Emme taida saada sitovaa ilmastosopimusta 2015 – ja hyvä niin?

Joka vuosi kansainvälisissä ilmastokokouksissa aggressiiviset ilmastopainostusryhmät ovat vaatineet laillisesti sitovaa ilmastosopimusta. Sen eteen on tehty vaikka minkälaisia temppuja ja vetoomuksia. Mikä mahtaa olla sitovan sopimuksen tulevaisuus, ja mitä Suomi tekee, on tämän bloggauksen pohdintana. Sanotaanko suoraan, että molempien asioiden osalta tulevaisuus näyttää heikolta. Ensin mainittua ei tule ja jälkimmäisen osalta hallituksemme tuskin osaa katsoa kansallista etua.

Myös  Obaman hallinto kertoo, että uutta ja sitovaa ilmastosopimusta ei tule. Viime keskiviikon NewYork Timesin artikkelin mukaan polku sopimuksen aikaansaamiseksi loppui 14 kuukautta ennen ensi vuoden syksyllä pidettävää Pariisin ilmastokokousta. Sen sijaan paras jäljellä oleva tarjous on ei-sitova sopimus. Tämä on iso uutinen, josta Suomessa ei ole juurikaan kerrottu.

Sitä odotellessa hallitustenvälinen ilmastopaneeli (IPCC) yrittää lisätä lämpöä viidennen raporttinsa synteesiosalla tehden sitä, mitä se parhaiten osaa: Se yrittää tuottaa oikeanlaista tunnelmamusiikkia juuri ennen ilmastoneuvottelujen romahdusta. Tässä on se ongelma, että musiikki kuulostaa jo vanhanaikaiselta. IPCC:n raportti, jonka ensimmäinen osa julkaistiin viime syyskuussa, jäi väistelemään koko ilmastotutkimusta hämmentävää isoa kysymystä: Mitkä ovat globaalin lämpenemistauon mahdollisia syitä ja seurauksia? Tauko on jo yli vuosikymmenen mittainen. Sille on jo nyt 39 erilaista ja keskenään ristiriitaista selitystä – lukumäärä vain kasvaa – ja nyt osa ilmastotutkijoista jo sanoo sen mahdollisesti jatkuvan vielä vuosikymmenen tai paljon pidempään. IPCC on joutunut merkityksettömyyden sivuraiteelle ja pysyy siellä, kunnes sillä on jotain vakavaa sanottavaa lämpenemistauosta ja perustelee alarmisminsa, jonka perusteena ovat toteutumatonta lämpenemistä ennustaneet tietokonemallit. Titanicin orkesteri soittaa taas.

Kööpenhaminan ilmastoneuvottelukatastrofin 2009 jälkeen – kun siis sitovaa CO2-päästörajoitussopimusta siellä ei syntynyt – yhdysvaltalaiset ja eurooppalaiset neuvottelijat vetivät hyvin erilaiset johtopäätökset siitä, mitä pitäisi tehdä seuraavaksi.

Obaman hallinto uskoi ilmastonmuutosdiplomatian perustamiseen siihen, että tunnustetaan Kiinan ja Intian vastustuksen estävän kattavan sopimuksen toteuttamisen. Yhdysvaltain senaatti ei tulisi ratifioimaan sopimusta, jossa mukana eivät olisi kaikki suurimmat päästöjen aiheuttajat. Laskennallisesti oli selvää, että jos kaikki suurimmat päästöjen aiheuttajat eivät olisi mukana sopimuksessa, ei olisi mitään mahdollisuuksia torjua ilmaston lämpenemistä.

Saman logiikan mukaisesti presidentti George W. Bush ei aikanaan lähettänyt Kioton pöytäkirjaa senaatin ratifioitavaksi. Sen sijaan hänen hallintonsa laati strategian, jonka tavoitteena oli suurten kehittyvien talouksien sitouttaminen asiaan. Tuon strategian omaksui myös presidentti Obama. Sen menestymiseksi  vaadittiin kehittyneiden ja kehitysmaiden jaon voittaminen, joka kirjattiin vuoden 1992 YK:n ilmastonmuutoksen yleissopimukseen. Sen vuoksi Yhdysvaltain senaatti hyväksyi vuonna 1997 äänin 95-0 Byrd-Hagelin resoluution, jonka mukaan Yhdysvaltain ei pitäisi ratifioida mitään ilmastonmuutokseen liittyvää sopimusta, elleivät siihen konkreettissesti ja ajallisesti sitoudu myös kehitysmaat.

Kööpenhaminan jälkeen eurooppalaiset kuitenkin pitivät kiinni tavoitteestaan saada aikaan sitova sopimus, joka kattaisi kaikki merkittävät päästöjen aiheuttajat - siis tavallaan kyse oli Yhdysvaltain strategian rikkomisesta. Strategiana oli käyttää YK:n ilmastonmuutosneuvottelujen vuosisykliä hajottamatta kehitysmaiden tukemaa enemmistökoalitiota ja lupaamalla kehitysmaille sadan miljardin dollarin vuosittaista ilmastotukea. Ideana oli, että itsensä eristetyiksi löytävien Intian ja Kiinan olisi lopulta annettava periksi kansainvälisen painostuksen alla ja allekirjoitettava kattava sopimus.

Durbanin ilmastokokouksessa 2011 eurooppalaisilla oli vielä ilmeinen valttikortti, joka sisälsi harhauttavan uhkauksen. Nimittäin kaikki muut kehittyneet maat olivat päättäneet liittyä Yhdysvaltain rintamaan ja aikoivat poistua Kioton pöytäkirjan sitoumuksista ensimmäisen sitoumuskauden lopussa. Kanada meni vielä pidemmälle ja irtisanoi virallisesti sopimuksen osaltaan. Ilman suurten kansakuntien suunnitelmallista sitoumusta kovaan ja kaikkia kattavaan sopimukseen EU vetäisi pois pistokkeensa Kioton sopimuksen jatkolta ja kaikelta muultakin. Uhkauksen esitti  Britannian silloinen ilmastonmuutosministeri Chris Huhne, joka ironisesti sittemmin joutui eroamaan ja palvelemaan väärästä valasta tuomittuna Hänen Majesteettinsa vankilalaitoksessa.

