoaan nauttimaan synnytyksen yhteydessä uutta vihreiden äitien suosimaa raakaravintoa tai superfuudia eli istukkapirtelöä (tämä ei ole vitsi, vaan Euroopassa virkamiehet ovat joutuneet miettimään lainsäädäntöä tähän vihreään villitykseen).

Pöpöt viihtyvät huonosti tässä keittiössä.

Saarikivi ja Pursiainen nauttivat aamiaisen pölynimureilla ja puhdistusaineilla sekä vedellä siivotussa keittiössä, jonka pinnat ovat helposti pestäviä ja luontaisesti itse steriloituvia (rosteripinnat). He pukevat ennen töihin lähtöä päällensä puhtaat, liialta kylmältä ja auringonvalolta suojaavat vaatteet ja voivat laittaa kengät jalkoihinsa pelkäämättä koukkumadon tai vaatetäin levittämän pilkkukuumeen iskevän.

Saarikivi kenties päivittelee aamiaispöydässään lähes päivittäin julkaistavia kyseenalaisia tietoja liiallisen hygienian tai luonnottoman keisarileikkauksen vaikutuksesta lasten allergioihin. Keisarileikkauksen myötä ”lapsen suolihan ei kolonisoidu oikein ja luonnonmukaisesti bakteereilla” kuten YLE:n Prisma hiljattain meitä kauhistuttavasti mutta kyseenalaisesti valisti.

Intialaisen keittiön nurkassa.

Pursiainen ja Saarikivi ovat pienestä pitäen voineet hengittää puhdasta ilmaa. Suurkaupunki New Yorkin yhdyskuntailmaan verrattuna kehitysmaiden savupiiputtomien talojen 10 - 100 -kertaiset hiukkaspitoisuudet runtelevat äitien ja imeväisten keuhkot ja vaurioittavat myöhemmin sydän- ja verenkiertoelimistöä. Puutteellisesta hygieniasta johtuvan aliravitsemuksen heikentämät lapset kuolevat näissä oloissa merkittävimpään kehitysmaiden alle viisivuotiaiden vitsaukseen eli tavallisiin hengitystietulehduksiin.

Pursiainen ja Saarikivi ovat voineet nukkua usean lämmitetyn huoneen kodeissaan, joihin on vedetty vesijohdot, viemärit ja sähköpiuhat. Malaria iski suomalaisiin vielä 100 vuotta sitten, kun kaikki nukkuivat talvella samassa ainoassa lämmitetyssä huoneessa, ja riittävä ihmistiheys ylläpiti loisen kiertoa läpi vuoden. Lisämukavuutena heidän puolisoidensa tai tyttäriensä ei ole tarvinnut pelätä tulevansa raiskatuiksi käydessään yöllä tarpeillaan jossain lähipuskassa.

Pursiaisen ja Saarikiven ei tarvitse aiempien sukupolvien tapaan pelätä alhaiseen hygieniaan liittyvien ympäristöperäisten syöpien kuten tappavan ja aiemmin yleisimmän vatsasyövän, maksasyövän tai munuaissyövän iskevän. Ainakin Saarikivi lienee ympäristöväen lailla edelleen kauhuissaan Rachel Carsonin ennustamasta mutta koskaan toteutumattomasta säteilyn ja kemikaalien aiheuttamasta syöpäepidemiasta.

Jopa vakavat mielenterveysongelmat kuten psykoosit ovat merkittävästi vähentyneet, ja riski kuolla väkivaltaisesti tai onnettomuuksien johdosta on laskenut jyrkästi materiaalisen hyvinvoinnin lisääntymisen myötä.

Aliravitsemuksen häviäminen hygieniatason noustessa teki meistä aiempia sukupolvia päätä pitempiä ja älyllisesti nokkelampia.

Kuvakaappaus Unicefin Jano-kampanjan
etusivulta

Töihin mennessään he ehkä molemmat sympatiseeraavat vastaan tulevaa Unicefin liiviin pukeutunutta nuorta ja antavat lippaaseen maailman janopäivän kunniaksi muutaman roposen. He eivät matkallaan töihin tai takaisin kotiin tuo kengissään ulosteperäistä saastetta sisätiloihin. Kakkahan menee vedenpuhdistamolle, ja katujen satunnaiset kikkarat ja koirankakat ohjautuvat hulevesien mukana myös vedenpuhdistamolle. Katuja voidaan tarvittaessa huuhtoa runsaalla vedellä pintavalumien edelleen välttämiseksi. Toisin on kehitysmaissa. Paskaa on siellä kaikkialla ja erityisesti siellä, missä sitä ei pitäisi olla.

Maailman terveysjärjestö WHO lähtee edelleen siitä, että jokaisen tulisi voida kuluttaa noin 200 litraa vettä päivässä, mutta se vaatisi keskitetyn sähkön ja veden jakelun kehitysmaiden taajamiin. Tästä luvusta ei sovi puhua, vaan poliittisesti on sopivaa puhua vain pienten söpöjen aliravittujen lasten janosta. Näin ruvettiin myös Unicefin piirissä kampanjoimaan lasten janolla ja unohdettiin veden merkitys laajempana kysymyksenä. YK:n jäsenmaita poliittisesti velvoittavassa Rio+20 -julistuksessa ei veden käytön mahdollistamasta hygieniasta saanut puhua, kun köyhien täytyy ilmasto- ja saastekriisin vuoksi ohittaa meidän ”virheemme” sekä tähdätä suoraan kohti hajautettuja järjestelmiä energian ja veden säästämiseksi. 