Ystävällinen pyyntö Ilmastorealismia-blogin lukijoille

Yritän pitää ilmastoasioihin keskittyvää blogia, joka tarjoaisi mahdollisuuden asialliseen keskusteluun. Minulla on tältä osin moniakin ongelmia. Pyydänkin lukijoilta vihjeitä noiden ongelmien ratkaisemiseksi. Annan seuraavassa luettelossa muutaman mielestäni isoimman pohdittavaksi:

1. Osa kommentoijista ei halua pysyä edes lähellä kirjoituksen aiheen substanssia. Tämä johtaa usein keskusteluketjun sirpaloitumiseen, mikä ei mielestäni ole lukijan etu.
2. Olen kiitollinen niistä vieraskirjoituksista tai sellaisten aihioista, joita olen saanut. Valitettavasti niitä on tullut aika vähän. Nykyisen kirjoitusrytmin ylläpitämiseksi joudun siksi käyttämään melkoisen osan vapaa-ajastani. Katsotaan kauanko sitä jaksan, ja kauanko vaimoni sitä kestää.
3. Blogin lukijamäärä on ollut tasaisessa kasvussa, mutta saan aika heikkoa tilastoa Googlen Blogger-palvelulta asiasta. Tuon tilaston luotettavuutta heikentää oleellisesti se, että jotkut tahot näyttävät säännöllisen vaihtelevasti pingittävän joitakin vanhoja kirjoituksiani. Mikä mahtaa olla syy tuohon? Sekö, etten voisi julkistaa luotettavaa lukijoiden määrää?
4. Saan aika vähän blogin kehitysehdotuksia. Olenko tältä osin kehityskelvoton?

Tuohon ensimmäiseen kohtaan minulla on aika vähän korjausmahdollisuuksia, elleivät ahkerimmat kommentoijat suostu yhteistyöhön. Sillä tarkoitan provosoitumattomuutta aiheen sivuun vieviin kommentteihin. En pysty päivystämään jatkuvasti kommenttien asianmukaisuutta, ja välillä keskustelu riistäytyy käsistä muutamissa kymmenissä minuuteissa. Provoihin ei tarvitse vastata. Olen tyytyväisempi pariin nasevaan ja asiaan pureutuvaan kommenttiin verrattuna sataan jänkkäjuttuun. Minä poistan helposti aiheen sivuun menevät yksittäiset kommentit, mutta kokonaisen kommenttiketjun poistaminen on henkisesti vaikeaa. 

Ehkä tarvitsisin toista tai jopa kolmatta luotettavaa moderaattoria avuksi? Vapaaehtoisia? Vai pitäisikö hyväksyä kommentteja vain Bloggeriin tai muualle rekisteröityneiltä kirjoittajilta ja jättää välillä hyvätkin anonyymit kommentit julkaisematta? Jälkimmäinen ratkaisu helpottaisi moderointia huomattavasti.

Toiseen kohtaan toivon parannusta. Lukijatkin arvostaisivat luultavasti erilaisia kirjoituksia. Tältä osin kiitän tietysti professori Antero Järvistä, joka on uskaltanut aika usein yrittää täällä. Ne ovat olleet poikkeuksetta laadukkaimpia juttuja. Mutta tiedän hyviä asiantuntijoita ja kirjoittajia olevan myös Enontekiön ulkopuolella. Rohkeutta ja kannustusta yrittää myös täällä!

On eri asia aloittaa kirjoittaminen alusta verrattuna vaikkapa kirjoitusvihjeisiin, jotka on varustettu pääpointeilla suomeksi (siis muutamilla lauseilla). Olisin kiitollinen hyvillä linkeillä varustettuihin vijeisiin, joskaan aina osaamiseni ei riitä niistä kirjoituksen riipaisemiseen.

Ilmastorealismia-blogilla on nykyisin (viimeisen vuoden aikana) noin 25 000 - 50 000 lukukertaa kuukaudessa. Kesäaikana lukijoita on vähemmän ja talvella enemmän. Mutta alkuajan lähes räjähdysmäinen lukijamäärän kasvu on taittunut 10% kasvuun viimeisen vuoden aikana. No ovathan nuo luvut ihan kohtuullisia blogistanissa, mutta minä tavoittelen rehelliselle ja tosiasioihin perustuvalle ilmastokeskustelulle suurempia lukijamääriä. Kasvuprosenttia pitäisi nostaa rajusti, jotta blogilla olisi oikeasti vaikuttavuutta. Olisiko neuvoja tämän suhteen?

Ilmastoseminaaria ja -sotaa pukkaa

Jos Sinulla ei ole mitään välttämätöntä tekemistä ensi tiistaina illansuussa, annan menovinkin. Ilmastoseminaari 2014 järjestetään tiistaina 2.9.2014 klo 18-20 osoitteessa Unioninkatu 37, Helsinki (Snellmania, 1. krs luentosali), ja sinne on vapaa pääsy.

Tilaisuudessa pidetään seuraavat esitelmät:

1. ”Ilmastonmuutoksen suurimmat aiheuttajat selvitetty”, prof. Jyrki Kauppinen
2. ”Häijy ilmastonmuutos”, FT Jari Holopainen
3. ”Ilmastopolitiikan varjopuoli”, Pasi Matilainen

Alla Ilmastofoorumin julkaisema youtube-videomainos seminaarista.




Seminaariin voi virittäytyä vaikkapa lukaisemalla bloggaukseni yhden esiintyjän tutkimuspaperista tai katsomalla reilun tunnin kestävän tuoreen videon "The Gobal Warming War". Videolinkki tarvitsee salasanan, joka on 4festival (kiitokset Hockey Schtick -blogille).

Mukavia hetkiä videoiden parissa. Nähdään Ilmastoseminaarissa ensi tiistaina!

Onko säätilastojen poliittinen väärentäminen kenties yleistä?

Jennifer Marohasy

Jennifer Marohasy on reippaan oloinen tutkija Australiassa. Hän on tehnyt töitä mm. yrittäessään löytää sellaisia tilastollisesti merkitseviä asioita menneestä säästä, joiden perusteella voisi yrittää nykyistä paremmin ennustaa tulevaa säätä. Mutta nyt Jenniferillä on isohko ongelma. Häneltä nimittäin on loppumassa usko Australian ilmatieteen laitoksen (BOM) säätilastojen oikeellisuuteen. Se on tietysti vakava asia, sillä kukapa luottaisi Jenniferin ennusteisiin, jos niiden tilastollinen pohja osoittautuu hutiloiden tehdyksi tai suorastaan väärennykseksi.

Jennifer Marohasyn asia sai muutamia päiviä sitten melkoisesti julkisuutta, kun australialainen lehti - mielikuvitusrikkaasti nimetty The Australian - nosti hänen huolensa esiin kahdessa jutussa. Nuo jutut oli kirjoittanut lehden ympäristötoimittaja Graham Lloyd, ja hän näyttää vakuuttuneen Marohasyn epäilyjen oikeudesta.

Marohasy on tutkinut muutamien kymmenien korkeimpaan luokkaan kuuluvien sääasemien (ACORN-Sat) mittaustuloksia - siis raakadataa - ja verrannut niitä BOMin julkaisemaan lopulliseen dataan, jonka perusteella lasketaan alueellisia lämpötiloja tai vaikkapa lämpötilatrendejä. Tulosten mukaan raakadataa on säädetty rajusti, vastoin BOMin omia ohjeita ja mahdollisesti jopa tarkoituksellisesti. Katsotaanpa Marohasyn tarjoama esimerkki.

Kuva 2

Toimittaja Lloydin jutut antavat kaksi esimerkkiä ACORN-asemista. Toinen on Amberley (kuva 2), jonka raakamittaukset osoittavat minimilämpötilan laskeneen viimeisen 70 vuoden aikana vauhdilla 1°C/100 vuotta. BOMin adjusteerausten jälkeen lopullinen data kuitenkin osoittaa lämpenemistä 2,5°C/100 vuotta. Vastaavasti Rutherglenin aseman mittaukset (kuva 3) osoittavat 0,35°C/100v viilenemistä, mutta homogenisoitu lopullinen data näyttää 1,73°C/100v lämpenemistä.

Ilmastonmuutos tappaa aiempaa enemmän ihmisiä - eikun ...

Viime vuosina varsinkin ilmastoasioita esiin tuovat poliitikot mutta myös jotkut ilmastotutkijat ovat nostaneet keskusteluun sään ääri-ilmiöt. Ne on usein esitetty yleistyvinä vitsauksina, jotka johtuvat ihmiskunnan aiheuttamasta katastrofaalisesta ilmaston lämpenemisestä  (CAGW) muuttumisesta. Tarkoituksena on siis todistaa, että tuho on jo alkanut, vaikka lämpömittarit osoittavat lyhyen lämpenemisen pysähtyneen jo viime vuosituhannen puolella. Aivan erityisesti nuo "ilmastotuho on jo täällä" -puheet ovat voimistuneet Yhdysvalloissa presidentti Obaman hallinnon sisältä. Presidentti itse ja ulkoministeri Kerry käyttävät asiaa paitsi retoriikassaan myös ulkopolitiikassaan. On tietysti selvää, että mediakin seuraa maailman huippupoliitikkojen aihevalintoja tarkasti varsinkin, kun niitä tukevista dramaattisista myrskykuvista saa hyvin myyviä etusivun juttuja.

Tohtori Indur M. Goklany

En nyt lähde referoimaan julkaisuja, jotka todistavat aivan päinvastaista. Totean vain, että edes IPCC ei parissa viimeisessä isossa julkaisussaan - äärisäähän keskittyneessä SREX-raportissa ja 5. arviointiraportissaan - ole todennut sään ääri-ilmiöiden merkittävää yleistymistä. Katsotaan asiaa toisesta näkökulmasta ja - vaikka se tuntuu huvittavalta - Yhdysvaltain hallinnon sisältä. Otetaan Yhdysvaltain sisäministeriön pienen virkamiehen, tiede- ja teknologiapolitiikka osaston projektitoimiston apulaistoimistopäällikön, avaama näkökulma asiaan. Tehtävää hoitavan tohtori Indur M. Goklanyn tutkimuspaperi Journal of American Physicians and Surgeons -julkaisussa vuonna 2009 avasi äärimmäisten sääilmiöiden aiheuttamia kuolemantapauksia maailmalla ja Yhdysvalloissa vuosina 1900 - 2008. Jos äärimmäiset sääilmiöt olisivat nykyisin aiempaa yleisempiä tai aiempaa vaarallisempia, sen pitäisi tietysti näkyä myös kuolleisuudessa.