Dharnain kylän miehet haluavat
oikeaa sähköä.

Intiassa hiljan erään osavaltion entistä pääministeriä oli vastassa vihainen joukko mielenosoittajia, jotka vaativat oikeaa sähköä Greenpeacen leikkisähkön sijaan. Kylä oli saanut "hajautetut" mutta toimimattomat vempaimet Greenpeacelta. Näillä pellepeloton-laitteilla ei iltateetä ja ruokaa keitetty, huoneita valaistu, taloja lämmitetty, jääkaappia pidetty kylmänä, kutomakoneita pyöritetty tai vettä taloon ja ulos (likavesi) pumpattu. 

Tämän uuden ”raikkaaseen” ajatteluun perustuvan ”kehitys”mantran julistaminen saavutti meilläkin toistaiseksi merkittävimmän kliimaksinsa ennen ja jälkeen Pariisin ”sopimuksen”, joka oli paperi ei mistään tyhjine halpoine Saarikiven tyylisine puheineen.

Lontoo joulukuun alussa 1952

YLE:n TV-uutiset keskittyivät Pariisin kokouksen aikana pötypuheiden levittämiseen erityisesti Kiinan kaupunkien yhdyskuntailman syistä. Kiinan smog - samoin kuin Lontoon smogit 1951 ja 1952 - johtuivat talokohtaisesta lämmityksestä ja ruoan laitosta eikä lainkaan korkeista hiilivoimaloiden savupiipuista tai niin suuressa määrin autoistakaan kuin uutisissa väitettiin. Näin YLE muiden länsimaiden uutistoimijoiden tapaan osallistui - ehkäpä tietämättään - WWF:n, Greenpeacen ja Maan Ystävien kampanjaan Kiinan ja Intian korkeita savupiippuja vastaan, joilla meidän myönteisen esimerkin tapaan saadaan yhdyskuntailman saasteisuus kuriin samalla, kun luodaan välttämättömät puitteet vesi- ja sähköhuollon järjestämiselle.

Pariisin sopimus antoi nyt - luojan kiitos - köyhille maille vapauden rakentaa energiainfrastruktuuriaan haluamallaan tavalla, joskin rahoituksen on tultava jostain muualta kuin länsimaisista lähteistä. Köyhimpien Afrikan maiden ei tietenkään sovi saada rahoitusta kivihiiliprojekteille kehitysyhteistyön puitteissa, koska Obama sen kielsi Energiewende-Saksan (ja Suomen) kannattamana Maailmanpankin johtokunnassa. Tämä sopinee sekä Pursiaiselle että Saarikivelle. Onhan Suomessa laaja konsensus nykyisen ilmastopolitiikan takana.

Saksa tietenkin itse tukeutuu likaisimpaan ruskohiileen paikatessaan tuulen ja auringon huojuvaa tuotantoa ja luottaa siihen, että EU:n ulkopuolella lähellä Saksaa tehtävillä suurilla kivihiili-investoinneilla (Ukraina ja Balkan) helpotetaan Saksan sähköpulaa.  

Ympäristöministeri Tiilikainen joukkoineen saapui Pariisista lähes elaation vallassa mukanaan iso lasku suomalaisille veronmaksajille. Vuodesta 2020 eteenpäin meidän tulee maksaa noin yksi miljardi euroa vuodessa Maailmanpankkiin sijoitetulle Vihreälle ilmastorahastolle, josta rahoitetaan kehitysmaille em. pellepeloton-vempaimia. Kun presidentti Obamalla ei ollut Pariisissa senttiäkään matkassa, myös Yhdysvaltojen maksuosuus lankeaa Suomen kaltaisten ”menestyvien” maiden harteille.

Kirjoittajan uusimman kirjan kansikuva

Olen lukenut Pariisin ilmastosopimuksen tekstin ja pääosin myös rahoitukseen liittyvän johdanto-osion. Toden totta - kukaan ei ole siinä sitoutunut yhtään mihinkään. Maksuosuuden voidaan Suomessakin todeta olevan vain tavoite.

Kun ilmastorahastolle ei ala kuulua killinkejä Saarikiven perushoitajalle tarkoitettujen rahojen tapaan, köyhien maiden johtajat raivostuvat, koska heidän kymmenyksensä eivät saavukaan Sveitsin tileille ennakoidulla tavalla. Näin sopimus raukeaa.

Maailma kuitenkin jatkaa kulkuaan, kehitys kehittyy ja jopa yli tuhat uutta kivihiilivoimalaitosta rakennetaan kehitysmaihin, erityisesti Aasiaan. Se jos jokin on varmaa.  

En ole Saarikiven kanssa eri mieltä talouskasvun hedelmien tasaamisen vaatimuksesta, mutta on kurjaa olla sosialisti, jos ei ole mitä jakaa.

Vihreässä yhteiskunnassa meillä ei ole kuin kurjuutta ja utopioita, joita jakaa.

__________________________________________________________________________

Mikko Paunion ajatuksista ja havainnoista voi laajemmin lukea viime vuonna ilmestyneestä kirjasta Vihreä Valhe - Valheen sysimustat juuret, salakavalat lonkerot ja murheelliset seuraukset, Auditorium 2015.

Kirjoituksen kuvavalinnat ovat blogistin tekemiä.