Rehellisenä tutkijana Goklany käytti raakadataa - siis adjusteeraamatonta sellaista. On muistettava, että Goklanyn tutkimusdatan ajanjaksona ihmisten määrä on nelinkertaistunut, nuo ihmiset ovat keskittyneet aiempaa enemmän tulva-altteille rannikoille ja keskimääräinen lämpötila on todella noussut paikallisesti useimmilla alueilla muutamasta asteen kymmenesosasta jopa asteeseen. Goklany ei ole suhteellistanut noita asioita, vaan postmodernin ilmastotutkimuksen tavoista poiketen käsittelee dataa sellaisenaan ja ilman validoimattomien tietokonemallinnusten apuja. Tulokset ovat hämmentäviä. Olen seuraavassa käyttänyt kuvia, jotka ovat peräisin Goklanyn tutkimuksen päivityksestä vuosille 1900 - 2010.

Kuva 2

Goklanyn tutkimuksen kuva 2 on aika mykistävä. Se osoittaa, että sääilmiöiden aiheuttama kuolleisuus on pudonnut murto-osaan 100 vuoden aikana. Muutos on vielä dramaattisempi, jos otamme huomioon väkiluvun kasvun ja laskemme äärisään aiheuttamat kuolemantapaukset miljoonaa ihmistä kohden. Kun 1920-luvulla sääilmiöt vuosittain surmasivat 241 ihmistä miljoonasta, on suhde parin viimeisen vuosikymmenen aikana ollut viidestä kuuteen ihmisuhria per miljoona.  Väheneminen olisi luultavasti vielä tuotakin hurjempi, jos lähes 100 vuotta sitten asioita olisi tilastoitu ja dokumentoitu yhtä hyvin kuin nykyisin.

Mitä vuoristojäätiköt todistavat ilmastonmuutoksesta?

Hiljattainen bloggaukseni Ilmatieteen laitoksen tutkija Jari Haapalan parin vuoden takaisista lausunnoista pohjoista merijäätä koskien herätti kommenttiosiossa kysymyksen vuoristojäätiköiden kohtalosta. Kysymys on aiheellinen, sillä aika-ajoin isot mediatalot julkaisevat katastrofitarinoita niiden äkillisestä sulamisesta ja kenties miljardeja ihmisiä uhkaavasta makean veden pulasta sen seurauksena.

Himalajan jäätiköitä. Kuvaaja NASA

Nuo tarinat ovat puutaheinää ainakin vakavasti otettavien asiaa koskevien tutkimusten valossa. Enin osa kauhuskenaarioista pohjautuu tietysti hallitustenvälisen ilmastopaneelin (IPCC) 4. arviointiraportissa olleeseen virheeseen, jonka mukaan Intian ja Kiinan kannalta tärkeät Himalajan jäätiköt sulaisivat jo muutaman seuraavan vuosikymmenen aikana jättäen alueen isot joet lähes kuiviksi. IPCC on virheensä myöntänyt ja toivottavasti jatkossa käyttää vähemmän WWF-aktivisteja raporttiensa laadinnassa. Katastrofiuutisista elantonsa tienaaville toimittajille jäätiköiden dramaattinen sulaminen taisi syöpyä selkäytimen tasolle, mistä se tuskin lähtee pois ennen dementiaa tai hautajaisia. Mutta katsotaanpa muutaman tutkimuksen valossa, mitä napa-alueiden ulkopuolisille vuoristojäätiköille kuuluu nyt, kun takana on globaalisti lämpimin vuosikymmen ilmeisesti ainakin sataan vuoteen.

Aloitetaan isosta kuvasta. Vastasin yhteen kommenttikysymykseen vuoristojäätiköiden sulamisesta seuraavasti:

Noin yleisesti voisi sanoa, että vuoristojäätiköt kasvavat jääkausien aikana ja sulavat niiden välisinä lämpiminä interglasiaalikausina. Sellainen tämä nykyinen holoseenimmekin on. Ja tuo on aivan luonnollinen ilmiö.

Tiedämme myös, että holoseenin aikanakin vuoristojäätiköt voivat kasvaa. Näin tapahtui useimpien jäätiköiden kohdalla noin vuosina 1400 - 1750, jolloin lämpötila tipahti alimmalle tasolleen koko holoseenin aikana - ja tuokin taisi olla aivan luonnollista. Iso osa jäätiköistä eteni myös noin vuosina 1800-luvun lopulla ja 1950 - 1980, jotka ajat olivat globaalisti modernin mittaushistorian kylmimpiä. 

Jäätiköiden viime vuosien keskimääräisessä sulamisvauhdissa ei ole mitään ihmeellistä tai ennennäkemätöntä. Monet nykyiset pienet jäätiköt ovat sulaneet kokonaan ja uudelleen kasvaneet kenties 2-3 kertaa viimeisen 10 000 vuoden aikana. Niiden altahan paljastuu jatkuvasti mm. muutamia tuhansia vuosia vanhan metsän jäänteitä.

Me tiedämme asiaa selvittäneistä tutkimuksista, että lähes kaikki tutkitut pienet vuoristojäätiköt ovat sulaneet holoseenin aikana ainakin kertaalleen. Ne ovat myös olleet jäättömiä pitkiä aikoja, sillä metsä ei ihan äkillisesti jäätikön pohjalle kasva. Myös muut asiat viittaavat aiempiin lämpimiin jaksoihin, jolloin mm. puuraja Fennoskandiassa ulottui Jäämerelle ja puusto peitti liki kaikki Suomen suurtunturit. Korjatkaa, jos olen väärässä (lähteet mukaan).

Ilmastosopimusten historiasta, puuhamiehistä ja vaikuttavuudesta

Paavo Väyrynen

Varoitan lukijaa heti alkuun parista asiasta. Kirjoituksen alussa on tylsä tai pelottavan tuntuinen historiaosa. Sen yli voi hypätä suoraan toiselle sivulle. Synkästä aloituksesta huolimatta tarinalla on onnellinen loppu.

YK:n ilmastonmuutoskonventti on kansainvälinen ilmastonmuutosta vastaan taisteleva sopimus, joka syntyi Rio de Janeirossa YK:n ympäristö- ja kehityskokouksessa Earth Summitissa vuonna 1992. Se tunnetaan yleisesti nimellä ilmastosopimus ja lyhenteellä UNFCCC (United Nations Framework Convention on Climate Change). Tuon mainion ja maailman pelastavan sopimuksen Suomen puolesta hyväksyi tietysti eduskunta. Käytännön toimijana oli Esko Ahon (Kesk)  hallitus, jossa varsinaisina poliittisina puuhahenkilöinä toimivat ulkoministeri Paavo Väyrynen (Kesk) ja ympäristöministeri Sirpa Pietikäinen (Kok). 

Sirpa Pietikäinen

UNFCCC:n pääasiallinen saavutus toistaiseksi on vuonna 1997 laadittu Kioton ilmastosopimus, joka oli voimassa vuoteen 2012 saakka. Siinähän sovittiin yksityiskohtaisesti kasvihuonekaasujen päästöjen rajoittamisesta. Kioton sopimuksen hyväksyivät lähes kaikki maat Yhdysvaltoja ja muutamaa kääpiövaltiota lukuunottamatta. Kioton sopumuksen mukainen päästöjen rajoitusvaihe pääsi alkamaan vasta vuonna 2008.

Suomen puolesta Kioton sopimuksen neuvotteli Paavo Lipposen (SDP) I hallitus, ja puuhahenkilöinä olivat ulkoministeri Tarja Halonen (SDP) ja ympäristöministeri Pekka Haavisto (Vihr). Riittävän ratifioijamäärän täytyttyä sopimuksen astui lopulta voimaan vuonna 2005, jolloin maamme peräsimessä oli Matti Vanhasen (Kesk) I hallitus, jonka ulkoministerinä oli Erkki Tuomioja (SDP) ja ympäristöministerinä Jan-Erik Enestam (RKP).

Paula Lehtomäki

Tarkoituksena oli sopia UNFCCC:n Kööpenhaminan kokouksessa vuonna 2009 laajemmasta ja kovemmasta seuraajasta Kioton sopimukselle. Sen oli tarkoitus astua voimaan 2013 alkaen. Suomen puolesta asiaan oli jo sitoutunut Matti Vanhasen (Kesk) II hallitus, jonka ulkoministerinä toimi Alexander Stubb (Kok) ja ympäristöministerinä Paula Lehtomäki (Kesk). Vanhasen hallitus valmisteli talvella 2010 elinkeinoministeri ;Mauri Pekkarisen (Kesk) johdolla ns. risupaketin, jolla on sittemmin siirretty korotetuista energiamaksuista yms. kerättyjä varoja metsänomistajien, metsäurakoitsijoiden ja tuulivoimayhtiöiden omistajien taskuun riskittömästi arviolta lähes miljardin verran. Lasku on kasvamassa tulevina vuosina huomattavasti. Pekkarisen tytär ja vävypoika olivat johtavissa asemissa merkittävässä tuulivoimayhtiössä. 

Alexander Stubb

Kööpenhaminan ilmastokokous kuitenkin lässähti täysin Stubbin ja Lehtomäen harmiksi, eikä uudesta ilmastosopimuksesta päästy periaatesopuun. Siitä alkaen vuosittaiset UNFCCC:n kokoukset ovatkin olleet aika riitaisia. Toiset maat (lähinnä EU) haluavat pelastaa maapallon, ja köyhemmät pelastettavat maat haluavat, että nämä pelastajat maksavat siitä ensin tuhansissa miljardeissa dollareissa olevan vuosittaisen maksun pelastettaville. Kokouksissa ei ole päästy sopuun summasta lähinnä siksi, että Yhdysvallat ja muutamat muut EU:n ulkopuoliset länsimaat ovat pitäneet pelastusmaksua isohkona.


Dohan ilmastokokouksessa joulukuussa 2012 sovittiin lopulta, että Kioton sopimusta jatketaan vuoteen 2020 asti, ja tavoitellaan uudelleen maailmanlaajuista kattavaa ilmastosopimusta, josta voitaisiin sopia Pariisin ilmastokokouksessa 2015. Sopimuksen on tarkoitus olla voimassa 2020 alkaen. Tätä asiaa ovat Suomen puolelta olleet puuhastelemassa Jyrki Kataisen (Kok) ja Alexander Stubbin (Kok) hallitukset, joissa ulkoministerinä on ollut Erkki Tuomioja (SDP) ja ympäristöministerinä Ville Niinistö (Vihr). 

Pariisin kokoukseen kuitenkin lähtee hallitus, joka muodostetaan ensi kevään eduskuntavaalien jälkeen. Niissä vaaleissa ratkaistaan myös se, haluaako Suomen kansa maksaa etelän maille maapallon ilmaston pelastamisesta vuosittain sen 1-2 miljardia euroa, miksi hintalappu seurannaisvaikutuksineen maamme osalta muodostunee.Hyvällä showlla on hintansa.

Ilmatieteen laitoksen tutkijan harhalaukaus

Jostain syystä Yleisradion uutisten nettisivun oikeassa yläkulmassa olevalle luetuimmat-palstalle on noussut lähes kaksi vuotta vanha juttu otsikolla "Ilmastotutkija: Jos metaani vapautuu ilmakehään, niin peli on pelattu". Kyseessä on siis Aamu-tv:n lähes 11-minuutin klipistä tehdystä uutisesta 2.10.2012. Klipissä haastateltiin Ilmatieteen laitoksen erikoistutkija Jari Haapalaa, joka antoi rauhalliseen tyyliin melko räväköitä lausuntoja. Kun asia on nyt noussut uudelleen esiin ja saavuttanut jonkin verran tuoretta huomiota keskustelupalstoillakin, katsotaanpa Haapalan lausuntojen kestävyyttä näin kahden vuoden historian valossa. Sisennettynä ja kursivoituna ovat uutisen lainaukset ja normaalitekstillä kommenttini.

Jari Haapala

Ilmatieteen laitoksen erikoistutkija Jari Haapalan mukaan ilmastonmuutos on tapahtunut nopeammin kuin kukaan on osannut edes kuvitella. Kukaan ei myöskään tiedä, mitä tulevaisuudessa tapahtuu.

Hmmm... Tuon jälkimmmäisen virkkeen kanssa voin olla samaa mieltä. Mutta viimeaikaisten muutosten osalta kannattaisi tutkia historiaa ja paleoklimatologiaa, jotka eivät selvästi ole Haapalan vahvuusalueita. Nimittäin arktisen jään laajuus on vaihdellut paljon Veiksel-jääkauden jälkeen (=Holoseenin aikana) ja jopa viimeisen 100 vuoden aikana. Viimeisten 20 vuoden aikana on julkaistu lukuisia tutkimuksia, joiden mukaan "normaalisti" ympärivuotisen merijään peittämät alueet ovat olleet useita kertoja menneisyydessä jäättömiä. On jopa viitteitä, että koko Arktika on ollut (lähes) vailla merijäätä holoseenin lämpimimpinä jaksoina 10000 - 8000 vuotta sitten.

Jääpeitteen pinta-alan poikkeamat 1973-1995 (IPCC FAR)

Lämpenevästä ja vähäjäisestä Arktikasta on kirjoitettu kirjakin 1930-luvulla. Ehkä Haapala ei ole lukenut yhden varhaisen arktisen alueen tutkijalegendan, Nikolai Zubovin, kirjaan "Arktinen Jää"? Zuboville - jos hän vielä eläisi - ei viime vuosien jäämuutoksissa tai lämpötiloissa olisi mitään uutta.

Jäätä on 1920 - 1940 lukujen lisäksi ollut vähän myös 1970-luvulla, kuten varhaisimmat satelliittimittaukset (viereinen kuva) osoittavat. Siksi yleensä vuoden 1979 alusta - jolloin koettiin Arktikan viimeaikojen jääaksimi - alkavat graafit (pun. rengas kuvassa) antavat vinoutuneen käsityksen jään hupenemisesta.

Ylen uutisjutussa näytettiin alla oleva kuva pohjoisen jääalueen minimistä sulamiskauden 2012 lopusta. Tuona hetkenähän merijään pinta-ala oli pienimmillään sitten satelliittimittausten alkamisen. Ylen kuvatekstissä asiaa selitetetään seuraavasti:

Ylen klipin kuva jääminimistä 2012

Pohjoinen jäätikköalue sulaa kiihtyvällä vauhdilla. Aiempien laskelmien mukaan alueelle povattiin jäätöntä kesää vuosisadan kuluttua, nyt jo 20-30 vuoden kuluttua. Rohkeimpien arvioiden mukaa jäätön kesä voisi olla jo kolmen vuoden päästä. 

Rohkeimmat arviot ovat tosiasiassa ennustaneet jäätöntä Jäämerta jo vuosikymmeniä sitten - siis jo silloin, kun Zubov teki viime vuosisadan alkupuolella havaintojaan. Uskaliaimmat modernit jäätutkijat ovat ennustaneet jäättömyyttä lähes joka vuodelle 2007 alkaen. Ne asiat, jotka noita ennusteita yhdistävät, ovat täydellinen toteutumattomuus ja tutkijoiden kyvyttömyys ennustaa edes muutamia vuosia eteenpäin. Hmmm... Kuuluuko Haapala tuohon ennustajaukkojen konsensukseen?

Maailman vaarallisimman joukkotuhoaseen paljastajalle merkittävä palkinto

Meinasipa mennä ohi tärkeä palkintouutinen. Mutta kerrotaan se nyt pienellä viiveellä Ilmastorealismia-blogin lukijoille.

The Jackson -palkinto

Yhdysvalloissa vaikuttava "Tiede- ja ympäristöpolitiikkaprojekti" -niminen järjestö (SEPP) jakaa vuosittain aprillihölmöyden palkinnon. Palkintoa ei jaeta aprillipäivänä, mutta ehdokkaiden asettaminen äänestykseen alkaa silloin. Vaalin jälkeen tulos vahvistetaan kokouksessa, ja palkinnon saaja julkistetaan heinä- ja elokuun vaihteessa SEPP:n kanssa yhteistyötä tekevän "Tohtorit katastrofivalmiuden puolesta" (DPP) nimisen järjestön vuosikokouksessa.

Palkinnon saajan ja tietysti myös vaaliin ehdolle pantujen täytyy täyttää seuraavat kriteerit:

1. Ehdokas on kasvattanut tai aikoo kasvattaa merkittävästi hallitusvaltaa julkisen tai yleisen talouden sääntelyn ja valvonnan lisäämiseksi.
2. Ehdokas julistaa em. toimet välttämättömiksi yleisen terveyden, hyvinvoinnin tai ympäristön suojelemiseksi.
3. Ehdokas julistaa fysikaalisten tieteiden tukevan em. toimia.
4. Ehdotettujen toimien fysikaaliset perusteet ovat hyvin hataria tai olemattomat.

Voittaja saa The Jacksoniksi nimetyn palkinnon, jossa on jalustan päälle asetettu kivihiilikimpale. 

Tänä vuonna ehdolle vaaliin asetettiin 20 henkilöä yhteensä neljästä eri maasta. Vaalin tulos oli kuitenkin nyt niin selvä, että normaalia kokousta tuloksen vahvistamiseksi ei tarvinnut edes pitää. No niin, oletko valmis arvaamaan, kuka sai tänä vuonna tämän vähemmän kunniaa tuovan fyysikkojen palkinnon?

Mikä on pikkuruisten meritähtien kohtalo katastrofaalisesti lämpenevissä ja happamoituvissa merissä?

Odotin näihin aikoihin pääseväni kirjoittamaan Tyynenmeren El Niño -ilmiöstä, sillä muutamia kuukausia sitten sellaisen tulosta oli orastavia merkkejä. Asiaan paneutumisestani huolimatta luontoäiti huijasi minua taas ja odottamani ilmiö jäi niin mitättömäksi, ettei siitä ja sen odotettavista vaikutuksista ole kerrottavaa. No, pannaan muistiinpanot odottamaan, josko sitten ensi vuonna... Mutta otetaan käyttöön korvaava tarina, ja kuvitellaan hurjaa merten lämpenemistä sekä happamoitumista katastrofaalisen ja ihmisperäisen ilmastonmuutoshypoteesin (CAGW) pohjalta.

Aikuinen Parvulastra exigua leväaterialla

Kaukana Australiassa kaksi tutkijaa, H.D. Nguyen ja M. Byrne, päättivät selvittää, miten kivikkoisissa vuorovesialtaissa rannan tuntumassa elävät pienet meritähdet selviäisivät ihmiskunnan aiheuttamasta ilmastonmuutoksesta. He valitsivat tutkimuskohteeksi aikuisenakin vain noin kolme senttiä läpimitaltaan olevan Parvulastra exigua -meritähden, jolla ei taida olla suomenkielistä nimeä. Kutsutaan sitä vaikka kääpiötyynytähdeksi tässä jutussa. Tutkijat tiesivät, että lajin aikuiset yksilöt ovat melko kestäviä, sillä ne altistuvat päivittäin monenlaisille olosuhteille elinympäristössään. Mutta kukaan ei ollut tutkinut sitä, miten vain puolen millimetrin kokoiset kääpiötyynytähtinuorukaiset selviäisivät lämpenevässä ja happamoituvassa meressä. Jaksaisivatko ne kasvaa aikuisiksi?

Nguyen ja Byrne pitivät pikkuisia tyynytähtiään niiden luonnollista kasvuympäristöä lämpimämmissä altaissa (2-4 astetta) ja laskivat jatkuvasti meriveden pH-arvoa neliviikkoisissa koejaksoissa. Tulosten mukaan meriveden lämpenemisellä ei ollut havaittavaa vaikutusta nuorukaisten kasvuun. Vasta meriveden pH-arvon laskulla kokonaisella yksiköllä 7,2:en oli kasvua hidastava vaikutus.

Tutkijoiden hämmästykseksi nuoret kääpiötyynytähdet osoittautuivat käytännössä lähes tunteettomiksi ihmiskunnan aiheuttamalle katastrofaaliselle ilmastonmuutokselle. Luonto on varustanut ne nuoresta saakka kyvyillä sopeutua monenlaisiin oloihin. Todettakoon, että meriveden pH:n laskiessa tasolle 7,2 täytyy ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden nousta nykyiseen verrattuna yli kymmenkertaiseksi - siis tasolle 4430-4600 ppm. Siihen menisi aikaa nykyvauhdilla noin 2000 vuotta. Epäilen joko hiilivarantojen ehtyvän paljon ennen tuota hetkeä tai ihmiskunnan löytävän jonkun halvemman keinon tuottaa energiaa, joten tulevien kääpiötyynytähtien ei tarvitse ainakaan sen vuoksi jäädä keskenkasvuisiksi. Tutkijoiden mukaan ne ja alueen muut lajit (Sanford and Kelly, 2011) selviävät pian koittavista muutoksista merissä.

Halusin jakaa tämän tärkeän Journal of Experimental Marine Biology and Ecology -tiedejulkaisussa (453: 36-42) olleen tutkimuksen (Early benthic juvenile Parvulastra exigua (Asteroidea) are tolerant to extreme acidification and warming in its intertidal habitat.) lopputuleman Ilmastorealismia-blogin uskollisimpien lukijoiden kanssa seuraavasta syystä: Jälkeemme jää kaikista WWF:n ja Greenpeacen tuhoennusteista huolimatta ainakin yksi elinkelpoinen laji.

Todellisuudessa tuolla Australian etelärannikolla P. exiguan elinympäristön rantaveden keskilämpötila on noussut viimeisen 100 vuoden aikana muutaman asteen kymmenesosan, mikä on vähemmän kuin päivittäinen luonnollinen vaihtelu ja murto-osia vuodenaikaisvaihtelusta. Meriveden pH on muuttunut niin vähän, että sekä luonnollinen vaihtelu että mittausten virhemarginaali taitavat olla muutosta suurempia. Tutkijat eivät siis viittaa jo tapahtuneeseen ilmastossamme, vaan vain tietokonemallinnusten virtuaalimaailmassa nähtyyn CAGW-ilmiöön.

Lämpenemispaussista, trendeistä ja mallinnuksista

Remoten Sensing Systems on aika nopea tuottamaan edellisen kuukauden satelliiteista mitatut lämpötilat. Nytkin he olivat ensimmäisinä aikasarjojen tuottajista valmiina kuluneen heinäkuun osalta. RSS-sarjan perustiedot julkaistiin jo elokuun ensimmäisenä päivänä.

Globaalisti (+82,5°, -70°) heinäkuu oli melko lämmin sijoittuen vuodesta 1979 alkavassa sarjassa pistesijalle eli viidenneksi. Matkaa heinäkuiden huippusijjalle eli vuoden 1998 heinäkuuhun jäi kuitenkin aika paljon - noin 0,25 °C.

Lämpenemispaussi tuolla alueella alkaa lineaarisella trendillä mitattuna vuoden 1996 marraskuun alusta ollen siis 17 vuotta ja 9 kuukautta. Juu - tiedän eräiden muiden saavan pidemmänkin lämpenemispaussin (mm. Monckton 17 v 10 kk), ja sen voisi hyvin perustein väittää jo olevan yli 18 vuotta. Lineaarinen 100 vuoden vauhti kesäkuulta 1996 menneen heinäkuun loppuun nimittäin osoittaa hurjaa alle 0,1 asteen lämpenemistä.

Suomen alueen heinäkuun lämpötiloja ei minulla vielä ole vertailulaskentaan sopivassa muodossa. Mutta Suomen leveysasteilla (+60 - +82,5 N) heinäkuu ylsi 7. lämpimimmmäksi. Lämpimimpään vuoden 1998 heinäkuuhun matkaa jäi kuitenkin arktisilla alueilla yli 0,6 °C. Lämpenemispaussit ovat eri leveysvyöhykkeillä nyt seuraavat:

• Globaali 17 vuotta 9 kuukautta (alk. 11/1996)
• Pohjoinen pallonpuolisko 17 v 7 kk (alk. 1/1997)
• Eteläinen pallonpuolisko 19 v (alk. 8/1995)
• Tropiikki (± 20°) 20 v 10 kk (alk. 10/1993)
• Arktika (+60° — +82,5°)  9 v 7 kk (alk. 1/2005)
• Antarktika (-60° — -70°) ainakin 35 v (alk. sarjan alusta, siis 1/1979).

Lämpenemispaussit ovat tietysti kiusallisia selitettäviä ilmastopaniikkia huutaneille tutkijoille, poliitikoille ja aktivisteille. Ehkä vielä kiusallisempaa on se, että lämpenemistrendit tuppaavat vain laskemaan, mitä pidempiä tarkastelujaksoja katsotaan. Viereiseen kuvaan olen laskenut lineaariset globaalin keskilämpötilan muutostrendit viimeisten 10 - 100 vuoden ajalta sekä vuodesta 1979 alkavien satelliittimittausten (RSS) että pidemmälle historiaan ulottuvan pintalämpötilasarjan (HadCRUT) mukaisesti. Trendi kuvaa lämpenemisvauhtia projisoituna 100 vuoden ajalle. Siis esimerkiksi sininen kuvaaja kohdassa 1980 kertoo, että jos lämpeneminen vuoden 1980 alusta nykyhetkeen jatkuisi samalla vauhdilla seuraavat 100 vuotta, olisi vuonna 2114 noin 1,2 astetta nykyistä korkeampi globaali keskilämpötila. Vastaavasti punainen kuvaaja kohdassa 1920 kertoo tuosta vuodesta nykyhetkeen olleen lämpenemisvauhdin vastaavan noin 0,7 asteen nousua nykyisestä vuoteen 2114 mennessä. "Kirsikanpoimintaa" voi tuon kuvan avulla harrastaa 10 - 100 vuoden tarkastelujaksoilla.

Arktisen merijään hupeneminen on hidastunut - ellei peräti ...

Noin 45 päivää on aikaa pohjoisella merijäällä sulaa, ennenkuin laskevan auringon mukana kovenevat pakkaset saavat sen pinta-alan taas kasvamaan. Tällä vuosituhannella tuo käännekohta on ollut tässä kirjoituksessa käyttämäni Japanin avaruustutkimuslaitoksen tuottaman sarjan mukaan keskimäärin 15.9.

Arktisen merijään totaalista hupenemista on ennustettu jo menneille vuosille, ja tulevinakin vuosina voimme jännittää ennusteiden osuvuutta. Kaikki tähän asti umpeen menneet ennusteet jäättömästä Jäämerestä ovat tietenkin epäonnistuneet pahasti. Ne ovat tietysti olleet aika hurjia yrityksiä. Jos me nyt pystymme alueellisesti ennustamaan edes jotenkin luotettavasti säätä pohjoisilla leveysasteilla 5 - 7 vuorokauden ajalle, osoittaa tietysti melkoisia poppamiehen kykyjä antaa ennusteita 5 - 100 vuoden päähän. No, meillä on sellainen ilmastotutkijoiden ja -poliitikkojen joukko, jolla noita kykyjä on.

Katsotaanpa, miten pohjoinen merijää on viimeisten 10 vuoden aikana sulanut JAXAn mukaan. Kuvassa 2 on siis jokaisen vuoden ajanjakso alkaen päivästä 60 (= 1.3.) ja päättyen päivään 273 (= syyskuun loppu). Tätä kirjoitettaessa oli päivä 213 (= 1.8.). Olen leikkinyt ilmastotutkijaa - hyvin vaatimatonta sellaista - ja merkinnyt kuvaan  ennusteeni jääpeitteen sulamisesta tämän vuoden osalta. Veikkaukseni jääminimiksi on 4,8 miljoonaa neliökilometriä, ja ennustan tuon syntyvän 19.9.2014. Olen aika varma siitä, että pärjään ennusteellani ainakin Nobel-palkinnolla palkitulle ilmastoasiantuntija Al Gorelle, joka ennusti jo vuonna 2007 tälle vuodelle jäätöntä merta.

Kuva 2

Kun sulamiskauden jyrkin kohta on todennäköisesti takana, nobelvoittaja on tosiasiassa jo epäonnistunut. Tästä eteenpäin eniten vaikuttavat Arktisen alueen matala- ja korkeapaineet - käytännössä pilvisyys ja tuulet - jotka voivat joko kiihdyttää sulamista tai hidastaa sitä. Tosiasiassa pidän mahdollisena jääminiminä mitä tahansa lukua välillä 4 - 6 miljoonaa km². Mutta uuden jääminimiennätyksen syntyminen taitaa jo olla aika epätodennäköistä.